Tuurin Talvisota ja Jüngerin Teräsmyrsky

Olen viime aikoina käynyt useita kertoja Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen kirjastossa. Yliopiston pääkirjastohan on remontissa ja lainauspalvelut on siirretty Mattilanniemen A-talon toiseen kerrokseen. [1] Poistuesssani nappasin Antti Tuurin Talvisodan ovenpielen poistohyllystä, jonka joku oli jättänyt kierrätettäväksi uudenveroisen kappaleen.  

Luin joskus 1990-luvun puolella monia Tuurin siihen asti julkaisemia kirjoja, en ehkä kaikkia koska niitä oli jo silloin paljon. Siinä yhteydessä tuli Talvisotakin luetuksi, vaikka en muista sen silloin erityisesti jääneen mieleen. Nyt sen sijaan Talvisota tuntui mahdottoman hienolta, varsinkin kun se vahvisti edellistä lukukokemusta: luin nimittäin syyskuun alussa Ernst Jüngerin ensimmäistä maailmansotaa saksalaisesta näkökulmasta kuvaavan In Stahlgewittern -teoksen suomenkielisen käännöksen Teräsmyrskyssä. Olin aiemmin lukenut sen saksaksi, mutta nyt suomennoksen myötä oli pakko todeta, että en osaa saksaa, en ainakaan tämän kaltaisen kirjan riittävään ymmärtämiseen vaadittavalla tasolla.  Markus Långin käännös on mahtavaa työtä.

Jüngerin Teräsmyrskyssä perustuu päiväkirjoihin, joita Jünger piti Saksan länsirintamalla vuosina 1914-1918. Kansalliskonservatiivi Jünger kuvaa toteavasti vuosia jatkunutta helvetillistä piinaa, johon rintamalle päätyneet miehet joutuivat. Jüngerin kuvauksen autenttisuutta luonnehtii se, että ainakin Niall Ferguson käyttää Julma sota teoksessaan Teräsmyrskyä lähdeteoksena. Fergusonin mukaan ensimmäisestä maailmansodasta on olemassa vain vähän luotettavia, laajoja silminnäkijäkuvauksia.   

Jüngerin poliittisista kannoista on keskusteltu paljon ja syystäkin. Hän oli konservatiivina vähintään lähellä natseja, mutta säilytti myös etäisyyden heihin. Toista Jüngerin suomennettua teosta Marmorijyrkänteillä on luettu myös Hitlerin ja natsismin kritiikkinä. 

Talvisotakin perustuu autenttisille tapahtumille, vaikkakaan ei kirjoittajan omille kokemuksille. Samankaltaisuutta silti on: myös Tuurin kirja perustuu autenttisille sotapäiväkirjoille ja haastatteluille. Mutta ennen kaikkea samankaltaisuutta on sisällössä: Jalkaväkirykmentti 23 koettelemukset ja kestäminen ylittävät käsityskyvyn. Länsirintaman kauheudet olivat samankaltaisia, mutta kestivät yli neljä vuotta. 

Talvisodasta on lukukokemuksena helpompi pitää kuin Teräsmyrskystä, sillä Tuurilla on kuvauksissaan myös hivenen huumoria mukana, Jüngerillä ei tippaakaan.  

------------------------------------------------------

Antti Tuuri (1989, 1. painos 1984): Talvisota. Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Ernst Jünger (2008, 46. Auflage, 1. Auflage 1920):  In Stahlgewittern. Stuttgart: Klett-Cotta. 

Ernst Jünger  (2008): Teräsmyrskyssä. (In Stahlgewittern). Suomentanut Markus Lång. Suomennettu vuoden 1978 laitoksesta. Helsinki: Ajatus Kirjat.

Niall Ferguson (2003) Julma sota. (The Pity of War, 1998). Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY.

[1]: On muuten mielenkiintoista, miten Mattilanniemen A- ja D-rakennukset ovat täydessä käytössä ja B- ja C-rakennukset seisovat tyhjillään.  Miten ihmeessä tähän on varaa. Eikö MaB ja MaC tulisi korjata käyttökuntoon? Varmaan maksaisi maltaita, mutta en usko, että periaatteessa hienon kampusalueen olennainen osa on tällä tavalla rapistumassa purkukuntoon. 

Hotakaisen "Tarina" koukuttaa

Syksyn 2020 kirjallinen tapaus on varmaan Hotakaisen fantasiaromaani tai allegoria Tarina. 

Pyysin kirjan itselleni syntymäpäivälahjaksi. Aluksi olin vähän harmissani ja ajattelin, että tämä taitaa jäädä kesken, mutta pienen totuttelun jälkeen Hotakaisen kehittelemä erikoinen tyyli ja rakenne alkoivat toimia ja vetää puoleensa. Kirja rakentuu lyhyistä tarinanpätkistä, jotka limittyvät toisiinsa ja rakentavat kuvaa nyky-Suomesta. Kuva on tyly, ehkä liiankin synkkä: maaseudusta on tehty Virkistysalue, yhteiskunta jakautunut menestyviin, pätkätyöläisiin ja syrjäytettyihin. Eläimet kärsivät, mutta naurettavia ovat vegaanitkin. Vastenmielisin tyyppi on vihervasemmistolainen Säätäjä ja sympaattisin luuseri naispuolinen nimettömäksi jätetty presidentti, joka lopulta puhuu suunsa puhtaaksi.

Päädyin tekemään pieniä merkintöjä sivun laitoihin. Sellainen aforismikokoelmahan tämä paljossa on, ja varmaan tulee jossakin vaiheessa luetuksi päivän mietelauseena YLE:n ykköskanavalla. 

Olen pitänyt monista Hotakaisen teksteistä (Bronks, Klassikko, Finnhits, Ihmisen osa), vaikka jotkut ovat jääneet kesken (Juoksuhaudantie). Tarina  oli minusta mainio ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjailijoilla on oma äänensä ja tyylinsä, mutta silti mietin, kannattaisiko Hotakaisen kokeilla joskus astetta  perinteisempää tyyliä ja katsoa, mitä siitä tulisi.    

--------------------------------------

Kari Hotakainen (2020) Tarina. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala. 

Hannu Uusitalo muistelee

Sosiologi ja sosiaalipoliitikko Hannu Uusitalo on julkaissut kiinnostavan muistelmateoksen. Vuonna 1947 syntynyt Uusitalo on suomalaisessa sosiaalitutkimuksen kentässä merkittävä vaikuttaja. Allardtin oppilas väitteli vuonna 1975 pohjoismaisella vertailevalla hyvinvointitutkimuksella. Väittelynsä jälkeen Uusitalo toimi sosiologian apulaisprofessorina Turun kauppakorkeakoulussa ja Helsingin kauppakorkeakoulussa.

Vuonna 1991 Hannu Uusitalo siirtyi hyvässä vauhdissa olleelta yliopistososiologin uralta juuri perustetun sosiaali- ja terveyshallituksen ylijohtajaksi. Joulukuussa 1992 sosiaali- ja terveyshallituksesta syntyi Stakes eli sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, jonka ylijohtajana ja pääjohtajan varahenkilönä Uusitalo toimi. Vuonna 2001 Uusitalo siirtyi Stakesista Eläketurvakeskukseen, mistä jäi eläkkeelle vuonna 2014.

Tekijä luonnehtii itseään kirjan ensimmäisessä lauseessa näin:

"Olen paitsi tutkija ja yhteiskuntapoliitikko myös intohimoinen tilasto- ja vuosikertomusmies".

Tuossa on tietty ironia mukana, mutta varmaan tottakin. Uusitalo on empiirisen sosiaalitutkimuksen innokas, ehkä jopa intohimoinen edistäjä ja puolustaja. "Tilasto- ja vuosikertomusmies" on aina halunnut katsoa, miten toisten yhteiskuntatieteilijöiden tai vaikkapa poliitikkojen väitteet kestävät empiirisen, mieluusti tilastollisen tarkastelun. 

 

Teoksessa on lajityyppinsä mukaisesti kuvausta kirjoittajan lapsuudesta ja nuoruudesta, sekä tietysti työuran eri vaiheista, mutta myös painavaa pohdintaa suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteesta, hyvinvointivaltiosta, tulonjaosta ja työeläkkeistä.  Tärkeää on myös keskustelu soveltavan yhteiskuntatutkimuksen merkityksestä, erityisesti sektoritutkimuslaitosten roolista siinä. Yliopistollisen tutkimuksen ja sektoritutkimuslaitosten tuottaman tutkimuksen välinen, joskus monimutkainen ja joskus jännitteinenkin suhde jäsentää kirjaa. 

Omalta kannaltani kirjan kiinnostavinta antia olivat Stakesin vuosien kuvaus, olinhan siellä itsekin: Uusitalo kuvaa osin varmaan kaikille stakeslaisille tuttua, mutta myös sellaista talon johdon sisäpiirin kokemusta, vääntöjä joista me tavalliset stakeslaiset emme  tienneet. Erinomaisen tärkeää, että tätä kokemusta on nyt julkaistu. 

Stakes oli monessa suhteessa onnistunut kokeilu päätöksentekoa palvelevan tutkimuksen tuottamiseksi. Kaikessa ei onnistuttu, silti paljossa kuitenkin. Hannu Uusitalolla oli onnistumisessa merkittävä rooli. Meille stakeslaisille Uusitalo oli esimiehenä mahdottoman hyvä: demokraattinen ja kannustava, mutta kyllä hän myös piti huolen siitä, että asiat etenivät. Vappu Taipaleen kanssa he täydensivät mainiosti toisiaan.

Lopuksi pieni henkilökohtainen muisto: kun Hannu Uusitalo siirtyi maaliskussa 2001 Eläketurvakeskukseen, hän jakoi tavaroitaan työtovereilleen. Minä sain Hannulta pääjohtajan työtuolin, jonka hän oli puolestaan saanut Vapulta. Tähän tuolin kierrätykseen ei liittynyt mitään sen kummempaa merkitystä, mutta työtuolina se oli minun urani paras.  Kauaa en ehtinyt siitä nauttia, sillä siirryin 1.8.2001 Jyväskylän yliopistoon. 

Koverin keskitysleiriläinen

Helsinkiläinen huoltoaseman työntekijä Harry Vuorinen (1907-1995) joutui jatkosodan alussa turvasäilöön ja kierrettyään vankiloissa ja työpataljoonassa päätyi yhdessä muiden laitavasemmistolaisten kanssa valloitetun Aunuksen kaupungin lähellä sijainneelle Koverin keskitysleirille (syyskuu 1942--tammikuu 1944) . Vuorinen piti kokemuksistaan suppeaa päiväkirjaa, jonka hän onnistui säilyttämään hallussaan sodan loppuun saakka. Vankilasta vapauduttuaan hän kirjoitti päiväkirjojensa perusteella yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, mitä hänelle tapahtui. Vuorinen viimeisteli tekstinsä vuonna 1948. Sen jälkeen käsikirjoitus unohtui, kunnes löytyi uudelleen Vuorisen kuoleman jälkeen. Like-kustannus ja Suomen Rauhanpuolustajat ovat julkaisseet Harry Vuorisen teoksen, jonka toimittajana on ollut kirjoittajan vaimo, Salme Vuorinen.  

Kirja on järkyttävää luettavaa. Turvasäilöön otettiin valtiollisen poliisin tuntemia kommunisteja. Kiinnioton jälkeen Vuorisen asiaa ei käsitelty oikeudessa. Tietysti sotatila vallitsi ja aiemmin maanalaiseen kommunistiseen toimintaan osallistuneiden pidätystä voidaan  perustella. Sen sijaan ei voi perustella eikä hyväksyä Koverin keskitysleirin toimintatapoja, jotka eivät (ainakaan mikäli Vuorisen teokseen on uskominen) juuri eronneet neuvostoliittolaisista tai saksalaisista tavallisista keskitysleireistä. Tuhoamisleiri Koveri ei ollut, mutta nälkään näännyttäminen ja  mielivaltaiset väkivallanteot, jopa vankien tappamiset, yhdistivät isojen esimerkkiin. 

Vuorinen eli monella tavalla poikkeuksellisen elämän. Salme Vuorisen mukaan hänet vangittiin ensimmäisen kerran 1929.   Vapauduttuaan ensimmäisen vankilatuomion jälkeen hän opiskeli Moskovassa puoluekoulussa 1931-1932.  Vuonna 1932 vangittiin uudelleen ja hän vapautui 1937. 

Koverin keskitysleirissä Vuorinen joutui konfliktiin SKP:n sisäpiiriläisten kanssa ja epäili yhä enemmän Neuvostoliiton ratkaisuja. Ehkä tästä epäröinnistä on ollut kyse, kun Vuorinen ei elinaikanaan viimeistellyt kirjaansa. 

-------------

Harry Vuorinen (2006) Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944. Toimittanut Salme Ingegerd Vuorinen. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat. 

   

Paasikivi Tukholmassa

Max Jakobsonin Paasikivi Tukholmassa (Otava 1978) on jännittävällä tavalla ajankohtainen kirja.  Vuonna 1936 Kansallisosakepankista eläköitynyt, 66 vuotias J.K. Paasikivi oli kirjoittamassa muistelmiaan kun hänestä yhtäkkiä ja vähän vastentahtoisesti  tehtiin  suurlähettiläs Tukholmaan.

Paasikivelle Neuvostoliitto oli "Wenäjä", jonka suhteen kannatti olla varovainen. Paasikiven suuri idea oli luoda pohjoismaisuus eli käytännössä pyrkimys luoda Ruotsin kanssa sellaiset yhteistyösuhteet, että "Wenäjä" joutuisi tapahtuneen tosiasian eteen eikä haluaisi hyökätä Suomeen. Hyvästä yrityksestä huolimatta Paasikivi epäonnistui, Jakobsonin mukaan ainakin osittain siksi, että hän ei oikeastaan ollut diplomaatti vaan valtiomies, joka ei aina ehkä osannut lähestyä oikeita henkilöitä ja oikealla tavalla. Varsinainen syy oli kuitenkin se, että ruotsalaiset eivät oikeastaan halunneet millään olennaisella tavalla sitoa itseään Suomeen. Yhteistyöstä kyllä puhuttiin paljon ja lupailtiin kaikenlaista, mutta sitovasti ei juuri mitään.

Yhteistyösuhteiden synnyttämiseksi oli tärkeää saavuttaa ruotsalaisten luottamus siihen, että Suomessa suuntauduttiin pohjoismaisesti. Ruotsin kielen asema Suomessa oli tässä tärkeä vakuus, samoin ruotsinkielisten asema Suomessa.

Suomalaisista poliitikoista Paasikivi arvosti Tanneria ja erityisesti Mannerheimia. Toisten suomalaisten päättäjien sokeus ja usko kansainvälisen politiikan rationaalisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen raivostutti Paasikiveä. Tanner sai toimia viestinviejänä sekä oman maan että ruotsalaisten päättäjien suuntaan.

Mannerheim piti jo keväällä 1939 varmana, että sota on tulossa ja että Suomi tuskin voi jäädä siitä ulkopuolelle. Hän koetti saada hallitusta hakemaan Yhdysvalloilta suurta lainaa, jolla olisi voitu hankkia aseita ja varusteita. Hallitus ei suostunut, ajateltiin, että ei kesällä kuitenkaan mitään tapahtuisi. Kun Neuvostoliitto sitten hyökkäsi, USA ei neutraliteettiperiaatteensa vuoksi voinut enää myöntää lainaa. 

Se Jakobsonin kirjan jännittävä ja vähän pelottavakin ajankohtaisuus tulee kolmesta  seikasta:  Ruotsin kanssa tehtävästä yhteistyöstä, kansallismielisen oikeiston etenemisestä ja Venäjän vahvistumisesta.

Viime vuosina Suomen ja Ruotsin välillä on tapahtunut yhä enemmän. Tavallinen kansalainen voi vain arvailla, millaiset päämäärät tällä yhteistyöllä on. Ovatko ruotsalaiset nyt yhtään halukkaampia sitoutumaan Suomen puolustamiseen?

1930-luvun lopulla parlamentaarinen demokratia oli yhä ahtaammalla Euroopassa -- sellaisesta saattoi puhua vain pohjoismaissa, Britanniassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Belgiassa. Ranskan tilanne oli Jakobsonin mukaan monitulkintainen. Muualla vallalla olivat eri asteiset ja -väriset diktatuurit, tyypillisesti äärioikeistolaiset. Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa vallassa olivat natsit ja fasistit.  Näin pitkällä ei tietenkään olla, mutta suunta huolestuttaa. Nk. kansallisoikeistolaiset puolueet vahvistuvat monissa maissa.

Paasikivi oli neuvottelemassa Tarton rauhasta 1920 ja silloin venäläiset neuvottelijat olivat antaneet hänen ymmärtää, että Venäjä ottaa vielä takaisin hetkellisen heikkoutensa vuoksi menettämänsä alueet. Haaveillaanko Venäjällä äärioikeistolaisia piirejä laajemmin tsaarinajan rajojen palauttamisesta?

Jakobson on erittäin hyvä kirjoittaja. Hänen sympatiansa ovat selvästi suomettarelaisen realistin Paasikiven puolella, mutta ei hän kaihda kritiikkiä jos siihen tuntee tarvetta. Myös Kekkonen tuntuu olevan arvioinnin kohteena, vaikka ei nimeltä mainiten. Jakobsonin teos sopisi luettavaksi suomettuneisuuden ajan arvostelijoille. Kyllä Suomessa 1970-luvun lopulla voitiin Kekkosta tai Neuvostoliittoa pelkäämättä ihan vapaasti kirjoittaa  ja julkaista    kunnollista tekstiä.

--------------------------------------------

Max Jakobson (1978) Paasikivi Tukholmassa. J.K. Paasikiven toiminta Suomen suurlähettiläänä Tukholmassa 1936-39. Helsinki: Otava. 

Lastensuojelua elokuvissa

Olimme eilen vaimon  kanssa katsomassa Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla palkittua Nora Fingscheidtin Systemsprenger (engl System Crasher, ei suomenkielistä nimeä). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta  Benni-nimisestä tytöstä, jonka perhe- ja laitossijoitukset toistuvasti epäonnistuvat.

Sekä Helsingin Sanomien, Aamulehden että Keskisuomalaisen elokuva-arvostelijat kehuivat filmiä. Ensi-illasta huolimatta vähänlaisesti oli väkeä. Kaikkien lastensuojelusta kiinnostuneiden kannattaa käydä katsomassa, sillä elokuva oli todella hyvä ja aiheen raskaudesta huolimatta taitavasti rakennetttua draamaa. Pääosan esittäjä Helena Zengel tekee aivan uskomattoman hienon roolityön. Jo sen vuoksi elokuva on näkemisen arvoinen.

Olen aikanani tehnyt lastensuojelutyötä itsekin ja muistan, miten hankalaa oli nopeasti löytää sijaisperhe tai laitospaikka lapselle. Siksi oli helppo samaistua filmissä yhden keskeisen roolihahmon, Bennin asioita hoitavan lastensuojelun sosiaalityöntekijän tuskaan. Kun en itse  ole tutkinut  lastensuojelua, mietin, miten suomalaiset lastensuojelututkijat filmin näkisivät. Itse olin näkevinäni eroja suomalaisen ja saksalaisen lastensuojelun käytäntöjen välillä.

Muuten erinomaisessa elokuvassa askarruttamaan jäi se, että Bennin äidin ja sisarusten koti vaikutti jotenkin keskiluokkaisen hyvinvoivalta (taloudellisesti). Työttömän, kolmen lapsen yksinhuoltajan koti voi tietysti olla siisti ja  viihtyisä.  Usein näin ei kuitenkaan ole. Ehkä elokuvassa haluttiin säästää katsojia pitkäaikaistyöttömyyteen Saksassakin liittyvän köyhyyden kuvaukselta? 

Toinen viime aikojen lastensuojelua tai ehkä pikemmin julkisen lastensuojelun puutteita koskeva tärkeä elokuva löytyy YLE:n Areenasta: venäläisen ohjaajan Andrei Zvjagintsevin mainio Rakkautta vailla  kuvaa avioeron synnyttämää tilannetta, jossa kumpikaan vanhemmista ei halua ottaa huoltajuutta pariskunnan pojasta. Tämä on minusta lohduttomampi kuin äsken näkemämme saksalaiselokuva ja nykyvenäläisestä kontekstistaan huolimatta kuvaa minusta aika universaalia illmiötä tämäkin. Tässä julkisen lastensuojelun sijasta toimijana on vapaaehtoisjärjestö, joka etsii kadonneita lapsia. Hyvin dokumentaarisen oloinen kuvaus uhrautuvasta työstä!

On todella hienoa, että uskottavan ja todellisen oloinen sosiaalityö lopultakin tulee elokuvissa esiin.

------------------------------------------

Tässä HS:n juttuun linkki Systemsprengeriin:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006316024.html
YLE:n uutinen:
https://yle.fi/uutiset/3-10831179

Tässä linkki Zvjagintsevin elokuviin Areenassa:
Kaikki Zvjagintsevin filmit Yle Areenassa

"Pelkään että ratkaisua ei ole"

Vesa Haapala on kirjoittanut erinomaisen runoteoksen. Haapalan runoelman "Hämärä ei tanssi enää"  (2019) viittaa nimellään ja osin sisällölläänkin Pentti Saarikosken viimeiseksi jääneeseen "Hämärän tanssit (1983) teokseen. Luin vertailumielessä uudelleen Saarikoskenkin kirjan. Ehkä ei olisi kannattanut, sillä Haapalan teksti elää ihan itsekseenkin mainiosti. Tuli nyt kuitenkin varmistettua sekin, että Saarikoski oli ja on edelleenkin suuri runoilija. Uskon, että sitä on Haapalakin -- en tosin tunne hänen muuta tuotantoaan, mutta ainakin tämä teos vakuutti.

Vesa Haapala on dosentti Helsingin yliopistossa ja kirjoittanut mm. Edith Södergranin runoista. Tämä oppineisuus ei ole johtanut liian monimutkaiseen ja esoteeriseen kirjoittamiseen.

Vaikka teksti on huimaavan kaunista, on Haapalan teos silti aika lohduton. Luonnon tuhoutuminen ja väestökatastrofi uhkaavat meitä ja ennen kaikkea meidän jälkeemme tulevia sukupolvia. Tästä synkkyydestä huolimatta runoelma on hieno lukukokemus, ajattelemaan pakottava. "Pelkään, että ratkaisua ei ole", kirjoittaa Haapala, ja lukijan on vaikea olla vakuuttumatta.

Halutessaan voi lukija löytää samankaltaisuutta Haapalan ja Saarikosken tavasta liittää arjen askareiden kuvausta runoon, mutta ihan olennaisia erojakin minusta on. Saarikoski ei ole enää kovin yhteiskunnallinen vaan keskittyy itseensä ja antiikin muistumiin. Haapala puhuu luonnosta ja ihmispopulaatioista, mutta myös perheestään ja lapsistaan. Molemmilla viittaukset kristinuskoon ovat esillä.

Mietiskellä voi vaikkapa seuraavan tekstipätkän äärellä:

"Mitä edistys on
ja voisi olla
todellinen puhe
ei ole koskaan korrektia
vaan korjaavaa tai korjattavissa
ei koskaan korrektia
mutta korvattavissa
niin kuin sinä ja minä"

(s. 19)

Vesa Haapala (2019) Hämärä ei tanssi enää. Helsinki: Otava.