Sillanpää: Kerron ja kuvailen

Sillanpää sai nobelin ansiosta, ei armosta. Tämä ei tietenkään kuulu hänen keskeiseen tuotantoonsa, mutta silti kannatti lukea.

Lyhyitä lastuja ja novelleja. Varmaan tämä on kirjoitettu paikkaamaan kirjailijan velkoja kustantajalle, mutta ei vähennä kirjan arvoa. Kuluneisuudesta päätellen tämä on ollut äidille rakas -- vaikka en muista hänen koskaan tästä sanoneen mitään.

Mukana on lyhyitä novelleja, ehkä aikaisemmin julkaistujakin. Kirjan päättää osasto, johon on koottu Sillanpään radiolle pitämiä joulusaarnoja.

F.E.Sillanpää (1954) Kerron ja kuvailen. Helsinki: Otava.

Keijo Korhosen elämänkertaa

Korhosen katkera tilitys. Parhaimmillaan kuvatessaan ulkoasiainministeriön sisäistä elämää, ehkä myös 1960-luvun omaelämänkerrallisissa jaksoissa. Kirjoittaja osoittaa ällistyttävää kykyä pitää itseään ainoana asiantuntijana ulkopolitiikassa, ja erityisesti paljon parempana ulkopolitiikan taitajana kuin presidentit Koivisto ja Ahtisaari. Varsinkin Ahtisaaren suuntaan hän lähettää kipeitä kommentteja. Tarja Halonen ei esiinny kirjassa lainkaan.

Korhosen suhde Kekkoseen on merkillinen sekoitus ihailua ja pelonsekaista kunnioitusta. 1980-luvun taitteessa Kekkosen sairastuminen alkaa jo haitata viranhoitoa. Korhonen tuntuu hiukan moittivan presidentin "henkilääkäreitä" siitä, että ongelmiin ei puututtu ajoissa. Varmaan hän on oikeassa sanoessaan, että lääkäreiden on ollut vaikea päätellä, missä vaiheessa sairaus on edennyt niin pitkälle, että on ollut pakko tehdä jotakin. Olisi todella kummallista ja vaarallistakin, jos lääkärit alkaisivat valvoa poliitikkojen kykyä päätöksentekoon.

Vaikka Korhonen on ollut Helsingin yliopiston professori, on kirjassa varsin vähän yliopistoelämään liittyviä muisteluita. Mieleen jäi kuitenkin, että Korhosen alainen UM:ssa, Osmo Apunen, voitti Korhosen Tampereen yliopiston valtio-opin professuurin haussa. Korhosern tavoin Apunenkin on taustaltaan historioitsija. Korhonen sanoo, että hän on kiitollinen niille kahdelle Tampereen yliopiston professorille, jotka totesivat hänet epäpäteväksi ja pitivät Apusta pätevänä, koska näin hän sai mahdollisuuden tulla valituksi Helsingin yliopiston professoriksi. Tämä on vähän turhaa venkoilua, sillä tottahan hän olisi voinut Tampereeltakin hakea tuota Helsingin virkaa. Totta tietysti on, että Apunen ei ehkä hakenut tultuaan valituksi Tampereelle, ja siten tarjosi Korhoselle uuden mahdollisuuden. Oliko näin, en tiedä. Epäilen lisäksi, että asiantuntijoina on tuolloinkin käytetty toisen yliopiston professoreita, ei siis tamperelaisia. Korhonen haluaa (ehkä asiaa miettimättä) heittää varjon Tampereen yliopiston ylle.

Keijo Korhonen (1999) Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Helsinki: Otava.

Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino?

Yrjö Leino oli lyhyen aikaa sosiaaliministeri ja sitten useita vuosia sisäministerinä ns vaaran vuosin 1945-1948. Olle Leino kirjoittaa isästään sympaattisen kriittisellä ja ymmärtävällä tavalla. Kirjan mukaan Leino oli isänmaallinen, "titolainen" kommunisti, joka pelasti Suomen itä-Euroopan maiden kohtalolta. Satunnaisia toistoja lukuunottamatta ihan kiinnostavaa luettavaa. En muistanut, että Tammi jätti julkaisematta ja sittemmin hävitti Leinon 1958 kirjoittamat muistelmat "Kommunisti sisäministerinä", ilmeisesti Neuvostoliiton vaatimuksesta. Olisi varmaan hyväksi, jos teos nyt näin jälkikäteen annettaisiin kansan luettavaksi.

Hertta Kuusisesta tulee peruspositiivinen kuva, vaikka Yrjö Leino oli ex-vaimolleen erittäin vihainen sekä henkilökohtaisista että poliittisista syistä.

Olle Leino (1973) Kuka oli Yrjö Leino (alkup. Vem tackar Yrjö Leino). 5. painos. Helsinki: Tammi.

Conspirator - Lenin in Exile

Englantilainen historioitsija Helen Rappaport on kirjoittanut kirjan Leninin maanpakolaisuuden vuosista. Kirja käsittelee kohtalaisen yksityiskohtaisesti vuosia 1900-1917. Erityisen painokasta huomiota kirjoittaa suuntaa Leninin yksityiselämään ja naissuhteisiin: äitiin, vaimoon (Nadjaan)ja rakastajattareen Inessa Armandiin. Kohtalaisen vakuuttavasti kirjoittaja väittää, että Lenin käytti Pariisin vuosinaan prostituoitujen palveluksia ja sairastui syfilikseen. Siten hänen kuolinsyynsä ei olisi ollut sydänkohtaus ja/tai aivohalvaus vaan pitkälle edennyt syfilis.

Tekijää ei ole kiinnostanut Lenin ajattelijana. Keskeistenkin teosten sisältämät teemat sivutaan nopeasti, enkä ole kovin vakuuttunut Leninin tuotannon esittelyistä muutenkaan. Tekijän naisnäkökulmasta mahdollisesti johtuu, että hän ei kerro paljoakaan Leninin miespuolisisista ystävyyssuhteista, ja esimerkiksi hänen kiinnostavat taistelutoverinsa Trotski ja Stalin jäävät aika pienelle käsittelylle. Voi olla, että Leninin anoppi saa teoksessa enemmän huomiota kuin Stalin.

Suomalaisen lukijan kannalta on kiinnostavaa, että Suomi ja suomalaiset saavat paljon huomiota. Teoksessa on myös jonkin verran suomalaisia lähteitä. Niiden kohdalla on kuitenkin kohtalaisen paljon virheitä, samoin suomalaisten nimien kirjoitusasussa on paljon virheitä.

Tämä suomalaisten tapahtumien käsittelyn tietty epämääräisyys valitettavasti ainakin minun silmissäni vähentää kyllä hiukan koko kirjan uskottavuutta. Missään tapauksessa tämä teos ei vastaa Montefiorin Stalin-elämänkertaa vaikka New Statesmenin arvostelussa (kannen perusteella) niin on väitettykin.

Helen Rappaport (2010) Conspirator. Lenin in Exile. The Making of a Revolutionary. London: Windmill Books.

Simon Sebag Montefiori: Nuori Stalin

Montefiori kertoo hyvin yksityiskohtaisesti Stalinin nuoruudesta. Ainakin itselleni paljon tässä kerrotusta oli uutta. Kirjoittajan kuvaus on kohdettaan ymmärtämään pyrkivä, vaikka hän ei tietenkään hyväksy Stalinin tekoja silloin tai myöhemmin. Erittäin hyvin kirjoitettu, kiinnostava henkilöhistoria.

Onnea uusille ministereille!

aika haasteellisen tehtävän edessä ovat. Keskisuomalaisessa moitittiin hallitusta ministereiden nuoresta iästä. Kaikki on tietysti suhteellista, kun tuleva ulkoministeri Erkki Tuomioja ja opetusministeri Jukka Gustafsson ovat sentään kohtalaisen monta vuotta politiikassa mukana olleita.

Hienoa, että Krista Kiuru saa pestin. Samalla harmittelut siitä, että Susanna Huovinen ei ilmeisesti tässä jaossa saanut ministerin paikkaa, mutta kuka tietää. Voi hyvin olla, että Huovisen vuoro vielä tulee, jos paikkoja vaikka kierrätetään kahden vuoden kuluttua, kuten hesarin tåämänpäiväinen artikkeli näyttäisi väittävän.

Sosiaali- ja terveysministerin tehtävä on vaativa, ei vähiten sosiaalihuollon lainsäädännön uudistuksen vuoksi. Toivottavasti tulevat ministerit ymmärtävät myös sosiaalihuollon näkövinkkelistä alan kehittämistä. Pitkään on tuntunut siltä, että sosiaalihuolto on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin. Huhut kertoivat, että päivähoitoa ollaan nyt aivan vakavissaan siirtämässä opetushallinnon alaisuuteen. Jos he ottaisivat vielä vanhuspalvelutkin hoitaakseen, ei sosiaalihuoltoon kohta jäisi muita ammattiryhmiä kuin sosiaalityöntekijät.

Tuominen: Neuvostoliitto Leninin perinnön vaalijana

Luin Paasikiven sota-aikaisia päiväkirjoja ja huomasin viitteen tähän Poika Tuomisen varhaiseen teokseen. Paasikivi tekee teoksesta tarkan muistiinpanon merkinnällä "hanki", ja muutamaa päivää myöhemmin viittaa tekstiin, oli ilmeisesti lukenut. 

 Esipuhe on päivätty 15.2.1941, ja pitänee paikkansa, koska Tuominen käsittelee tässä maailmanpoliittista tilannetta alkukevään 1941 tietojen valossa, ts. ei tiedä, että Hitler on hyökkäämässä Neuvostoliittoon kesällä 1941, ja suomalaiset lähtevät mukaan. 

Pieni kirjanen on kirjoitettu vastaukseksi suomalaisen kommunistin haukkumakirjeeseen, jollaisia Tuominen kertoo saaneensa runsaasti, samoin kuin myös tukea loikkauspäätöksensä jälkeen. 

 Kovin kummoinen analyysi tämä ei toki ole. Tekstissä ei ole hirveästi sellaista uutta, mitä ei löytyisi Tuomisen sodan jälkeen kirjoitamista poleemisista muistelmista. Panin merkille, että hän ei mainitse Kuusista nimeltä, eikä juuri Staliniakaan, vaikka esim Molotov tulee useamman kerran mainituksi. Tällä niukalla nimeämisellä on varmaan ollut joku syy. Tietysti sordiinoa voi selittää sekin, että kirja on julkaistu Ruotsissa, jossa varmaan haluttiin säilyttää välit hyvinä kaikkiin suuntiin, ja Suomen ja Neuvostoliiton välirauhana aikana, jolloin tietty maltti saattoi olla perusteltua. 

 Kirjan nimi on tietysti ironinen: Tuomisen viesti on, että Neuvostoliiton hallitseva stalinistinen ryhmä on kaikessa suhteessa hävittänyt Marxin ja Leninin perinnön. Harmi, ettei hän ole käyttänyt enempää tilaa Leninin perinnön määrittelemiseen. Jos oikein ymmärsin, Tuominen piti työläisten kansainvälistä solidaarisuutta ja rauhanpolitiikkaa tällaisena perintönä. Myöhempien tekstiensä tavoin Tuominen on melko niukka Marx ja Lenin-viittauksissaan; syitä tähän voi olla monia, minusta hän ei ainakaan Marxia näytä tunteneen kovin perusteellisesti, Leniniä selvästi paremmin, mikä ei ole sinänsä ihme, olihan hän Leninin tavannut henkilökohtaisestikin. Sirpin ja vasaran tiessä hän taisi muuten kertoa koettaneensa lukea Marxin "Pääomaa" istuessaan pitkää kuritushuonetuomiotaan, mutta että kirja oli jäänyt heti alkupuolella kesken, tai ainakin ymmärtämättä. 

Sirpin ja vasaran tiessä Tuominen kertoo, että Tampereen taistelujen viimeisinä päivinä Kansan Lehden viimeisen ilmestyneen numeron painaminen tapahtui käsivoimin kun sähköt olivat katkenneet. Tämä tarina on myös Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle kirjassa. Tuominenhan kertoo toimittaneensa Kansan Lehden viimeiset numerot melkein yksin, kun muut olivat häipyneet. -- Kävin yliopiston kirjastossa lukemassa mikrofilmeiltä Kansan Lehden numeroita syksystä 1917 huhtikuun 2 päivään 1918. Viimeiset numerot olivat hyvin dramaattisia. Jotenkin minusta tuntuu, että ne eivät edes olleet mitenkään tolkutonta sotapropagandaa vaan niissä koetettiin tehdä voitavansa kauheassa tilanteessa. Voi tietysti olla, että vastapuolen julmuuksista kertominen oli sotapropagandaa. Niin Luostarinenkin sen aihetta käsittelevässä kirjassaan taisi nähdä. Mutta toisaalta: se mitä Tampereen kukistuttua oikeasti tapahtui, ylitti varmaan kirjoittajien ennakointikyvyn. 

Arvo Tuominen oli mielenkiintoinen mies. 

----------------------------------------------

 Tuominen, Arvo "Poika" (1941) Neuvostoliitto Leninin perinnön vaalijana. Klara Civiltryckeri: Stockholm.