Nuorkokoomuslaisten hyvinvointivaltionäkemys

Henri Heikkinen ja Antti Vesala ystävineen ovat kirjoittaneet pamfletin, jossa he arvostelevat suomalaista yhteiskuntaa kovin sanoin. Tästä kirjasta Eero Paloheimo oli kovasti innostunut Helsingin Sanomissa. Epäilen, että viime aikoina kohutussa Kokoomuksen nuortenliiton ohjelmassa on ollut taustalla samoja kirjoittajia kuin tässä, mutta tarkan vertailun tekemisen jätän politiikantutkijoille.

Heikkisen ja Vesalan kirja ei ole huono. Se on sujuvasti kirjoitettu, riittävän ärsyttävä pitämään mielenkiinnon yllä, ja argumentoi paikoin ihan vakuuttavasti. Tekijät kannattavat poliittista ja taloudellista liberalismia, sitä samaa lajia jota Matti Apunen, Björn Wahlroos ja tiedemaailmasta Paul Lillrank ja Risto Harisalo ovat aiemmin esitelleet. Kirja on saatavissa internetistä, ja siitä on myös ilmaisversio (tekijöitä lainaten: "Köyhille vittuillaksemme tämän version fontti on Comic Sans"). Ainakaan itseäni sarjakuvafontti ei suinkaan häirinnyt, vaan vastasi paikoin mainiosti tekstin sisältöä!

Tekstin tyylilaji (siis sisältö, ei fontti) heittelee poliittisesti värittyneestä teekkarihuumorista vakavasti otettavaksi tarkoitettuun politikointiin. Parasta ja terävintä kritiikkiä kirjoittajat esittivät kirjan loppupuolella eurooppalaiseen rahapolitiikkaan liittyen. Mukana on aika lailla kohellusta, josta itselleni palautui vahvasti mieleen 1970-luvun alun väittelyt oppikouluni kokoomusnuorten kanssa.  Uskon silti, että tekijät ovat tarkoittaneet kirjan vakavaksi keskustelupuheenvuoroksi.

Tässä joitakin väitteitä ja vastakommentteja.

Valtion vastaisuus

Kirjan alun liberalismia koskeva keskustelu on aika ohut, mitä en nyt vakavissani esitä moitteeksi, koska tämä on pamfletti eikä valtio-opillinen tutkimus.

Kirjoittajat katsovat, että valtion tehtävänä on vain ns. negatiivisten vapausoikeuksien turvaaminen, ja positiivisista vapausoikeuksista puhumisesta tulisi luopua, koska positiivisista vapauksista puhuminen on vain sosialidemokratian valkopesua (s. 14-17).

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden välinen suhde on mutkikas, eikä Isaiah Berlin, jonka nimiin negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelu joskus pannaan, ollut tässä kovin yksioikoinen. Berlinistä mainion elämänkerran kirjoittanut Michael Ignatieff väittää, että Berlin ei ollut konservatiivi tai laissez faire-individualisti, vaan pikemminkin New Deal -liberalisti, joka kyllä ymmärsi, että vapausoikeudet voivat toteutua vain yhteiskunnassa, jossa on myös jossakin määrin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. John Rawls on jatkanut tätä keskustelua, ja hänkin on kai liberalisti.

Pamfletti tai ei, silti minua yhteiskuntatietelijänä  häiritsi, että kirjoittajat eivät erota valtiota ja yhteiskuntaa toisistaan. Tämä näkyy tekstissä kautta linjan. Valtio, kunta ja kansalaisyhteiskunta tarkoittavat eri asioita, vaikka poliittisessa keskustelussa onkin tavallista, että näiden käsitteiden välillä ei tehdä eroa. Kun kirjan teema on se mikä on, olisi eron tekeminen valtionhallinnon ja yhteiskunnan välillä ollut eduksi.

Tehtävien ohella sama epämääräisyys koskee byrokratiakritiikkiä. Kirjoittajien mukaan valtion tai kunnan palveluksessa olevia virkamiehiä on yli puoli miljoonaa. Byrokraattien määrä kuulostaa suurelta, mutta tekijät eivät kerro, että näistä "virkamiehistä" valtaosa on sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ( noin 265 500), opettajia (peruskouluissa ja lukioissa n. 50 000), sotilaita ja meitä tutkijoitakin.

Valtio valvoo ja kontrolloi. Tämän vastustamisessa kirjoittajat ovat aika leniniläisiä, ehkä he tuntevatkin Leninin "Valtion ja vallankumouksen". Leninhän oli myös tiukka valtiokriitikko -- jäljelle on jätettävä vaan postitoimiston kaltaisia pieniä valvontayksiköitä, muut valtion tehtävät hoituvat kyllä melkein itsestään. No tiedämme, miten siinä hankkeessa kävi.

Erityisesti vapauden puolustajien kritiikki kohdistuu valtiovallan toteuttamaan terveyden edistämiseen. Valvira, Stakes ja THL ovat väärillä linjoilla edistäessään kansanterveyttä. Valvira on kuulemma "Valtakunnan holhouksesta vastaava isovelivirasto" (s. 54).  Suomalaiset juovat noin 10 litraa absoluuttista alkoholia (s.61) ja jos joku elintavoillaan sairastuttaa itsensä, oma vika. Niinpä (s. 58) kirjoittajat väittävät, että  "(R)ationaalisesti ajatellen tupakan pitäisi olla ilmaista ja ruokaseteleitä vastaan tulisi saada ainoastaan grilliruokaa". (Ilmeisesti jotta elinikä lyhenisi ja eläkepommi poistuisi). Tämä on kai ironiaa.

Mutta: eivät THL ja kumppanit pyri vaikuttamaan suomalaisten juomiseen, polttamiseen ja rasvaisten ruokien syömiseen piruuttaan, vaan muun muassa ihan niistä vanhoista kunnon kustannussyistä.

Verotus

Queen  laulaa "I want it all, and I want it now".  Tekijät haluavat pitää mahdollisimman suuren osan palkastaan itsellään.

Kirjoittajat pitävät verotusta varkautena, joka perustuu valtion väkivallan monopoliin. Verotus pitäisi saada mahdollisimman alhaiseksi, jotta jokainen voisi itse käyttää oman ja perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi joka ainoan tienaamansa euron. He väittävät mm. että:

• Yli puolet tekemästään työajasta veronmaksaja työskentelee rahoittaakseen jonkun muun kuin itsensä ja perheensä elämää. (s. 19)

• (Arhinmäki) "käytännössä ehdottaa, että valtion pitäisi väkivallalla uhaten varastaa muutamilta, voidakseen jakaa sen eteenpäin haluamallaan tavalla." (s. 78)

Tekijöiltä jää huomaamatta, että hekin ovat käyneet syntymässä verovaroilla, käyneet koulunsa verovaroilla, ainakin Vesala on myös opiskellut verovaroilla … Heidän turvallisuutensa perustuu verovaroilla rahoitetun poliisin ja puolustusvoimien olemassaoloon. Alhaisimman mahdollisen  verorasituksen määrittely on tietysti hyvin hankala juttu.

Sosialismi ja ay-liike

Kirjoittajat pitävät sosialistista liikehdintää ihmiskunnan pahimpana vitsauksena. (s. 86) Sosialismi on tosiaankin kirjoittajille kaiken pahan äärimmäinen muoto. Kirjoittajat samaistavat sosialismin ja Itä-Euroopassa vaikuttaneen kommunismin toisiinsa. Sosialismista, samoin kuin liberalismista on olemassa erilaisia tulkintoja ja sovellutuksia, ja niiden kaikkien niputtaminen yhteen on aika alkeellista kritiikkiä.

Mutta ei sosialidemokratiakaan saa kirjoittajilta päänsilitystä. Erityisen pahana kirjoittajat tuntuvat pitävän sitä, että eduskunnan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sosialidemokratisoituneita. Ilmeisesti he tarkoittavat tällä sitä, että parlamentissa vaan keskustellaan eikä osata tehdä sellaisia päätöksiä, joita siellä tulisi tehdä. (s.38)

Poliittisen työväenliikkeen sisar ay-liike on sekin haitaksi, koska se aiheuttaa työttömyyttä:

"Tuskin lainkaan kärjistäen voi hyvin sanoa että ammattiyhdistys- eli ay-liike on yksi merkittävimmistä työttömyyden aiheuttajista modernissa yhteiskunnassa".

Jäljempänä tekijät ovat kyllä valmiita antamaan ay-liikkeelle tehtäviä, kunhan ensin poistetaan työsuojelu- yms. paikallisilta viranomaisilta valtuutus puuttua yrittäjien asioihin ja ansioihin.
Tekijät ovat myös huolestuneita ay-liikkeen lakkoja lisäävästä vaikutuksesta. He eivät ehkä osaa suhteuttaa nykytilaa menneeseen aiemmin lakkoja on toki ollut paljon enemmän.

Maahanmuutto ja vähemmistöt

Liberalismin näkökulmasta työvoiman vapaa liikkuvuus olisi tietysti hyvä asia, mutta ongelmana on, että kaikki saavat liikkua, myös aivan köyhät ihmiset.

Harri Heikkisen äiti on kirjan mukaan syntyjään brasilialainen. Tämä ei ole vaikuttanut lieventävästi kirjoittajien maahanmuutto- ja kehitysyhteistyökritiikkiin.

Kirjoittajat suhtautuvat erityisen nuivasti Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen tulleisiin romaneihin. Tässä kohdin kirjoittajien sisäinen kritiikki on minusta pettänyt ja tekstiin tulee aika ilkeä sävy. Esimerkiksi käyköön kirjoittajien ironisointi:

"Suomalaiset eivät osaa arvostaa romanien kerjäämisen osaamista, vaan pahimmat ilkimykset pyrkivät jopa kieltämään heidän ikiaikaisen perinteensä".

Karu suhtautuminen romaneihin vähän yllättää, sillä kyse ei toki ole suomalaisen yhteiskunnan kannalta taloudellisesti kovin merkittävästä ongelmasta. Tässä kohdin tekijät ovat valmiita hyväksymään jopa julkisen vallan valvonnan, sillä heidän mukaansa romanien leirit on perustettu kaikkia sähköturvallisuus - ja hygieniamääräyksiä rikkoen paikoille, joiden käyttötarkoitus "on aivan muuta kuin leiriytymiskaatopaikan pito". (s. 107)

Oma syy jos olet köyhä ja työtön

Muitakin pikantteja yksityiskohtia kirjasta löytyy. Kun esimerkiksi työttömyydestä on tullut vakava ongelma, on kirjoittajien mukaan syytä myös työttömissä itsessään. Jos esimerkiksi on opiskellut naistutkimusta 8 vuotta ja tehnyt siitä väitöskirjan ja saanut sitten työtä vain McDonaldsilla, on syytä niellä ylpeytensä ja hankkia jotakin sellaista osaamista, josta työnantajat ovat valmiita maksamaan (s. 173-174). Tällaista kirjoittavat kaverit, joista toinen eli Antti Vesala on kirjan takakannen tietojen mukaan taloushistorian maisteri ja humanisti. Vähän maltillisempi toisten humanistien osaamisen mollaaminen voisi olla paikallaan.

Kirjoittajat eivät pidä tilastoista, koska ne peittävät asioiden monimutkaisuuden. Tilastot saavat monimutkaiset asiat näyttämään yksinkertaisilta.

"Todellisuudessa asioita ei voida ratkaista eikä päätöksiä tehdä tuijottamalla sokeasti tilastoja, vaan myös tilastojen ulkopuoliset asiat täytyy kyetä näkemään." (s. 69-70) 

Tällainen "tilastokritiikki" on minusta yllättävää mutta sitten muistin, että Thatcher ja ehkä muutkin konservatiivijohtajat ovat melkein ensitöikseen tarttuneet soveltavaan tutkimukseen, koska tutkimustiedolla on sellainen hankala ominaisuus, että toisin kuin tekijät ajattelevat - se säilyttää asioiden monimutkaisuuden ja harmaan sävyt.

-------------

Henri Heikkinen ja Antti Vesala: Elämää hyvinvointivaltiossa. Viestintätoimisto CRE8 oy. Helsinki 2013 

Paloheimo vaatii kuria sosiaalitoimeen

Eero Paloheimo arvosteli Helsingin Sanomissa 22.9.2013 Henri Heikkisen ja Antti Vesalan teoksen "Elämää hyvinvointivaltiossa". En ole vielä lukenut Heikkisen ja Vesalan kirjaa, joten kirjoitan nyt vain Paloheimon arviosta. Paloheimon mukaan kirjoittajat ovat kokoomusnuoria. Paloheimo itse on eläkkeellä professorin virasta Teknisestä korkeakoulusta, eli nykyisestä Aalto-yliopistosta. Hän on myös aiemmin ollut vihreiden kansanedustaja.

Paloheimon mukaan olemme vaipuneet kollektiivisen valheen ja vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun. Vaikeneminen ja valehtelu koskee ennen kaikkea sosiaalipolitiikkaa. Entinen kansanedustaja ei tunnu löytävän riittävan vahvaa retoriikkaa Suomen ja Euroopan rappion kuvauksessaan. Sen sijaan konkretia ja faktat paljolti puuttuvat. Arvostelusta ei oikein selviä, mitä salaisuuksia julkinen keskustelu pitää piilossa ja mistä valheita ladellaan. Paloheimo tosin mainitsee, että kirjan mukaan kunnille on annettu 535 tehtävää. Varmaan kuntien tehtäviä voitaisiinkin karsia, mutta luulen, että Paloheimon ja ehkä kokoomusnuortenkin kiinnostus kohdistuu lähinnä sosiaalitoimen asioihin, kutsuuhan Paloheimo eduskuntaakin suureksi Sosiaalitoimistoksi.

Paloheimo ei enää lukeudu Vihreän liiton kannattajiin. Tässä onkin kyse perusoikeistolaisesta retoriikasta, joka tuntuu koko ajan vahvistuvan, samalla kun perinteinen vasemmisto menettää puhtiaan. Siksi Paloheimon ja myös Kokoomuksen Nuortenliiton periaateohjelman kannanotot ovat kiinnostavia. Ne kertovat kulttuurikeskustelun oikeistolaistumisesta, mutta myös siitä, mitä poliittisen kentän oikealla laidalla suunnitellaan sosiaalipolitiikan seuraaviksi käänteiksi. Ja se on taas kuta kuinkin vastakkaista menoa sille, millä pohjoismaiset yhteiskunnat ovat luoneet menestyksensä. Rikkaat rikastukoot, köyhät kuolkoot jos eivät omillaan pärjää.

Siitähän Paloheimon vuodatus väestönkasvusta kertoo. Globaalit ympäristöongelmat eivät taatusti riipu siitä, millaista sosiaalipolitiikkaa Suomessa harjoitetaan, ts. onko sosiaaliturvan taso meillä nyt liian korkea, ja onko vähävaraisillakin edes jonkinlaiset mahdollisuudet kohtuullisiin asumiseen, koulutukseen ja terveydenhoitoon. Kaikki nämä riippuvat sosiaalipolitiikan suunnasta, joka siis on Paloheimon mukaan väärä ja sitä suojelee tuo valehtelemisen ja vaikenemisen poliittisen korrektiuden kulttuuri.

Paloheimo päättää kirjoituksensa perinteisen autoritaarisen laitaoikeiston suosimiin vaatimuksiin: suunnan kääntäminen pois huonosta nykymenosta vaatii  "määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia".

Aika karua.

Pahoittelut väärinkäsityksestä

Kansan Uutisten verkkolehti julkaisi viime viikolla kirjoituksen, jossa käsiteltiin akateemisten alojen koulutuspaikkoja. Toisin kuin blogissani tulin väittäneeksi, jutussa esitetty viittaus sosiaalityön kelpoisuuksiin puuttumiseen oli jutun kirjoittaneen toimittajan kannanotto, eikä perustunut haastateltavien lainaamiseen.

Esitän pahoitteluni. 

Kelpoisuuksiin(ko) käsiksi?

Valtioneuvoston rakennepoliittinen ohjelma pitää sisällään kaikenlaista, isoja ja pieniä asioita.

Osa esityksistä ei oikein aukea näin paperilta luettuna.

Seuraava teksti voi tarkoittaa tietysti melkein mitä vain, vaikkapa sitä, että sairaanhoitajat voivat ryhtyä tekemään terveyskeskuslääkärin joitakin tehtäviä. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä ajatellaan sosiaalihuollon tehtäviä, siitä huolimatta, että todellista ammatinharjoittamisen säätelyähän on vain terveydenhuollossa, jossa ammatit ovat esimerkiksi nimikesuojattuja, ja yliopistollista koulutusta vaativat tehtävät (lääkärin ja hammaslääkärin työt) ovat hyvin pitkälle muutenkin säädeltyjä.


----

3.4 Edesautetaan tehokkaampaa työnjakoa palvelujen tuotannossa väljentämällä
kelpoisuusvaatimuksia muun muassa julkisen sektorin hallinnon ja
palvelutuotannon eri tehtävissä asiakkaan turvallisuutta ja palvelujen laatua
vaarantamatta. (STM,OKM)

----

Toivottavasti hallituksen kestävyysvajetta ei ole tarkoitus paikata sosiaalityöntekijöiden selkänahasta.

Osaamiskeskusten rahoitusta uhataan leikata!

Sosiaalialalla on vuosia haaveiltu terveydenhuollon evorahoituksen kaltaisesta kunnollisesta rahoituksesta, mutta ei tosiaan näytä siltä, että haave lähiaikoina toteutuisi.

Tuore budjettiesitys heittää kylmää vettä sosiaalihuollon kehittäjien niskaan. 

Osaamiskeskukset saavat merkittävän osan rahoituksestaan valtionavustuksesta, joka on viime vuosina ollut 3,5 miljoonaa euroa. Osaamiskeskuksia on yhdeksän, ja ne kattavat koko maan.

Valtiovarainministeriön budjettiesityksessä STM:n hallinnonalalle erittäin huomattava leikkaus kohdistetaan sosiaalialan osaamiskeskusten valtionavustuksiin.

• Osaamiskeskusten rahoitusta esitetään supistettavaksi 500 000 eurolla. Perusteluja supistamiselle ei talousarvioesityksessä ole. 
•  Terveydenhuollon puolellekin ollaan esittämässä leikkauksia: valtion rahoitusta terveydenhuollon yksiköille yliopistotasoiseen tutkimukseen: esitys 30 miljoonaa euroa kun summa vielä vuonna 2012 tilinpäätöksessä oli 36 milj €. Lääkäri- ja hammaslääkärikoulutukseen suunnattu korvaus pysyy ennallaan noin 110 miljoonassa eurossa. 

Vaikka budjettiesitys supistaisi sekä sosiaali- että terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistoimintaa, on volyymi ja kehityksen suunta selvä: terveydenhuollon tutkimus- kehitys- ja käytännön opetuksen järjestäminen: rahoitus noin 140 miljoonaa, sosiaalihuollon kehittäminen ja myös monien erityistason palvelujen järjestäminen: rahoitus 3 miljoonaa,  vähennystä 14 %.

Aiotaanko osaamiskeskuksen tosissaan hävittää --- HUS:n keväinen päätös karmaisi, eikä tämä budjettiesitys tosiaan lupaa parannusta.

Ällistys on melkoinen.

The Victims Return

Yhdysvaltalainen Venäjäntutkija Stephen F. Cohen on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Stalinin terrorista hengissä selvinneiden ihmisten kohtaloista. Stalinismin terrorin uhrilukua ei tiedetä. Cohen viittaa arvioihin, joiden mukaan kuolleiden määrä  olisi vuosina 1929 - 1953 ollut jotakin 12- 20 miljoonan ihmisen välillä. Vaikka tarkasta uhrien määrästä on näinkin suurta epävarmuutta, varmaa on sen sijaan, että terrori kosketti sekä uhreina että tekijöinä hyvin suurta osaa Neuvostoliiton väestöstä.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 käynnistyi keskitysleireillä vapautumiset. Osa vangituista pääsi nopeasti palaamaan kotiseuduilleen, mutta monien vapautumiseen kului useita vuosia, ja vain osa vangituista rehabilitoitiin heidän elinaikanaan. Cohenin mukaan vapautuneiden myöhemmistä kohtaloista ei juuri ole olemassa sen paremmin venäläistä kuin  kansainvälistäkään tutkimusta. Kaunokirjallisuudesta Cohen nostaa esiin kaksi teosta:  Solzenitsynin Vankileirien saariston lopussa on lyhyt kuvaus vankileireiltä palaavien elämästä, ja Vasili Grossmanin hieno romaani "Kaikki virtaa" rakentuu teeman ympärille. (Solzenitsynin suuntaan Cohenilla on myös kritiikkiä esitettävänään).

Vuonna 1938 syntynyt Cohen oli pitkään  Princetonin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Wikipedian tietojen mukaan hän on vuodesta 1998 ollut New Yorkin yliopistossa.  Hänen isoisänsä oli Liettuan juutalainen.

Kirjan syntyhistoria on kiinnostava. Cohen keräsi kirjan aineistoa Moskovassa 1970- ja 1980-luvuilla tuntemiltaan zekeiltä eli entisiltä keskitysleirivangeilta.  Ystävystyminen monien entisten vankien kanssa ja pienimuotoinen kysely, jonka Cohen toteutti 1980-luvun alussa, johtivat KGB:n kiinnostuksen heräämiseen, ja hän ei enää saanut viisumia Neuvostoliittoon. Vasta Gorbatshovin valtaannousu mahdollisti paluun Moskovaan. Kirjan valmistuminen viivästyi vuosikymmeniksi. Tänä aikana monet zekit ehtivät kuolla.  Silti kirjan perustaksi kertyi kymmenien  zekien elämänkertatietoja.

Buharin ja Hrustsev

Erityisen tärkeä tuttavuus oli Buharinin leski Anna Mihailovna Larina (1914-1996). Cohen oli kirjoittanut väitöskirjansa (1980) Buharinista, "puolueen lemmikistä" kuten Lenin testamentissaan arvioi. On helppo uskoa, että  tutustuminen Buharinin leskeen ja lapsiin on  ollut Cohenille tärkeä kokemus.  Larinasta tehty dokumentti on muistaakseni ollut nähtävissä myös Suomen televisiossa.

Cohen nostaa ansaitusti Hrustsevin, Mikojanin ja Gorbatsovin esiin johtajina, jotka pyrkivät Neuvostoliiton destalinisointiin.  Hrustsev ja Mikojan olivat itse olleet osallisia terroriin, mutta he olivat  myös katuneet osallisuuttaan ja koettivat myöhemmällä toiminnallaan parantaa terrorin uhrien asemaa.  Myös Jeltsin ja minulle yllättävästi Putin ja Medjedev ovat pitäneet esillä Stalinin uhrien muistoa.   

Kirjan varsinainen sankari on kuitenkin Hrustsev. Hänen paljastuksensa vuoden 1956 puoluekokouksessa liittyi tietenkin puolueen sisäiseen valtakamppailuun, mutta merkitsi silti paljon terrorin uhrien kannalta.  Cohen ei tähän viittaa, mutta Hrustsev ei  ulkopolitiikassaan ollut edistyksellinen: Unkarin kansannousun murskaaminen, vallanvaihdos Puolassa, Berliinin muurin rakentaminen ja Kuuban kriisi olivat kaikki maailmanrauhaa uhkaavia tapahtumia. Kekkonen oli kai koettanut saada tapaamista aikaan Hrustsevin kanssa, mutta vuoden 1964 jälkeen entisen valtionpäämiehen ei annettu tavata ulkomaisia johtajia. Cohenin mukaan Hrustsev kuitenkin tapasi entisiä keskitysleirivankeja ja esimerkiksi seurasi tiiviisti Solzenitsynin elämää.

Odotin Otto Wille Kuusisen peikonnaaman ilmestyvän Hrustsevin taustahahmona esiin. Turhaan odotin, sillä Kuusiseen ei viitata.  Buharin ja hänen kannattajiensa kohtalo on kirjassa näkyvästi esillä. Arvo "Poika" Tuominen kirjoitti hänkin aikanaan Buharinista "Kremlin kelloissa". En tiedä, onko tätä pohdittu historiantutkijoiden parissa, mutta minulla on ollut sellainen epäily mielessä, että Tuominen oli jossakin mielessä "buharinilainen", ja ehkä oppi-isänsä Kuusinenkin oli sitä. Buharinia on joskus pidetty marxilaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta tärkeänä kirjoittajana, ja Desai nostaa hänet esiin marxilaisen talousteorian tärkeänä kehittäjänä teoksessaan Marxin kosto. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, vaikka kokonaisuutena tämä ei minusta ollut mikään suuri lukuelämys. Kirjoittajan tapana on esittää pitkiä nimiluetteloita, eikä hän paneudu yksittäisten ihmisten kohtaloihin riittävästi. Wikipedian mukaan Cohen on ollut hyvin kriittinen Orlando Figesin suuntaan. Figesin kirjoittama keskitysleirivangin ja hänen rakastettunsa väliselle kirjeenvaihdolle perustunut "Just Send Me  A Word" hurmasi minut keväällä ja suosittelin sitä kaikille vastaantuleville romantiikan nälkäisille.  Figes ja Cohen ovat hyvin erilaisia kirjoittajia. Figes keskittyy yksittäisen ihmisen kohtaloon, Cohen esittää kokonaiskuvan, jota täydentää lyhyillä elämänhistorioilla. Osin Cohen on tutkijaksi hiukan epätäsmällinen. Hän saattaa  esimerkiksi viitata "erääseen politbyroon jäseneen" tai tunnettuun moskovalaiseen kulttuurikohteeseen. Tämä voi johtua amerikkalaisen lukijakunnan huomioonottamisesta, mahdollisesti kustantajan toivomuksesta. Kirjassa olisi voinut olla henkilöindeksi.


Helsingin Sanomissa oli 21.7.2013 Veli-Pekka Leppäsen arvioi teoksen suomennoksesta (Stephen F. Cohen: Gulagista selvinneet. Suom. Petri Stenman. Like).

Stephen F. Cohen: The Victims Return.  (2010)  Survivors of the Gulag after Stalin. London: I.B. Tauris & Co LTD.

Klassikko-kirja ilmestynyt

Sosiaalipolitiikan tutkimuksen kannalta keskeisiä klassikoita esittelevä artikkelikokoelma on ilmestynyt Sosiaalipoliittisen yhdistyksen sarjassa (Diakin kustantamana). Kyseessä on päivitys vuonna 2005 ilmestyneestä ja sitten kuutena painoksena ilmestyneestä  Hyvinvointivatlio-teoksesta. 

Tämä uusi kirja on open access-idean mukaisesti ladattavissa Diakin sivuilta pdf-tiedostona.
 

Juho Saari, Sakari Taipale ja Sakari Kainulainen (toim.)
Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita



http://sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/hyvinvointivaltion-moderneja-klassikoita-julkaisu-ilmestynyt/