SDP:n linja sote-uudistuksessa

Demokraatti-lehti 12.2.2013 julisti etusivullaan eilen demarien sote-mallin olevan "valmis  kentälle". Harmi vaan, että hupaisan propaganistisen kansikuvan antama lupaus ei kyllä täyttynyt  lehden sisäsivuilla. SDP:n sote-malli näyttää huolestuttavan epäkonkreettiselta.

Lehden mukaan puheenjohtaja Jutta Urpilainen linjasi, että palveluista vastaavat vahvat peruskunnat, palvelut ovat pääasiassa julkisia ja turhat päällekkäisyydet karsitaan pois. Julkisia palveluja tulee puolustaa, mutta niiden rinnalle tarvitaan pienten kotimaisten yritysten panosta. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson korosti uutisen mukaan terveydenhuollon eriarvoisuuden vähentämistä. Ehkä hän kuitenkin puhui kansalaisten terveydentilassa vallitsevien erojen vähentämistä.

Minustakin on häpeällistä, että terveyspalveluista näyttää tulevan hyvin eriytynyttä niin, että työssä käyvät ihmiset turvautuvat työterveyshuoltoon ja muut käyttävät terveyskeskuksia. Hyvinvointivaltion suuri teoreetikko Richard Titmuss sanoi aikanaan, että vain köyhille suunnatuista palveluista tulee nopeasti huonoja palveluita. (Services for the poor are poor services).  Jos tarkoituksena on julkisen palvelun (siis kunnan työntekijöiden itse tuottamien palvelujen) tukeminen, pitäisi nopeasti ryhtyä vähentämään yksityisen terveydenhuollon tukia  ja vahvistamaan julkisesti tuotettuja palveluja. Raha on hyvä konsultti.

Uutisessa puhutaan pelkästään terveydenhuollon kehittämisestä. Onko tämä SDP:n tulkinta sote-uudistuksesta? Miten SDP suhtautuu sosiaalihuollon kehittämiseen? Uutisessa ei mainita mitään toimeentulotuen tai lastensuojelun kehittämisestä. Entä päihdepalvelut? Voidaanko SDP:n mielestä päihdehoitoon pyrkivien hoitoonpääsyä nopeuttaa?

Minusta ei ole mitenkään selvää, että laadukkaiden ja vaikuttavien sosiaalihuollon palvelujen toteuttaminen edellyttäisi suurta kuntakokoa -- tai edes mahdollistuisi suurissa kunnissa pieniä paremmin.

Ajatellaanko SDP:n johdossa, että 19 000 asukkaan kunnassa ei saa järjestää, tilata tai tuottaa sosiaalihuollon palveluita? Jos, niin miksi? Onko tästä tutkimusnäyttöä?  Lastensuojelun sijaishuollon kulut ovat vuosia nousseet, ja kieltämättä sosiaalihuollon erityispalvelujen tuottaminen pienissä kunnissa on vaikeaa, mutta silti on minusta hyvin kyseenalaista, että yhteiskunnan kustannukset saataisiin paremmin hallintaan kuntakokoa kasvattamalla, saati niin, että palvelujen tuottaminen siirrettäisiin sairaanhoitopiirien kokoisten alueiden vastuulle.  Miten yhteisöjen toimintakykyä edistetään, jos palvelujen tuottajat tulevat hyvin kaukaa, omistajat joskus merten takaa.

Yksityisten palveluja tuottavien yritysten on tuotettava voittoa omistajilleen. Miten voidaan ajatella, että esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollon palvelujen laatu voisi samaan aikaan kohota, julkisen vallan kustannukset laskea ja palveluja tuottavien yritysten voitot voitaisiin turvata?

Kyse on paljolti siitä, millaiseen ajattelutapaan sosiaalihuollon palvelujen tuottamisen ajatellaan liittyvän. Jäljet pelottava: tämä pitkään jatkunut "sote-uudistus" näyttää heikentävän jo olemassa olevia sosiaalipalveluja. Esimerkiksi Helsingissä uudessa jättimäisessä sosiaali- ja terveysvirastossa näyttää tapahtuvan niin, että Aulikki Kananojan aikana syntyneet  sosiaalityön kehittämisen kannalta tärkeät toiminnat lopetetaan.

Eikö olisi mahdollista, että SDP nostaisi sosiaalihuollon kehittämisen oman sote-uudistuksensa keskiöön. Vai ajatellaanko työväenpuolueessa, että köyhien ja syrjäytyneiden puolustaminen veisi keskiluokan ääniä?

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus etenee

Olen kasvavalla ihmetyksellä  seurannut hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen etenemistä, aivan kuten muutkin suomalaiset. Erityisen ihmeissäni olen siitä, että keskustelu sosiaalihuollon uudistamisesta näyttää kokonaan unohtuneen.

Elokuussa ministeri Marja Guzenina-Richardsonille luovutettu sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti (STM raportteja ja muistioita 2012:21) piti sisällään luonnoksen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi. Tarkoitus oli päivittää sosiaalihuolto vastaamaan uuden vuosituhannen haasteita. Voimassaoleva sosiaalihuoltolaki on todellakin uudistamisen tarpeessa. Se on 30 vuotta vanha, ja varsinkin viime vuosina sosiaalihuolto on ollut kovan pyörityksen alla. Monia sosiaalihuollon toimintoja varten on säädetty erillislakeja (vaikkapa toimeentulotukilaki), modernisoitu (lastensuojelulaki) tai siirretty kokonaan pois sosiaalihuollosta (päivähoito ja varhaiskasvatus 1.1.2013).

Näistä muutoksista huolimatta sosiaalihuolto on edelleen tärkeä osa suomalaista sosiaalipoliittista järjestelmää. Sosiaalihuolto (sosiaalipalvelut ja sosiaalityö)  ei mitenkään ole muuttunut  terveydenhuolloksi, saati erikoissairaanhoidoksi, vaikka yhteistyötä tarvitaankin.

Terveydenhuollon asiantuntijoiden mukaan sairaaloiden toiminnassa ei hallinnollisella tasolla ole  muita ongelmia kuin rahanpuute. Terveydenhuollon järjestämisen ongelmaksi on nähty tehtävien ja vastuiden jako erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä. Viime aikoina on keskusteltu yhä enemmän julkisen perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon työnjaosta. Oikeastaan kyse on siitä, että perusterveydenhuollon palvelut jakautuvat hyväosaisten yksityisesti tuotetuiksi ja eläkeläisten, vähävaraisten ja työttömien julkisesti tuotetuiksi palveluiksi.

Tämähän on selvästi sosiaalipoliittinen ongelma. Aiemmin sosiaalipolitiikan sisällöstä käytiin kovaa poliittista kampailua, niin että keskustan ja vasemmiston puolueet ajoivat julkisten palveluiden kehittämistä, oikeiston vastustaesssa. Tällainen sosiaalipolitiikan suuntaa koskeva poliittinen asetelma on aikoja sitten hämärtynyt. Nykyhallituksessa STM:n hallinnonalasta vastaavat kokoomuslainen ja demariministeri yhteisvoimin.   Ministerien linjaerimielisyyksistä puhutaan, mutta ainakin lehtiä lukemalla on vaikea saada selkoa, mistä oikein kiistellään.

Vaikuttaa siltä, että perusterveydenhuollon ongelmien vuoksi kärsimään joutuu nimenomaan sosiaalihuolto. Sosiaalipalvelujen tuottaminen ei mitenkään voi edellyttää niin suuria väestömääriä kuin STM:n sote-palvelurakennetyöryhmä kaavailee. Raportin mukaan riittävä väestöpohja olisi 50 000 - 100 000 asukasta. Suurin osa suomalaisista kunnista jää asukasluvultaan alle 50 000 asukkaan.
Sosiaalihuollon peruspalvelujen tuottamisen "ihanteellista" väestöpohjaa ei työryhmän raportin perusteella näytetä kaavaillun lainkaan -- keskustelu on liikkunut pelkästään terveyspalvelujen järjestämisessä.  On minusta absurdia väittää, että esimerkiksi sosiaalityössä kunnan suuri koko parantaisi olennaisesti palvelujen laatua. Vanhassa kotikunnassani Lempäälässä kyettiin tuottamaan peruspalvelujen lisäksi myös perheneuvolapalvelut, jotka  ilmeisesti nykyajattelussa ajatellaan erityistason sote-palveluiksi. Lempäälässä oli noin 20 000 asukasta.   Sosiaalityön palvelujen järjestämisessä ongelmia on ollut pikemmin suurissa kaupungeissa. Syy ei ole silti välttämättä hallinnon malleissa, vaan siinä, että myös monet hankalat ongelmat kasautuvat kaupunkeihin.

Ruotsissa  kaikki terveyspalvelut järjestää landstinget. Ruotsissa ei ole luovuttu historiallisesta lääninhallitusmallista, ja hyvin näyttävät tulevan toimeen. Järjestelmä vaikuttaa huomattavasti selkeämmältä kuin suomalainen nykymalli, jonka himmeliluonne sen kun vaan pahenee vuosi vuodelta.  





     

Jari Heinonen 60 vuotta

Professori (ma.) Jari Heinonen Jyväskylän yliopistosta
täytti 60 vuotta 21.1.2013

Seuraavassa on onnittelupuheeni Jarille

(hiukan muokattuna)

------


Muistelmia menneiltä ajoilta

Meillä on yhteistä historiaa jo ennen Jyväskylän aikaa. Meidän seniorien tapana on muistella menneitä, ja sitä minäkin tässä nyt käyn tekemään.

Jari Heinonen oli opiskellut Anjalankosken yhteiskoulussa samassa koulussa Harri Melinin ja Pertti Tötön kanssa. Armeijassakin taisimme olla suurin piirtein samaan aikaan. Minun menestykseni jäi vaatimattomaksi, Jari kävi aliupseerikoulun.

Aloitimme, toisiamme tosin tuntematta, sosiaalipolitiikan ja muiden yhteiskuntatieteiden opinnot Tampereen yliopiston yhteiskunnallisessa opetusjaostossa. Opettajina toimivat Simo Koskinen ja Matti Kaasinen. Opetusjaostosta siirryimme aikoinaan tiedekuntaan tekemään ylempää korkeakoulututkintoa, edelleen sosiaalipolitiikan yleisellä linjalla.

Jari Heinonen sosiaalityöntekijänä

Meidän molempien tausta on siis sosiaalipolitiikassa. Tästä “yleisestä orientaatiosta” huolimatta sosiaalityö kiinnosti meitä molempia, ja niin Jari päätyi sosiaalityöntekijäksi Imatralle ja minä Lempäälään. Sosiaalityöntekijöiksi sijoittuivat kyllä aika monet muutkin yhteiskunnallisen tutkinnon suorittaneet sosionomit. Ehkä siinä oli kyse Simppa Koskisen innostavasta opetuksesta. Hän konkretisoi ja teki sosiaalityöstä muutenkin hyvin houkuttelevan uramahdollisuuden.

Sosiaalityöntekijän tehtäviin valittiin varsin erilaisilla taustoilla olevia ihmisiä. Ainakin suurissa kaupungeissa puoluekantakin ratkaisi. Minä epäilen että meidän kahden kohdalla puoluekannasta oli pikemminkin haittaa.

Sosiaalitarkkailijan työ oli 30 vuotta sitten tietysti hyvin erilaista kuin nykyisin. Jari oli kiinnostunut Imatralla yhdyskuntatyöstä, mikä näkyi sittemmin Jarin lisensiaatintyössä.

Jari Heinonen jatko-opiskelijana ja tutkijana

Minä ja Jari aloitimme jatko-opintomme samoihin aikoihin Tampereen yliopistolla. Vaikka olimme opiskelleet opetusjaostossa ja tiedekunnassa samanaikaisesti, tutustuimme varsinaisesti vasta jatko-opiskelijoina, tai oikeastaan assistentteina -- minä ja Tarja Pösö olimme sosiaalihuollon linjan ja Jari yleisen sosiaalipolitiikan assistentteja. Taisimme kaikki aloittaa tiiviimmin jatko-opinnot vuonna 1982. Jari oli nopeasti pitemmällä opinnoissa ja teki vauhdilla sekä lisensiaatin tutkimuksen ja sosiologian sivulaudaturtutkielman, joita molempia käytettiin sosiaalityön tutkijoiden parissa aktiivisesti. Me muut sitä tahtia ihmettelimme, ja taisimme vähän kadehtiakin.

Jarin lisensiaatintyöhän on suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen klassikko, jo yksistään senkin vuoksi, että se on ilmestynyt lähes samaan aikaan ensimmäisen varsinaisen sosiaalityön väitöskirjan, Sirkka Laaksovirran tutkimuksen kanssa. Ne ovat orientaatioltaan aivan erilaisia töitä. Jarin lisensiaatintutkimus oli ajan hengen mukaisesti marxilainen, mutta lähteistössä näkyi jo myös Foucault. Laaksovirran tutkimuksen lähtökohdat olivat pikemminkin 1960–1970 luvun amerikkalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa ja paradigmassa.

Muista Jarin 1980-luvun julkaisuista mieleen on jäänyt yhdessä Heikki Lehtosen ja Pekka Rissasen kanssa kirjoitettu syrjäytymisen käsitteen problematisointi. Kirja tehtiin sosiaalihallituksen tilauksesta. En tiedä, mitä tilaaja ajatteli, mutta Jorma Sipilä taisi vähän ottaa itseensä siitä, että em. kirjoittajat pitivät syrjäytymistä aika pulmallisena käsitteenä. Sitähän se ilman muuta tutkijan näkökulmasta onkin.

Heikki Lehtonen oli varmaan meille kaikille tuohon aikaan Tampereella opiskelleille tärkeä ohjaaja ja keskustelukumppani. Jarille Heikki saattoi olla vielä keskimääräistä tärkeämpi, jotenkin ajattelen, että prof Briitta Koskiaho ei ehkä ollut samassa mielessä keskeinen vaikuttajista. Mutta ehkä Jari oli muutenkin vähän itsenäisempi kuin esimerkiksi minä, jonka ajatteluun Jorma Sipilä vaikutti ajoittain hyvinkin paljon.

Muiden tamperelaisten tavoin Jari osallistui vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liikkeen eli Vespan toimintaan. Monet silloisista opiskelijoista olivat myös mukana aktiivisesti Vespassa. Esimerkiksi Kirsi Juhila, Arja Jokinen ja Marjo Kuronen osallistuivat tähän sosiaalihuollon ja sosiaalipoliikan muutokseen tähtäävään liikkeeseen. Vespa toimi toki muuallakin kuin Tampereella: esimerkiksi Kuopiossa ja Helsingissä oli vastaavaa toimintaa. 1990-luvulla Jari kirjoitti yhdessä Tuija Erosen kanssa myös tutkimusta Vespasta.

Väitöskirjassa Jari kirjoitti sosiaalipolitiikan historiaa. Nykymittapuilla tutkimus oli hyvin laaja katsaus. Jari on kirjojen tekemiseen orientoitunut tutkija. Varsin laajalti sosiaalipolitiikan oppikirjana käytettiin väitöskirjasta muokattua “kattotarinaa”. 1980-luvun jälkipuoliskolta 2000-luvulle Jarin kirjat koskivat oikeastaan sosiaalipolitiikkaa, mutta yhä vahvemmin näkyviin tulee köyhyys ja miesten tasa-arvo-ongelmat.

Jari Heinonen ohjaajana ja opettajana

1980-luvun lopulla sosiaalipolitiikan professorit heräsivät huomaamaan, että monilla opiskelijoilla tutkinto oli jäänyt roikkumaan pro gradun kirjoittamisesta. Assistentit saivat tehtäväkseen vetää vauhditusseminaareja, ja tätä sitten teimmekin. Osoittautui, että Jari oli erittäin hyvä vauhdittaja. Hän oli innostava, positiivinen ohjaaja, joka sai kauan sitten kuivahtaneisiin aiheisiin uutta kiinnostavuutta, ja niin moni Jarin ohjaama ihminen valmistui maisteriksi.

Jyväskylän yliopistoon tultuaan Jari on jatkanut ohjaustyötään ammatillisen erikoistumiskoulutuksen opinnäytteiden ja väitöskirjojen ohjaajana. Jyväskylässä ollessaan hän on ohjannut Hannu Piiroisen ja Raija Lindqvistin väitöskirjoja ykkösohjaajana. Näiden valmistuneiden väitöskirjojen ohella monet meillä väitelleet ovat arvostaneet Jarin tukea. Positiivinen ja kannustava Jari on ollut hyvä ohjaaja monissa amlistöissä.

Jari korostaa aina opiskelijan voimavaroja. Kyllä hän ongelmatkin huomaa, mutta niihin puuttuminen tapahtuu aina positiivisen ja rohkaisevan kommentoinnin ohella. Me kaikki tiedämme, että opiskelijat pitävät Jaria hyvin voimaannuttavana opettajana.

Jari Heinonen poliitikkona

Lopulta muutama sana Jarin poliittisesta osallistumisesta.

Molemmat osallistuimme vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen, minä aika passiivisesti, eikä Jarikaan tainnut aivan hirveän aktiivinen siellä olla. 1970-lukua on aika vaikea selittää nuoremmille niin, että tulee ymmärretyksi. Minusta nuorempia kannattaa koettaa ajatella, että me emme ehkä sittenkään olleet niin tyhmiä kuin miksi meidät nykyään mieluusti esitetään. Maailma oli erilainen, ja silloisia poliittisia ratkaisuja tehtiin olemassaolevan tiedon varassa, joskus eri tavalla huonoja vaihtoehtoja toisiinsa rinnastaen ja vertaillen.

Jari Heinonen on säilyttänyt nuoruutensa poliittiset ihanteensa toisin kuin hyvin monet muut 1970-luvun opiskelijaradikaalit. Omakin poliittinen vakaumukseni on vuosia heilunut keskustan ja vasemmistoliiton välillä. Taisinpa joskus kannattaa vihreitä ja ruotsalaista kansanpuoluettakin. Jari on sen sijaan pysynyt vasemmalla. 1980-luvulla Jari taisi kannattaa Devaa ja sittemmin SKP:tä. Jari on kunnallispolitiikassa hyvin arvostettu vaikuttaja, jonka painavia mielipiteitä kuunnellaan Tampereen kaupunginvaltuustossa puoluerajoista riippumatta. Jos Jarin poliittisena päämääränä olisi vallanhalu, hän olisi varmaan aikoja sitten vaihtanut puoluetta. Minä kyllä uskon, että Jarin vaikuttamisen motiivina on se sama, jonka ainakin pitäisi ajaa kaikkia sosiaalipolitiikan tutkijoita ja käytännön ammattilaisia elämässä eteenpäin eli halu toimia vähävaraisten ja yhteiskunnan valtavirrasta syrjään joutuneiden ihmisten puolesta.

Jari ei juuri työpaikalla puhu politiikkaa, ei ainakaan kysymättä. Tietysti olemme eri vaalipiireissä, mutta minusta kyse on pikemminkin siitä, että Jari haluaa erottaa toisistaan ammatillisen ja poliittisen minän. Vaikka poliitikko on meissä kaikissa aina läsnä, on Jari minusta aika varovainen sekoittamaan tutkijan ja poliitikon identiteettiä.

Lopuksi

Olen joskus miettinyt omalla kohdallani, miten päädyin opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa ja sitten myöhemmin sosiaalityöntekijäksi ja sosiaalityön tutkijaksikin. Oliko kyse vain sattumasta? Ehkä niin ei kuitenkaan ole. Sinuakin on jotenkin aika vaikea ajatella vaikka kasvitieteilijänä. Jotenkin köyhien ja syrjäytyneiden puolustaminen sopii sinulle. Mutta mistä sen lopulta tietää. Olisi sinusta varmaan voinut tulla hyvä missä vaan.

Toivomme sinulle hyvää terveyttä ja toimeliaita vuosia.

Paljon onnea, Jari!

Lillrankin pamfletti

Professori Paul Lillrank on julkaissut kiinnostavan pamfletin "Maailman parantaja" --- Matti Apunen viittaa tähän YP:n viime numeroon kirjoittamassaan esseessä. Lillrankin kirja on vapaassa jaossa EVA:n sivuilta. (www.eva.fi) Lillrank on hyvä kirjoittaja ja hänellä on paljon sellaista sanottavaa, jota yhteiskuntatieteilijöiden kannattaa tykönään pohtia, vaikka ei olisikaan samaa mieltä. En tiedä, onko Lillrankilla ns. taistolaistaustaa kuten monet väittävät B. Wahlroosilla olleen, mutta tämän pamfletin alun perusteella se voisi hyvin olla mahdollista. Siksi ponnekkaasti hän käy totalitarismiksi kutsumansa ajatteluperinteen kimppuun. On aika kiinnostavaa, kuinka nopeasti porvarillinen aate nousee esiin. Kokoomuksen kasvu suurimmaksi puolueeksi, Niinistön valinta presidentiksi --- kaikki näyttää puhuvan oikeistolaisen poliittisen ajattelun uudesta tulemisesta. Professori Jarmo Virmavirran Kanava-lehden viime numerossa julkaisema kirjoitus argumentoi konservativismin puolesta. Virmavirran mukaan kaikki suuret suomalaiset valtiomiehet ovat olleet konservatiiveja (myös Kekkonen ja Koivisto). Lillrank väittää, että kyse on porvarillisen aatteen / idean puolustamisesta, mutta minusta hän puhuu kyllä enemmän itsestään kuin keskivertoporvareista, joita itse kukin on tavannut riittämiin, jotta vertailuaineistoa on tarpeeksi. Argumentti menee jotenkin niin, että kaikki Lillrankin järkevänä pitämä liberiaali ajattelu ja toiminta nimetään porvarillisuudeksi ja sen vastakohtana oleva ajattelu ja toiminta totalitarismiksi. Tässä suhteessa kirja ei minusta ollut kovin analyyttinen. Jos hän olisi malttanut keskustella vaikkapa Mauno Koiviston tai Ele Aleniuksen kaltaisten kirjoittajien vanhojen ja uusien tekstien kanssa, (tai Kalevi Sorsan, tai Väinö Tannerin) vain joitakin suomalaisia vasemmistolaisia mainitakseni, olisi Lillrankin pamfletti ollut ehkä vähemmän iskevä, mutta ainakin omissa silmissäni uskottavampi. Näin mennään -- saa nähdä, vastaako heille kukaan, syntyykö keskustelua.

Kariston muistelmia

Prof. Antti Karisto Helsingin yliopistosta täytti juuri 60 vuotta. Hauskat juhlat joiden aikana vierailtiin mm. Kariston kylässä tutustumassa Antin isän lapsuudenkotiin. Tämä kirja perustuu Etelä-Suomen Sanomien kolumneihin. Osa jutuista on niin pitkiä, että Antin on tarvinnut kirjoittaa paljon lisää, osa taas niin lyhyitä että voivat hyvin vastata alkuperäisiä lehtijuttuja.

Jutuissa on paljon kiinnostavaa, ja anttimaisen hauskaa kerrontaa, mutta lyhentäminen olisi ehkä ollut paikallaan. Yllätys oli, että Antti on innostunut Lahden amk:n valokuvauslinjan ihmisten kalentereista; niistä, joissa Aliisakin on kuvaamassa.

Antti Karisto (2010) Yksi piano vai kymmenen lehmää? Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Helsinki: Gaudeamus.

Tähän on tultu

Forssan lehden entinen toimittaja fil.kand. Kauko Kare kirjoitti kekkosvastaisen mielipidekirjan 1967. Kirja kai julkaistiin ensin omakustanteena, mutta tämä lukemani 9. painos vuodelta 1987 on Alea-Kirjan kustantama.

Teos on oikeastaan lehtijuttujen kokoelma, eikä kirjoittajan omien vaan toisten kirjoittamien. Nuorempien on vaikea varmaan ymmärtää, mistä kirjasta aikanaan syntynyt kohu oikein syntyi. Kekkonen oli varmaan raivoissaan.

Minun oli hiukan vaikea paikallistaa kirjoittajaa poliittisella kartalla. Jostakin sosialidemokraattien oikean laidan ja kokoomuksen välistä kai.

Kulttuuriradikaalien kritiikki on tunkkainen tuulahdus suoraan lapsuudestani. Erityisen harmin kohde tuntuu olevan Pekka Lounela, mutta myös Saarikoski, Salama ja Tuomas Anhava tuntuvat kirjoittajaa harmittavan.

Kauko Kare (1987) Tähän on tultu. Paasikiven linjalta K-rintamaan. 9. painos. Helsinki: Alea-kirja.

Pjongjangin akvaariot

Lapsena keskitysleirille joutuneen Kangin haastatteluihin perustuva kirja. Järkyttäviä juttuja nälästä ja hakkaamisista, mutta jotenkin muistuttaa enemmän Papillonia kuin Solzenitsynia tai vaikkapa Herta Müllerin Atemschaukelia. Ehkä tämä fiilis johtuu kirjan päättävästä loikkaamisen kuvauksesta, joka vakavasta teemasta huolimatta on vähän veijarimainen Papillonin tyyliin.

Silti on sanottava, että pohjoiskorealaisen todellisuuden kuvaus on karmaisevaa luettavaa ja täysin uskottavaa.

Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot (2011) Pjongjangin akvaariot. Helsinki: Siltala.