The Victims Return

Yhdysvaltalainen Venäjäntutkija Stephen F. Cohen on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Stalinin terrorista hengissä selvinneiden ihmisten kohtaloista. Stalinismin terrorin uhrilukua ei tiedetä. Cohen viittaa arvioihin, joiden mukaan kuolleiden määrä  olisi vuosina 1929 - 1953 ollut jotakin 12- 20 miljoonan ihmisen välillä. Vaikka tarkasta uhrien määrästä on näinkin suurta epävarmuutta, varmaa on sen sijaan, että terrori kosketti sekä uhreina että tekijöinä hyvin suurta osaa Neuvostoliiton väestöstä.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 käynnistyi keskitysleireillä vapautumiset. Osa vangituista pääsi nopeasti palaamaan kotiseuduilleen, mutta monien vapautumiseen kului useita vuosia, ja vain osa vangituista rehabilitoitiin heidän elinaikanaan. Cohenin mukaan vapautuneiden myöhemmistä kohtaloista ei juuri ole olemassa sen paremmin venäläistä kuin  kansainvälistäkään tutkimusta. Kaunokirjallisuudesta Cohen nostaa esiin kaksi teosta:  Solzenitsynin Vankileirien saariston lopussa on lyhyt kuvaus vankileireiltä palaavien elämästä, ja Vasili Grossmanin hieno romaani "Kaikki virtaa" rakentuu teeman ympärille. (Solzenitsynin suuntaan Cohenilla on myös kritiikkiä esitettävänään).

Vuonna 1938 syntynyt Cohen oli pitkään  Princetonin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Wikipedian tietojen mukaan hän on vuodesta 1998 ollut New Yorkin yliopistossa.  Hänen isoisänsä oli Liettuan juutalainen.

Kirjan syntyhistoria on kiinnostava. Cohen keräsi kirjan aineistoa Moskovassa 1970- ja 1980-luvuilla tuntemiltaan zekeiltä eli entisiltä keskitysleirivangeilta.  Ystävystyminen monien entisten vankien kanssa ja pienimuotoinen kysely, jonka Cohen toteutti 1980-luvun alussa, johtivat KGB:n kiinnostuksen heräämiseen, ja hän ei enää saanut viisumia Neuvostoliittoon. Vasta Gorbatshovin valtaannousu mahdollisti paluun Moskovaan. Kirjan valmistuminen viivästyi vuosikymmeniksi. Tänä aikana monet zekit ehtivät kuolla.  Silti kirjan perustaksi kertyi kymmenien  zekien elämänkertatietoja.

Buharin ja Hrustsev

Erityisen tärkeä tuttavuus oli Buharinin leski Anna Mihailovna Larina (1914-1996). Cohen oli kirjoittanut väitöskirjansa (1980) Buharinista, "puolueen lemmikistä" kuten Lenin testamentissaan arvioi. On helppo uskoa, että  tutustuminen Buharinin leskeen ja lapsiin on  ollut Cohenille tärkeä kokemus.  Larinasta tehty dokumentti on muistaakseni ollut nähtävissä myös Suomen televisiossa.

Cohen nostaa ansaitusti Hrustsevin, Mikojanin ja Gorbatsovin esiin johtajina, jotka pyrkivät Neuvostoliiton destalinisointiin.  Hrustsev ja Mikojan olivat itse olleet osallisia terroriin, mutta he olivat  myös katuneet osallisuuttaan ja koettivat myöhemmällä toiminnallaan parantaa terrorin uhrien asemaa.  Myös Jeltsin ja minulle yllättävästi Putin ja Medjedev ovat pitäneet esillä Stalinin uhrien muistoa.   

Kirjan varsinainen sankari on kuitenkin Hrustsev. Hänen paljastuksensa vuoden 1956 puoluekokouksessa liittyi tietenkin puolueen sisäiseen valtakamppailuun, mutta merkitsi silti paljon terrorin uhrien kannalta.  Cohen ei tähän viittaa, mutta Hrustsev ei  ulkopolitiikassaan ollut edistyksellinen: Unkarin kansannousun murskaaminen, vallanvaihdos Puolassa, Berliinin muurin rakentaminen ja Kuuban kriisi olivat kaikki maailmanrauhaa uhkaavia tapahtumia. Kekkonen oli kai koettanut saada tapaamista aikaan Hrustsevin kanssa, mutta vuoden 1964 jälkeen entisen valtionpäämiehen ei annettu tavata ulkomaisia johtajia. Cohenin mukaan Hrustsev kuitenkin tapasi entisiä keskitysleirivankeja ja esimerkiksi seurasi tiiviisti Solzenitsynin elämää.

Odotin Otto Wille Kuusisen peikonnaaman ilmestyvän Hrustsevin taustahahmona esiin. Turhaan odotin, sillä Kuusiseen ei viitata.  Buharin ja hänen kannattajiensa kohtalo on kirjassa näkyvästi esillä. Arvo "Poika" Tuominen kirjoitti hänkin aikanaan Buharinista "Kremlin kelloissa". En tiedä, onko tätä pohdittu historiantutkijoiden parissa, mutta minulla on ollut sellainen epäily mielessä, että Tuominen oli jossakin mielessä "buharinilainen", ja ehkä oppi-isänsä Kuusinenkin oli sitä. Buharinia on joskus pidetty marxilaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta tärkeänä kirjoittajana, ja Desai nostaa hänet esiin marxilaisen talousteorian tärkeänä kehittäjänä teoksessaan Marxin kosto. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, vaikka kokonaisuutena tämä ei minusta ollut mikään suuri lukuelämys. Kirjoittajan tapana on esittää pitkiä nimiluetteloita, eikä hän paneudu yksittäisten ihmisten kohtaloihin riittävästi. Wikipedian mukaan Cohen on ollut hyvin kriittinen Orlando Figesin suuntaan. Figesin kirjoittama keskitysleirivangin ja hänen rakastettunsa väliselle kirjeenvaihdolle perustunut "Just Send Me  A Word" hurmasi minut keväällä ja suosittelin sitä kaikille vastaantuleville romantiikan nälkäisille.  Figes ja Cohen ovat hyvin erilaisia kirjoittajia. Figes keskittyy yksittäisen ihmisen kohtaloon, Cohen esittää kokonaiskuvan, jota täydentää lyhyillä elämänhistorioilla. Osin Cohen on tutkijaksi hiukan epätäsmällinen. Hän saattaa  esimerkiksi viitata "erääseen politbyroon jäseneen" tai tunnettuun moskovalaiseen kulttuurikohteeseen. Tämä voi johtua amerikkalaisen lukijakunnan huomioonottamisesta, mahdollisesti kustantajan toivomuksesta. Kirjassa olisi voinut olla henkilöindeksi.


Helsingin Sanomissa oli 21.7.2013 Veli-Pekka Leppäsen arvioi teoksen suomennoksesta (Stephen F. Cohen: Gulagista selvinneet. Suom. Petri Stenman. Like).

Stephen F. Cohen: The Victims Return.  (2010)  Survivors of the Gulag after Stalin. London: I.B. Tauris & Co LTD.

Klassikko-kirja ilmestynyt

Sosiaalipolitiikan tutkimuksen kannalta keskeisiä klassikoita esittelevä artikkelikokoelma on ilmestynyt Sosiaalipoliittisen yhdistyksen sarjassa (Diakin kustantamana). Kyseessä on päivitys vuonna 2005 ilmestyneestä ja sitten kuutena painoksena ilmestyneestä  Hyvinvointivatlio-teoksesta. 

Tämä uusi kirja on open access-idean mukaisesti ladattavissa Diakin sivuilta pdf-tiedostona.
 

Juho Saari, Sakari Taipale ja Sakari Kainulainen (toim.)
Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita



http://sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/hyvinvointivaltion-moderneja-klassikoita-julkaisu-ilmestynyt/

Sosiaalihuollon kehittämisrakenteet uhattuina!

Monella tavalla sotkuinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusmylläkkä näyttää tuottavan kaikenlaisia sivuseuraamuksia. Näyttää siltä, että olemassaoleva ja hyvin toimiva sosiaalialan osaamiskeskusverkosto on uhanalaisena. 

Sosiaalialan osaamiskeskuksia säätele laki (1230/2001), jonka mukaan Suomi on jaettu 11 alueelliseen osaamiskeskukseen. Osaamiskeskusten tehtävänä on kehittää sosiaalialan osaamista ja asiantuntemusta, kehittää peruspalveluja sekä erityisosaamista vaativia erityis- ja asiantuntijapalveluita, turvata perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksen ja käytännön työn yhteydet, toteuttaa tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoimintaa sekä ylläpitää yhteistyötä alueellisten erityis- ja asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi. 

Sosiaalihuollon kehittämistarpeet ovat jääneet jalkoihin

Sosiaalihuoltolakiesitys ei saanut sisältää tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevia pykäliä vaikka uuteen terveydenhuoltolakiin ne voitiin ottaa. Peruste oli, että sosiaalihuollon t&k toiminta tulisi mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin  tasaveroisena. Pahaa pelkäsin, mutta halusin kuitenkin luottaa siihen, että kaavailtu etenemisjärjestys  kuitenkin toteutuisi. Nyt en enää ole yhtään optimistinen. 

Ilmeisesti sosiaalialan osaamiskeskukset suunnitellaan liitettäväksi osaksi yliopistollisten sairaaloiden ympärille rakentuvaa laajaa erikoissairaanhoidon organisaatiota. Pääkaupunkiseudulla on tehty toukokuun lopulla päätös siirtää Socca osaksi HUS/Hyks-konsernia. 

Socca -> HUS/Hyks

Eri alueilla suunnitellaan varmaan erilaisia malleja, mutta näyttää siltä, että ainakin pääkaupunkiseudulla muutoksen toteuttamiseen liittyviä suunnitelmia on laadittu aika lailla erikoissairaanhoidon näkökulmasta. Näyttää jopa siltä, että sosiaalialan osaamiskeskusten toimintaa on käsitelty erikoissairaanhoidossa toteutetun terveydenhuollon sosiaalityön osana tai ainakin kiinteässä yhteydessä siihen. Suunnitelman tekijöillä ei selvästikään ole riittävästi tietoa siitä, mitä pääkaupunkiseudun SOCCA ja siihen liittyvä yliopistollinen tutkimus- ja kehittämistoiminta on ollut ja merkinnyt.  

Luulisi päättäjien ymmärtävän, että sosiaalialan tutkimus- ja kehittämistoimintaa pitäisi tehostaa ja myös resurssoida paremmin. Näkemäni alustavat kaavailut kertovat kyllä muusta.  

SDP työväestön parissa kolmantena!

Eero Pirttilahden mainiosta Facebook päivityksestä innostuneena:

Jos SDP on työläisäänestäjien joukossa kolmantena keskustan ja perussuomalaisten jälkeen, on perinteisen kannattajakunnan kannalta menty jossakin pahasti metsään. -- Itse uskon, että jotakin tekemistä kannatuksen laskun kanssa on sillä, että sdp on ollut mukana monessa "talouselämän" (ei siis lehden) suosittelemassa poliittisessa päätöksessä. Se, että niin on tehty, johtuu osin siitä, että monet sdp:n keskeisissä asemissa olevat päättäjät ovat olleet suuryritysten johtotehtävissä. Marxia kannattaisi lukea myös SDP:n johdossa, vaikka pitäisikin hänen teorioitaan vanhentuneina. Kapitalismin perusanalyysi ei ehkä sittenkään ole "vanhentunut":  pääoman ja työvoiman välillä on eturistiriita edelleenkin. Siksi politiikkaa ei parane katsoa vain tulonjako, tehokkuus, kilpailukyky yms kysymyksenä, vaan ihan perinteisesti "who gets what" kamppailuna. Ja tässä työssä SDP:n pitäisi miettiä mitä tekee -- ei vain "kirkastaa viestiään", kuten puoluetoimisto tuntuu ajattelevan.

Marx takaisin!

Olen viime aikoina lukenut erittäin kiinnostuneena Meghnad Desain mainiota teosta "Marxin kosto. Kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema" (Gaudeamus 2008). Desai (s. 1940) on London School of Economicsin emeritusprofessori, taloustieteilijä ja Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen. Ei siis ihan kuka hyvänsä partaradikaali (kuten meitä 1960-luvulla vihamielisesti, mutta nykysilmin aika hellyttävän hölmösti kutsuttiin). Desain teesi on, että Marx on edelleen monessa mielessä aika ylittämätön kapitalistisen yhteiskunnan tutkija. Marxin perusväittämät arvonmuodostuksesta, pääoman ja työvoiman suhteista, voitosta, lisäarvosta ja talouden syklisestä kehityksestä pitävät  paikkansa. Desai väittää, että Marx ei kannattanut tuotantovälineiden kansallistamista ja puolusti vapaakauppaa hyvässä liberalistisessa hengessä. Loppupuolella teostaan Desai tulkitsee taloustieteen historiaa minusta aika lailla voittajien silmälasien läpi. Hänen mukaansa monetaristit olivat monessa asiassa oikeassa ja keynesläiset aivan väärässä. Kun en itse tunne riittävästi taloustieteitä, en osaa arvioida, miten osuva Desain tulkinta taloustieteiden kehityksestä on, mutta tuo Marx-luenta on todella mielenkiintoista. Desai kaivaa esiin monia empiirisiä tutkimuksia, jotka hänen mukaansa tukevat Marxin 1800-luvun jälkipuoliskolla Pääoma-teoksessaan esittämää tulkintaa.

Tapasin itsekin vuonna 2000 Etelä-Afrikassa pidetyssä Ecosocin asiantuntijakokouksessa intialaisen taloustieteilijän, joka kertoi samaa, eli että Marxin kapitalismianalyysi on edelleen taloustieteellisestä kiinnostavaa. Esimerkiksi arvonmuodostus, jota muistaakseni Björn Wahlroos jossakin haastattelulausunnossaan naureskeli, oli edelleen kiinnostava ja mahdollinen ratkaisu.

Desai korostaa aivan oikein, ettei Marx kirjoittanut juuri mitään kapitalismin jälkeen tulevien yhteiskuntajärjestelmien luonteesta. "Pääomassahan" tällaista tulevan yhteiskunnan pohdintaa ei ole juuri  lainkaan, ja nuoruudentöiden filosofiset huomautukset ovat luonteeltaan sellaisia kuin filosofien kirjoitukset aina ovat: tärkeitä, mutta jotenkin kaunokirjallisia, eivät suoraan sovellettavissa käytännön ohjeiksi (vaikka Feuerbach teeseissä Marx tietysti toista toivoikin).

Desai sanoo, että Marxin luenta ns. reaalisosialismin kaudella eli kylmän sodan aikana perustui lähinnä Kommunistisen manifestin kaltaisten nuoruudentöiden tutkimiseen. Hän kyllä nostaa esille länsi-eurooppalaisissa yliopistoissa syntyneen Marx-tutkimuksen, mutta ei ilmeisesti tunne pohjoismais-saksalaista pääomaloogista tutkimusta.

-----

Ei Marxin lukeminen välttämättä vaikuttaisi sitä eikä tätä arkipäivän poliittiseen kamppailuun. Se voisi kuitenkin auttaa siinä "viestin kirkastamisessa" josta puoluetoimisto puhuu.

Vielä siitä viestistä ja sen kirkkaudesta:

Harmi, että minusta tuntuu jotenkin, että puolue-elimissä päättävien mielestä viesti lähtee sinänsä kirkkaasti, mutta kannattajakunta on niin tyhmää, ettei ymmärrä viestin hienouksia. Toivottavasti näin ei ole.

Asiat ovat tietysti monimutkaisia, mutta kannattaisi katsoa miten keskustan uusi puheenjohtaja toimii: minusta hän rikkoo taitavasti toimintaansa tai keskustan linjauksiin liittyviä odotuksia.

SDP:n pitkä historia näyttää viime vuosina olleen tärkeä puolueen identiteetin muodostaja. Historia on kyllä tärkeää, mutta  minusta on virhe ajatella, että nuoret tulisivat äänestämään SDP:tä sen historian perusteella. Varsinkin kun historiasta löytyy sekä saavutuksia että virheitä, kuten kaikesta inhimillisestä toiminnasta.

Vääpeli T:n tapaus

Historian tutkija, dosentti  Teemu Keskisarja (s. 1971) on vuonna 2010 julkaissut kiinnostavan kirjan suomalaisesta poliittisesta väkivallasta. Tarkastelussa on kuusi väkivallantekijää. Keskisarja kirjoittaa jotenkin samalla tavalla kuin Peter Englund tai Anthony Beevor, historian tutkimuksen tulokset tavallisellekin tallaajalle eläväksi tehden.

Kirjan iso kysymys on, miksi muuten niin väkivaltaisessa Suomessa on ollut lopulta aika vähän poliittista väkivaltaa. Minua kiinnostaa, miksi kirjoittaja ei ole ottanut tarkasteluunsa lapuan liikkeen poliitista väkivaltaa, joka seurasi fasistien ja natsien mallia, pyrkien demokratian kukistamiseen terrorin keinoin.

Tekijän omat poliittiset sympatiat ja mieltymykset näkyvät, paitsi lapuan liikkeen sivuuttamisena, kirjan jälkipuoliskon "vapaussotakielenä". Tarkastellessaan punakaartilaisten tekemiä Mustialan oppilaiden murhia, kuopiolaisen Pekka Pitkäsen murhaa ja teoksen ainoan nimeä vaille jääneen vääpeli T:n tapausta, Keskisarja luonnehtii punaista osapuolta ja yleensäkin vasemmistolaisia samalla tavalla kuin heitä tuon ajan valtajulkisuudessa olisi varmaan kuvattu. Väinö Linnan aikaansaama tapa puhua punaisesta osapuolesta ikäänkuin tasaveroisena, vaikka hävinneenä toimijana, ei ole Keskisarjan tapa. Hän esimerkiksi käyttää punaisista puhuessaan termiä "punikki". Etsivä keskuspoliisi "mukiloi" kuulusteltaviaan. Kyse voi olla myös ironisesta tyylilainasta, mutta en ole aivan varma siitä.

Joka tapauksessa, ja näistä pienistä vastaväitteistä huolimatta, erittäin hyvä kirja.

SDP:n linja sote-uudistuksessa

Demokraatti-lehti 12.2.2013 julisti etusivullaan eilen demarien sote-mallin olevan "valmis  kentälle". Harmi vaan, että hupaisan propaganistisen kansikuvan antama lupaus ei kyllä täyttynyt  lehden sisäsivuilla. SDP:n sote-malli näyttää huolestuttavan epäkonkreettiselta.

Lehden mukaan puheenjohtaja Jutta Urpilainen linjasi, että palveluista vastaavat vahvat peruskunnat, palvelut ovat pääasiassa julkisia ja turhat päällekkäisyydet karsitaan pois. Julkisia palveluja tulee puolustaa, mutta niiden rinnalle tarvitaan pienten kotimaisten yritysten panosta. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson korosti uutisen mukaan terveydenhuollon eriarvoisuuden vähentämistä. Ehkä hän kuitenkin puhui kansalaisten terveydentilassa vallitsevien erojen vähentämistä.

Minustakin on häpeällistä, että terveyspalveluista näyttää tulevan hyvin eriytynyttä niin, että työssä käyvät ihmiset turvautuvat työterveyshuoltoon ja muut käyttävät terveyskeskuksia. Hyvinvointivaltion suuri teoreetikko Richard Titmuss sanoi aikanaan, että vain köyhille suunnatuista palveluista tulee nopeasti huonoja palveluita. (Services for the poor are poor services).  Jos tarkoituksena on julkisen palvelun (siis kunnan työntekijöiden itse tuottamien palvelujen) tukeminen, pitäisi nopeasti ryhtyä vähentämään yksityisen terveydenhuollon tukia  ja vahvistamaan julkisesti tuotettuja palveluja. Raha on hyvä konsultti.

Uutisessa puhutaan pelkästään terveydenhuollon kehittämisestä. Onko tämä SDP:n tulkinta sote-uudistuksesta? Miten SDP suhtautuu sosiaalihuollon kehittämiseen? Uutisessa ei mainita mitään toimeentulotuen tai lastensuojelun kehittämisestä. Entä päihdepalvelut? Voidaanko SDP:n mielestä päihdehoitoon pyrkivien hoitoonpääsyä nopeuttaa?

Minusta ei ole mitenkään selvää, että laadukkaiden ja vaikuttavien sosiaalihuollon palvelujen toteuttaminen edellyttäisi suurta kuntakokoa -- tai edes mahdollistuisi suurissa kunnissa pieniä paremmin.

Ajatellaanko SDP:n johdossa, että 19 000 asukkaan kunnassa ei saa järjestää, tilata tai tuottaa sosiaalihuollon palveluita? Jos, niin miksi? Onko tästä tutkimusnäyttöä?  Lastensuojelun sijaishuollon kulut ovat vuosia nousseet, ja kieltämättä sosiaalihuollon erityispalvelujen tuottaminen pienissä kunnissa on vaikeaa, mutta silti on minusta hyvin kyseenalaista, että yhteiskunnan kustannukset saataisiin paremmin hallintaan kuntakokoa kasvattamalla, saati niin, että palvelujen tuottaminen siirrettäisiin sairaanhoitopiirien kokoisten alueiden vastuulle.  Miten yhteisöjen toimintakykyä edistetään, jos palvelujen tuottajat tulevat hyvin kaukaa, omistajat joskus merten takaa.

Yksityisten palveluja tuottavien yritysten on tuotettava voittoa omistajilleen. Miten voidaan ajatella, että esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollon palvelujen laatu voisi samaan aikaan kohota, julkisen vallan kustannukset laskea ja palveluja tuottavien yritysten voitot voitaisiin turvata?

Kyse on paljolti siitä, millaiseen ajattelutapaan sosiaalihuollon palvelujen tuottamisen ajatellaan liittyvän. Jäljet pelottava: tämä pitkään jatkunut "sote-uudistus" näyttää heikentävän jo olemassa olevia sosiaalipalveluja. Esimerkiksi Helsingissä uudessa jättimäisessä sosiaali- ja terveysvirastossa näyttää tapahtuvan niin, että Aulikki Kananojan aikana syntyneet  sosiaalityön kehittämisen kannalta tärkeät toiminnat lopetetaan.

Eikö olisi mahdollista, että SDP nostaisi sosiaalihuollon kehittämisen oman sote-uudistuksensa keskiöön. Vai ajatellaanko työväenpuolueessa, että köyhien ja syrjäytyneiden puolustaminen veisi keskiluokan ääniä?

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus etenee

Olen kasvavalla ihmetyksellä  seurannut hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen etenemistä, aivan kuten muutkin suomalaiset. Erityisen ihmeissäni olen siitä, että keskustelu sosiaalihuollon uudistamisesta näyttää kokonaan unohtuneen.

Elokuussa ministeri Marja Guzenina-Richardsonille luovutettu sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti (STM raportteja ja muistioita 2012:21) piti sisällään luonnoksen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi. Tarkoitus oli päivittää sosiaalihuolto vastaamaan uuden vuosituhannen haasteita. Voimassaoleva sosiaalihuoltolaki on todellakin uudistamisen tarpeessa. Se on 30 vuotta vanha, ja varsinkin viime vuosina sosiaalihuolto on ollut kovan pyörityksen alla. Monia sosiaalihuollon toimintoja varten on säädetty erillislakeja (vaikkapa toimeentulotukilaki), modernisoitu (lastensuojelulaki) tai siirretty kokonaan pois sosiaalihuollosta (päivähoito ja varhaiskasvatus 1.1.2013).

Näistä muutoksista huolimatta sosiaalihuolto on edelleen tärkeä osa suomalaista sosiaalipoliittista järjestelmää. Sosiaalihuolto (sosiaalipalvelut ja sosiaalityö)  ei mitenkään ole muuttunut  terveydenhuolloksi, saati erikoissairaanhoidoksi, vaikka yhteistyötä tarvitaankin.

Terveydenhuollon asiantuntijoiden mukaan sairaaloiden toiminnassa ei hallinnollisella tasolla ole  muita ongelmia kuin rahanpuute. Terveydenhuollon järjestämisen ongelmaksi on nähty tehtävien ja vastuiden jako erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä. Viime aikoina on keskusteltu yhä enemmän julkisen perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon työnjaosta. Oikeastaan kyse on siitä, että perusterveydenhuollon palvelut jakautuvat hyväosaisten yksityisesti tuotetuiksi ja eläkeläisten, vähävaraisten ja työttömien julkisesti tuotetuiksi palveluiksi.

Tämähän on selvästi sosiaalipoliittinen ongelma. Aiemmin sosiaalipolitiikan sisällöstä käytiin kovaa poliittista kampailua, niin että keskustan ja vasemmiston puolueet ajoivat julkisten palveluiden kehittämistä, oikeiston vastustaesssa. Tällainen sosiaalipolitiikan suuntaa koskeva poliittinen asetelma on aikoja sitten hämärtynyt. Nykyhallituksessa STM:n hallinnonalasta vastaavat kokoomuslainen ja demariministeri yhteisvoimin.   Ministerien linjaerimielisyyksistä puhutaan, mutta ainakin lehtiä lukemalla on vaikea saada selkoa, mistä oikein kiistellään.

Vaikuttaa siltä, että perusterveydenhuollon ongelmien vuoksi kärsimään joutuu nimenomaan sosiaalihuolto. Sosiaalipalvelujen tuottaminen ei mitenkään voi edellyttää niin suuria väestömääriä kuin STM:n sote-palvelurakennetyöryhmä kaavailee. Raportin mukaan riittävä väestöpohja olisi 50 000 - 100 000 asukasta. Suurin osa suomalaisista kunnista jää asukasluvultaan alle 50 000 asukkaan.
Sosiaalihuollon peruspalvelujen tuottamisen "ihanteellista" väestöpohjaa ei työryhmän raportin perusteella näytetä kaavaillun lainkaan -- keskustelu on liikkunut pelkästään terveyspalvelujen järjestämisessä.  On minusta absurdia väittää, että esimerkiksi sosiaalityössä kunnan suuri koko parantaisi olennaisesti palvelujen laatua. Vanhassa kotikunnassani Lempäälässä kyettiin tuottamaan peruspalvelujen lisäksi myös perheneuvolapalvelut, jotka  ilmeisesti nykyajattelussa ajatellaan erityistason sote-palveluiksi. Lempäälässä oli noin 20 000 asukasta.   Sosiaalityön palvelujen järjestämisessä ongelmia on ollut pikemmin suurissa kaupungeissa. Syy ei ole silti välttämättä hallinnon malleissa, vaan siinä, että myös monet hankalat ongelmat kasautuvat kaupunkeihin.

Ruotsissa  kaikki terveyspalvelut järjestää landstinget. Ruotsissa ei ole luovuttu historiallisesta lääninhallitusmallista, ja hyvin näyttävät tulevan toimeen. Järjestelmä vaikuttaa huomattavasti selkeämmältä kuin suomalainen nykymalli, jonka himmeliluonne sen kun vaan pahenee vuosi vuodelta.