Paloheimo vaatii kuria sosiaalitoimeen

Eero Paloheimo arvosteli Helsingin Sanomissa 22.9.2013 Henri Heikkisen ja Antti Vesalan teoksen "Elämää hyvinvointivaltiossa". En ole vielä lukenut Heikkisen ja Vesalan kirjaa, joten kirjoitan nyt vain Paloheimon arviosta. Paloheimon mukaan kirjoittajat ovat kokoomusnuoria. Paloheimo itse on eläkkeellä professorin virasta Teknisestä korkeakoulusta, eli nykyisestä Aalto-yliopistosta. Hän on myös aiemmin ollut vihreiden kansanedustaja.

Paloheimon mukaan olemme vaipuneet kollektiivisen valheen ja vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun. Vaikeneminen ja valehtelu koskee ennen kaikkea sosiaalipolitiikkaa. Entinen kansanedustaja ei tunnu löytävän riittävan vahvaa retoriikkaa Suomen ja Euroopan rappion kuvauksessaan. Sen sijaan konkretia ja faktat paljolti puuttuvat. Arvostelusta ei oikein selviä, mitä salaisuuksia julkinen keskustelu pitää piilossa ja mistä valheita ladellaan. Paloheimo tosin mainitsee, että kirjan mukaan kunnille on annettu 535 tehtävää. Varmaan kuntien tehtäviä voitaisiinkin karsia, mutta luulen, että Paloheimon ja ehkä kokoomusnuortenkin kiinnostus kohdistuu lähinnä sosiaalitoimen asioihin, kutsuuhan Paloheimo eduskuntaakin suureksi Sosiaalitoimistoksi.

Paloheimo ei enää lukeudu Vihreän liiton kannattajiin. Tässä onkin kyse perusoikeistolaisesta retoriikasta, joka tuntuu koko ajan vahvistuvan, samalla kun perinteinen vasemmisto menettää puhtiaan. Siksi Paloheimon ja myös Kokoomuksen Nuortenliiton periaateohjelman kannanotot ovat kiinnostavia. Ne kertovat kulttuurikeskustelun oikeistolaistumisesta, mutta myös siitä, mitä poliittisen kentän oikealla laidalla suunnitellaan sosiaalipolitiikan seuraaviksi käänteiksi. Ja se on taas kuta kuinkin vastakkaista menoa sille, millä pohjoismaiset yhteiskunnat ovat luoneet menestyksensä. Rikkaat rikastukoot, köyhät kuolkoot jos eivät omillaan pärjää.

Siitähän Paloheimon vuodatus väestönkasvusta kertoo. Globaalit ympäristöongelmat eivät taatusti riipu siitä, millaista sosiaalipolitiikkaa Suomessa harjoitetaan, ts. onko sosiaaliturvan taso meillä nyt liian korkea, ja onko vähävaraisillakin edes jonkinlaiset mahdollisuudet kohtuullisiin asumiseen, koulutukseen ja terveydenhoitoon. Kaikki nämä riippuvat sosiaalipolitiikan suunnasta, joka siis on Paloheimon mukaan väärä ja sitä suojelee tuo valehtelemisen ja vaikenemisen poliittisen korrektiuden kulttuuri.

Paloheimo päättää kirjoituksensa perinteisen autoritaarisen laitaoikeiston suosimiin vaatimuksiin: suunnan kääntäminen pois huonosta nykymenosta vaatii  "määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia".

Aika karua.

Pahoittelut väärinkäsityksestä

Kansan Uutisten verkkolehti julkaisi viime viikolla kirjoituksen, jossa käsiteltiin akateemisten alojen koulutuspaikkoja. Toisin kuin blogissani tulin väittäneeksi, jutussa esitetty viittaus sosiaalityön kelpoisuuksiin puuttumiseen oli jutun kirjoittaneen toimittajan kannanotto, eikä perustunut haastateltavien lainaamiseen.

Esitän pahoitteluni. 

Kelpoisuuksiin(ko) käsiksi?

Valtioneuvoston rakennepoliittinen ohjelma pitää sisällään kaikenlaista, isoja ja pieniä asioita.

Osa esityksistä ei oikein aukea näin paperilta luettuna.

Seuraava teksti voi tarkoittaa tietysti melkein mitä vain, vaikkapa sitä, että sairaanhoitajat voivat ryhtyä tekemään terveyskeskuslääkärin joitakin tehtäviä. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä ajatellaan sosiaalihuollon tehtäviä, siitä huolimatta, että todellista ammatinharjoittamisen säätelyähän on vain terveydenhuollossa, jossa ammatit ovat esimerkiksi nimikesuojattuja, ja yliopistollista koulutusta vaativat tehtävät (lääkärin ja hammaslääkärin työt) ovat hyvin pitkälle muutenkin säädeltyjä.


----

3.4 Edesautetaan tehokkaampaa työnjakoa palvelujen tuotannossa väljentämällä
kelpoisuusvaatimuksia muun muassa julkisen sektorin hallinnon ja
palvelutuotannon eri tehtävissä asiakkaan turvallisuutta ja palvelujen laatua
vaarantamatta. (STM,OKM)

----

Toivottavasti hallituksen kestävyysvajetta ei ole tarkoitus paikata sosiaalityöntekijöiden selkänahasta.

Osaamiskeskusten rahoitusta uhataan leikata!

Sosiaalialalla on vuosia haaveiltu terveydenhuollon evorahoituksen kaltaisesta kunnollisesta rahoituksesta, mutta ei tosiaan näytä siltä, että haave lähiaikoina toteutuisi.

Tuore budjettiesitys heittää kylmää vettä sosiaalihuollon kehittäjien niskaan. 

Osaamiskeskukset saavat merkittävän osan rahoituksestaan valtionavustuksesta, joka on viime vuosina ollut 3,5 miljoonaa euroa. Osaamiskeskuksia on yhdeksän, ja ne kattavat koko maan.

Valtiovarainministeriön budjettiesityksessä STM:n hallinnonalalle erittäin huomattava leikkaus kohdistetaan sosiaalialan osaamiskeskusten valtionavustuksiin.

• Osaamiskeskusten rahoitusta esitetään supistettavaksi 500 000 eurolla. Perusteluja supistamiselle ei talousarvioesityksessä ole. 
•  Terveydenhuollon puolellekin ollaan esittämässä leikkauksia: valtion rahoitusta terveydenhuollon yksiköille yliopistotasoiseen tutkimukseen: esitys 30 miljoonaa euroa kun summa vielä vuonna 2012 tilinpäätöksessä oli 36 milj €. Lääkäri- ja hammaslääkärikoulutukseen suunnattu korvaus pysyy ennallaan noin 110 miljoonassa eurossa. 

Vaikka budjettiesitys supistaisi sekä sosiaali- että terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistoimintaa, on volyymi ja kehityksen suunta selvä: terveydenhuollon tutkimus- kehitys- ja käytännön opetuksen järjestäminen: rahoitus noin 140 miljoonaa, sosiaalihuollon kehittäminen ja myös monien erityistason palvelujen järjestäminen: rahoitus 3 miljoonaa,  vähennystä 14 %.

Aiotaanko osaamiskeskuksen tosissaan hävittää --- HUS:n keväinen päätös karmaisi, eikä tämä budjettiesitys tosiaan lupaa parannusta.

Ällistys on melkoinen.

The Victims Return

Yhdysvaltalainen Venäjäntutkija Stephen F. Cohen on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Stalinin terrorista hengissä selvinneiden ihmisten kohtaloista. Stalinismin terrorin uhrilukua ei tiedetä. Cohen viittaa arvioihin, joiden mukaan kuolleiden määrä  olisi vuosina 1929 - 1953 ollut jotakin 12- 20 miljoonan ihmisen välillä. Vaikka tarkasta uhrien määrästä on näinkin suurta epävarmuutta, varmaa on sen sijaan, että terrori kosketti sekä uhreina että tekijöinä hyvin suurta osaa Neuvostoliiton väestöstä.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 käynnistyi keskitysleireillä vapautumiset. Osa vangituista pääsi nopeasti palaamaan kotiseuduilleen, mutta monien vapautumiseen kului useita vuosia, ja vain osa vangituista rehabilitoitiin heidän elinaikanaan. Cohenin mukaan vapautuneiden myöhemmistä kohtaloista ei juuri ole olemassa sen paremmin venäläistä kuin  kansainvälistäkään tutkimusta. Kaunokirjallisuudesta Cohen nostaa esiin kaksi teosta:  Solzenitsynin Vankileirien saariston lopussa on lyhyt kuvaus vankileireiltä palaavien elämästä, ja Vasili Grossmanin hieno romaani "Kaikki virtaa" rakentuu teeman ympärille. (Solzenitsynin suuntaan Cohenilla on myös kritiikkiä esitettävänään).

Vuonna 1938 syntynyt Cohen oli pitkään  Princetonin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Wikipedian tietojen mukaan hän on vuodesta 1998 ollut New Yorkin yliopistossa.  Hänen isoisänsä oli Liettuan juutalainen.

Kirjan syntyhistoria on kiinnostava. Cohen keräsi kirjan aineistoa Moskovassa 1970- ja 1980-luvuilla tuntemiltaan zekeiltä eli entisiltä keskitysleirivangeilta.  Ystävystyminen monien entisten vankien kanssa ja pienimuotoinen kysely, jonka Cohen toteutti 1980-luvun alussa, johtivat KGB:n kiinnostuksen heräämiseen, ja hän ei enää saanut viisumia Neuvostoliittoon. Vasta Gorbatshovin valtaannousu mahdollisti paluun Moskovaan. Kirjan valmistuminen viivästyi vuosikymmeniksi. Tänä aikana monet zekit ehtivät kuolla.  Silti kirjan perustaksi kertyi kymmenien  zekien elämänkertatietoja.

Buharin ja Hrustsev

Erityisen tärkeä tuttavuus oli Buharinin leski Anna Mihailovna Larina (1914-1996). Cohen oli kirjoittanut väitöskirjansa (1980) Buharinista, "puolueen lemmikistä" kuten Lenin testamentissaan arvioi. On helppo uskoa, että  tutustuminen Buharinin leskeen ja lapsiin on  ollut Cohenille tärkeä kokemus.  Larinasta tehty dokumentti on muistaakseni ollut nähtävissä myös Suomen televisiossa.

Cohen nostaa ansaitusti Hrustsevin, Mikojanin ja Gorbatsovin esiin johtajina, jotka pyrkivät Neuvostoliiton destalinisointiin.  Hrustsev ja Mikojan olivat itse olleet osallisia terroriin, mutta he olivat  myös katuneet osallisuuttaan ja koettivat myöhemmällä toiminnallaan parantaa terrorin uhrien asemaa.  Myös Jeltsin ja minulle yllättävästi Putin ja Medjedev ovat pitäneet esillä Stalinin uhrien muistoa.   

Kirjan varsinainen sankari on kuitenkin Hrustsev. Hänen paljastuksensa vuoden 1956 puoluekokouksessa liittyi tietenkin puolueen sisäiseen valtakamppailuun, mutta merkitsi silti paljon terrorin uhrien kannalta.  Cohen ei tähän viittaa, mutta Hrustsev ei  ulkopolitiikassaan ollut edistyksellinen: Unkarin kansannousun murskaaminen, vallanvaihdos Puolassa, Berliinin muurin rakentaminen ja Kuuban kriisi olivat kaikki maailmanrauhaa uhkaavia tapahtumia. Kekkonen oli kai koettanut saada tapaamista aikaan Hrustsevin kanssa, mutta vuoden 1964 jälkeen entisen valtionpäämiehen ei annettu tavata ulkomaisia johtajia. Cohenin mukaan Hrustsev kuitenkin tapasi entisiä keskitysleirivankeja ja esimerkiksi seurasi tiiviisti Solzenitsynin elämää.

Odotin Otto Wille Kuusisen peikonnaaman ilmestyvän Hrustsevin taustahahmona esiin. Turhaan odotin, sillä Kuusiseen ei viitata.  Buharin ja hänen kannattajiensa kohtalo on kirjassa näkyvästi esillä. Arvo "Poika" Tuominen kirjoitti hänkin aikanaan Buharinista "Kremlin kelloissa". En tiedä, onko tätä pohdittu historiantutkijoiden parissa, mutta minulla on ollut sellainen epäily mielessä, että Tuominen oli jossakin mielessä "buharinilainen", ja ehkä oppi-isänsä Kuusinenkin oli sitä. Buharinia on joskus pidetty marxilaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta tärkeänä kirjoittajana, ja Desai nostaa hänet esiin marxilaisen talousteorian tärkeänä kehittäjänä teoksessaan Marxin kosto. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, vaikka kokonaisuutena tämä ei minusta ollut mikään suuri lukuelämys. Kirjoittajan tapana on esittää pitkiä nimiluetteloita, eikä hän paneudu yksittäisten ihmisten kohtaloihin riittävästi. Wikipedian mukaan Cohen on ollut hyvin kriittinen Orlando Figesin suuntaan. Figesin kirjoittama keskitysleirivangin ja hänen rakastettunsa väliselle kirjeenvaihdolle perustunut "Just Send Me  A Word" hurmasi minut keväällä ja suosittelin sitä kaikille vastaantuleville romantiikan nälkäisille.  Figes ja Cohen ovat hyvin erilaisia kirjoittajia. Figes keskittyy yksittäisen ihmisen kohtaloon, Cohen esittää kokonaiskuvan, jota täydentää lyhyillä elämänhistorioilla. Osin Cohen on tutkijaksi hiukan epätäsmällinen. Hän saattaa  esimerkiksi viitata "erääseen politbyroon jäseneen" tai tunnettuun moskovalaiseen kulttuurikohteeseen. Tämä voi johtua amerikkalaisen lukijakunnan huomioonottamisesta, mahdollisesti kustantajan toivomuksesta. Kirjassa olisi voinut olla henkilöindeksi.


Helsingin Sanomissa oli 21.7.2013 Veli-Pekka Leppäsen arvioi teoksen suomennoksesta (Stephen F. Cohen: Gulagista selvinneet. Suom. Petri Stenman. Like).

Stephen F. Cohen: The Victims Return.  (2010)  Survivors of the Gulag after Stalin. London: I.B. Tauris & Co LTD.

Klassikko-kirja ilmestynyt

Sosiaalipolitiikan tutkimuksen kannalta keskeisiä klassikoita esittelevä artikkelikokoelma on ilmestynyt Sosiaalipoliittisen yhdistyksen sarjassa (Diakin kustantamana). Kyseessä on päivitys vuonna 2005 ilmestyneestä ja sitten kuutena painoksena ilmestyneestä  Hyvinvointivatlio-teoksesta. 

Tämä uusi kirja on open access-idean mukaisesti ladattavissa Diakin sivuilta pdf-tiedostona.
 

Juho Saari, Sakari Taipale ja Sakari Kainulainen (toim.)
Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita



http://sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/hyvinvointivaltion-moderneja-klassikoita-julkaisu-ilmestynyt/

Sosiaalihuollon kehittämisrakenteet uhattuina!

Monella tavalla sotkuinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusmylläkkä näyttää tuottavan kaikenlaisia sivuseuraamuksia. Näyttää siltä, että olemassaoleva ja hyvin toimiva sosiaalialan osaamiskeskusverkosto on uhanalaisena. 

Sosiaalialan osaamiskeskuksia säätele laki (1230/2001), jonka mukaan Suomi on jaettu 11 alueelliseen osaamiskeskukseen. Osaamiskeskusten tehtävänä on kehittää sosiaalialan osaamista ja asiantuntemusta, kehittää peruspalveluja sekä erityisosaamista vaativia erityis- ja asiantuntijapalveluita, turvata perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksen ja käytännön työn yhteydet, toteuttaa tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoimintaa sekä ylläpitää yhteistyötä alueellisten erityis- ja asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi. 

Sosiaalihuollon kehittämistarpeet ovat jääneet jalkoihin

Sosiaalihuoltolakiesitys ei saanut sisältää tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevia pykäliä vaikka uuteen terveydenhuoltolakiin ne voitiin ottaa. Peruste oli, että sosiaalihuollon t&k toiminta tulisi mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin  tasaveroisena. Pahaa pelkäsin, mutta halusin kuitenkin luottaa siihen, että kaavailtu etenemisjärjestys  kuitenkin toteutuisi. Nyt en enää ole yhtään optimistinen. 

Ilmeisesti sosiaalialan osaamiskeskukset suunnitellaan liitettäväksi osaksi yliopistollisten sairaaloiden ympärille rakentuvaa laajaa erikoissairaanhoidon organisaatiota. Pääkaupunkiseudulla on tehty toukokuun lopulla päätös siirtää Socca osaksi HUS/Hyks-konsernia. 

Socca -> HUS/Hyks

Eri alueilla suunnitellaan varmaan erilaisia malleja, mutta näyttää siltä, että ainakin pääkaupunkiseudulla muutoksen toteuttamiseen liittyviä suunnitelmia on laadittu aika lailla erikoissairaanhoidon näkökulmasta. Näyttää jopa siltä, että sosiaalialan osaamiskeskusten toimintaa on käsitelty erikoissairaanhoidossa toteutetun terveydenhuollon sosiaalityön osana tai ainakin kiinteässä yhteydessä siihen. Suunnitelman tekijöillä ei selvästikään ole riittävästi tietoa siitä, mitä pääkaupunkiseudun SOCCA ja siihen liittyvä yliopistollinen tutkimus- ja kehittämistoiminta on ollut ja merkinnyt.  

Luulisi päättäjien ymmärtävän, että sosiaalialan tutkimus- ja kehittämistoimintaa pitäisi tehostaa ja myös resurssoida paremmin. Näkemäni alustavat kaavailut kertovat kyllä muusta.