 |
| Kuva: Jyväskylä yliopisto/Holmstedt |
Sain 6.12.2013 kunniamerkin, ja pidin Jyväskylän yliopiston henkilökuntaan kuuluvien kunniamerkin saaneiden puolesta 29.1.2014 seuraavan kiitospuheen:
Esitän
kunniamerkin saaneiden puolesta kiitokset Tasavallan presidentille,
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnalle sekä Suomen Leijonan
ritarikunnalle. Kiitos kuuluu myös Jyväskylän yliopistolle, jonka
esityksestä kunniamerkit olemme saaneet.
Omalla kohdallani tämä on ensimmäinen saamani kunniamerkki, ja olen siitä kovasti mielissäni. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille. Varmaan muutkin kunniamerkin saaneet kuin minä ovat joutuneet miettimään, onko ansioita kertynyt tosiaankin riittävästi. Kai aika monen muunkin kunniamerkin saajan työhistoria on kohtalaisen pitkä, eli näitä mitaleja myönnetään yleensä seniorikansalaisille.
Ikäiseni yliopistolaiset eroavat työuriltaan monasti yksityisen sektorin palveluksessa olleista siinä, että työnantaja on saattanut vaihtua monta kertaa työuran kuluessa. Tai miten sitä asiaa nyt haluaa katsoa: itse aloitin yliopistouran elokuussa 1982. Työnantajiani ovat olleet Tampereen yliopisto, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes ja vuodesta 2001 lähtien Jyväskylän yliopisto. Kyse on silti ollut minun ja valtion välisestä suhteesta, sillä yliopistojen uuteen olomuotoon siirtymiseen saakka olin joko valtion virkamiehenä tai työsuhteessa valtioon.
Emme ole enää valtion virkamiehiä, ja muitakin muutoksia on tapahtunut. 1980-luvun alkupuolen yliopistolle oli vielä tyypillistä vahva hierarkia ja virastomaisuus, mutta toisaalta akateeminen vapaus oli arvostettua. Yliopistollisia työpaikkoja oli todella paljon vähemmän kuin nykyään, mutta silloinkin nuoremmat tutkijat saivat tyytyä pätkätöihin. Aika moni sen aikaisista työtovereistani on kuitenkin jatkanut yliopistolla tai oikeastaan yliopistoilla yhtä pitkään kuin minäkin.
Kunniamerkkien myöntämisen perusteena on ansioituminen isänmaan palveluksessa. Onko isänmaasta puhuminen vanhanaikaista? Puhe isänmaan palveluksessa tehdyistä ansioista voi yhdentyvien talouksien eurooppalaisessa kontekstissa tuntua vanhahtavalta
Nuori kansantaloustieteilijä Antti-Ville Suni kirjoitti 27.1.2014 HS:n yliössä, että kansallisvaltiosta, globalisoituvasta taloudesta ja demokratiasta joudutaan yleensä valitsemaan kaksi. Hänen mukaansa ei siis ole todennäköistä, että edes eurooppalaiset yhteiskunnat voisivat säilyttää kansallisvaltioluonteensa, osallistua aktiivisesti maailmanmarkkinoille säilyä demokraattisina. Tällainen kanta voi vaikuttaa turhan pessimistiseltä, mutta näin nykyään monet ajattelevat. Tuntuu vielä siltäkin, että kansallisvaltio on se näistä kolmesta, josta halutaan luopua. Euroopan unionissa keskustellaan koko ajan liittovaltiokehityksestä, ja vaikka täyteen liittovaltioon ei päädyttäisikään, on Suomen kaltaisten pienten maiden ja kansakuntien liikkumatilaa muutenkin rajoitettu monilla tavoilla.Kansallisvaltiota pidetään joskus syypääpäänä 1900-luvun hirvittäviin sotiin. Tähän on perusteita. Tänä vuonna monissa maissa muistetaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä 100 vuotta sitten. Sotaa käyneet Itävalta-Unkari, Turkki, Ranska, Venäjä ja Britannia olivat kaikki monikulttuurisia imperiumeja, ja sodan loppuvaiheessa mukaan tullut Yhdysvallat federalistinen kulttuurien sulatusuuni. Ehkä sotaan osallistuneista maista Saksaa, Italiaa ja Japania voi pitää kansallisvaltioina. Silti minusta ei ole niinkään selvää, että juuri idea kansallisvaltioista olisi ainakaan yksin syypää syttyneisiin suuriin sotiin.
Tietysti voidaan ajatella, että isänmaa ja kansallisvaltio eivät ole sama asia. Ovathan esimerkiksi yhdysvaltalaiset ja britit kovastikin isänmaallisia, vaikka nämä maat ovat kovin erilaisia kuin pieni Suomi, joka edelleenkin on aika yhtenäisen suomalaisen kulttuurin maa, vaikka maahanmuuttajien määrä onkin viime vuosina nopeasti kasvanut ja monikulttuurisuutta pidetään poliittisessa keskustelussa tavoiteltavana tilana. Silti tuntuisi oudolta ajatella, että suomalaiset kunniamerkit päivitettäisiin vaikka EU:n yhteisiksi tunnustuksiksi. Niitäkin voi toki olla, mutta silti suomalaisilla on syytä juhlia omaa maataan ja osoittaa tunnustusta kansalaisilleen oman maan hyväksy tehdystä työstä.
Itse olen ylpeä suomalaisuudestani ja Suomestakin, yhtenä pohjoismaana, ja uskon, että monilla mittareilla arvioituna ylpeyteen on myös perusteita. Pohjoismaat ja Suomi niiden joukossa, ovat maailman parhaita maita asua ja elää. Osaltaan se, että näin on, johtuu suomalaisesta (pohjoismaisesta) sosiaalipolitiikasta, jonka linjaukset luotiin toisen maailmansodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa, mutta jonka perustat ovat paljon kauempana pohjoismaisten yhteiskuntien historiassa ja kulttuurissa. Näitä historiallisia juuria soisi arvostettavan enemmän. Vaikkapa kunnallinen itsehallinto ei ole ihan mikä hyvänsä hallinnon järjestämistapa vaan olennaisella tavalla osa vapaata yhteiskuntajärjestystä. Samoin hyvinvointivaltioksi kutsuttu sosiaalipolitiikan järjestämistapa ei ole mikä hyvänsä kulu ja kustannuserä josta tulisi modernisoitua pois, vaan maailman mitassa keskeinen sosiaalinen innovaatio, jonka ansiosta meillä on kohtalaisen tasa-arvoinen yhteiskunta, erittäin hyvä, käytännössä maksuton koulujärjestelmä ja myös poliittinen demokratia. Vaikka ongelmiakin on, ei meillä vähemmistöjä syrjitä eikä mielipiteensä esittäjää heitetä vankilaan.
Vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsee tasa-arvo ihmisten kesken, sukupuolesta, vanhempien luokka-asemasta, etnisestä ryhmästä tai uskonnosta riippumatta --- tällainen yhteiskunta on suurelle osalle maailman väestöstä vain haave. Tottahan toki, täällä on myös paljon ongelmia vaikkapa työttömyyden tai globalisoituvan talouden aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Väkivaltaakin on, vaikka en ole aivan varma siitä, että suomalainen yhteiskunta olisi välttämättä paljoa väkivaltaisempi kuin naapurimaamme. Luotettavien vertailujen tekeminen vaikkapa lähisuhdeväkivallasta eri maissa on vaikea tehtävä, ei vähiten siksi, että lähisuhdeväkivallan tilastointi eroaa maiden välillä ja monesta maasta puuttuu kokonaan.
Seniorikansalainen joutuu miettimään, millaisen maailman jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme. Ympäristön tila ja kestävän kehityksen mahdollisuudet ovat tietysti olennaisia asioita kun tätä perinnöksi jättämäämme mietimme. Yhteiskuntatieteilijänä ymmärrän kyllä hyvin ympäristöuhkien aiheuttamat huolet, mutta myös yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyviä pulmia on näköpiirissä. Pari vuotta sitten kuollut brittiläinen historioitsija Tony Judt näki pohjoismaiden yhteiskuntapoliittiset mallit tärkeinä esimerkkeinä kaikille maailman maille. Siksi ei kannata turhan kevein perustein luopua kymmenien vuosien aikana rakennetusta sosiaalipolitiikasta. Muuttaa sitä toki täytyy koko ajan, että se pysyy hengissä, ja tässä työssä tarvitaan myös yliopistollista sosiaalipolitiikan tutkimusta ja sosiaalityön koulutusta.
Vielä kerran kiitokset sekä omasta että muiden kunniamerkin saaneiden puolesta kunniamerkin myöntäneille ja Jyväskylän yliopistolle.
Omalla kohdallani tämä on ensimmäinen saamani kunniamerkki, ja olen siitä kovasti mielissäni. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille. Varmaan muutkin kunniamerkin saaneet kuin minä ovat joutuneet miettimään, onko ansioita kertynyt tosiaankin riittävästi. Kai aika monen muunkin kunniamerkin saajan työhistoria on kohtalaisen pitkä, eli näitä mitaleja myönnetään yleensä seniorikansalaisille.
Ikäiseni yliopistolaiset eroavat työuriltaan monasti yksityisen sektorin palveluksessa olleista siinä, että työnantaja on saattanut vaihtua monta kertaa työuran kuluessa. Tai miten sitä asiaa nyt haluaa katsoa: itse aloitin yliopistouran elokuussa 1982. Työnantajiani ovat olleet Tampereen yliopisto, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes ja vuodesta 2001 lähtien Jyväskylän yliopisto. Kyse on silti ollut minun ja valtion välisestä suhteesta, sillä yliopistojen uuteen olomuotoon siirtymiseen saakka olin joko valtion virkamiehenä tai työsuhteessa valtioon.
Emme ole enää valtion virkamiehiä, ja muitakin muutoksia on tapahtunut. 1980-luvun alkupuolen yliopistolle oli vielä tyypillistä vahva hierarkia ja virastomaisuus, mutta toisaalta akateeminen vapaus oli arvostettua. Yliopistollisia työpaikkoja oli todella paljon vähemmän kuin nykyään, mutta silloinkin nuoremmat tutkijat saivat tyytyä pätkätöihin. Aika moni sen aikaisista työtovereistani on kuitenkin jatkanut yliopistolla tai oikeastaan yliopistoilla yhtä pitkään kuin minäkin.
 |
| Kuva: Jyväskylän yliopisto/Holmstedt |
Nuori kansantaloustieteilijä Antti-Ville Suni kirjoitti 27.1.2014 HS:n yliössä, että kansallisvaltiosta, globalisoituvasta taloudesta ja demokratiasta joudutaan yleensä valitsemaan kaksi. Hänen mukaansa ei siis ole todennäköistä, että edes eurooppalaiset yhteiskunnat voisivat säilyttää kansallisvaltioluonteensa, osallistua aktiivisesti maailmanmarkkinoille säilyä demokraattisina. Tällainen kanta voi vaikuttaa turhan pessimistiseltä, mutta näin nykyään monet ajattelevat. Tuntuu vielä siltäkin, että kansallisvaltio on se näistä kolmesta, josta halutaan luopua. Euroopan unionissa keskustellaan koko ajan liittovaltiokehityksestä, ja vaikka täyteen liittovaltioon ei päädyttäisikään, on Suomen kaltaisten pienten maiden ja kansakuntien liikkumatilaa muutenkin rajoitettu monilla tavoilla.Kansallisvaltiota pidetään joskus syypääpäänä 1900-luvun hirvittäviin sotiin. Tähän on perusteita. Tänä vuonna monissa maissa muistetaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä 100 vuotta sitten. Sotaa käyneet Itävalta-Unkari, Turkki, Ranska, Venäjä ja Britannia olivat kaikki monikulttuurisia imperiumeja, ja sodan loppuvaiheessa mukaan tullut Yhdysvallat federalistinen kulttuurien sulatusuuni. Ehkä sotaan osallistuneista maista Saksaa, Italiaa ja Japania voi pitää kansallisvaltioina. Silti minusta ei ole niinkään selvää, että juuri idea kansallisvaltioista olisi ainakaan yksin syypää syttyneisiin suuriin sotiin.
Tietysti voidaan ajatella, että isänmaa ja kansallisvaltio eivät ole sama asia. Ovathan esimerkiksi yhdysvaltalaiset ja britit kovastikin isänmaallisia, vaikka nämä maat ovat kovin erilaisia kuin pieni Suomi, joka edelleenkin on aika yhtenäisen suomalaisen kulttuurin maa, vaikka maahanmuuttajien määrä onkin viime vuosina nopeasti kasvanut ja monikulttuurisuutta pidetään poliittisessa keskustelussa tavoiteltavana tilana. Silti tuntuisi oudolta ajatella, että suomalaiset kunniamerkit päivitettäisiin vaikka EU:n yhteisiksi tunnustuksiksi. Niitäkin voi toki olla, mutta silti suomalaisilla on syytä juhlia omaa maataan ja osoittaa tunnustusta kansalaisilleen oman maan hyväksy tehdystä työstä.
Itse olen ylpeä suomalaisuudestani ja Suomestakin, yhtenä pohjoismaana, ja uskon, että monilla mittareilla arvioituna ylpeyteen on myös perusteita. Pohjoismaat ja Suomi niiden joukossa, ovat maailman parhaita maita asua ja elää. Osaltaan se, että näin on, johtuu suomalaisesta (pohjoismaisesta) sosiaalipolitiikasta, jonka linjaukset luotiin toisen maailmansodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa, mutta jonka perustat ovat paljon kauempana pohjoismaisten yhteiskuntien historiassa ja kulttuurissa. Näitä historiallisia juuria soisi arvostettavan enemmän. Vaikkapa kunnallinen itsehallinto ei ole ihan mikä hyvänsä hallinnon järjestämistapa vaan olennaisella tavalla osa vapaata yhteiskuntajärjestystä. Samoin hyvinvointivaltioksi kutsuttu sosiaalipolitiikan järjestämistapa ei ole mikä hyvänsä kulu ja kustannuserä josta tulisi modernisoitua pois, vaan maailman mitassa keskeinen sosiaalinen innovaatio, jonka ansiosta meillä on kohtalaisen tasa-arvoinen yhteiskunta, erittäin hyvä, käytännössä maksuton koulujärjestelmä ja myös poliittinen demokratia. Vaikka ongelmiakin on, ei meillä vähemmistöjä syrjitä eikä mielipiteensä esittäjää heitetä vankilaan.
Vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsee tasa-arvo ihmisten kesken, sukupuolesta, vanhempien luokka-asemasta, etnisestä ryhmästä tai uskonnosta riippumatta --- tällainen yhteiskunta on suurelle osalle maailman väestöstä vain haave. Tottahan toki, täällä on myös paljon ongelmia vaikkapa työttömyyden tai globalisoituvan talouden aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Väkivaltaakin on, vaikka en ole aivan varma siitä, että suomalainen yhteiskunta olisi välttämättä paljoa väkivaltaisempi kuin naapurimaamme. Luotettavien vertailujen tekeminen vaikkapa lähisuhdeväkivallasta eri maissa on vaikea tehtävä, ei vähiten siksi, että lähisuhdeväkivallan tilastointi eroaa maiden välillä ja monesta maasta puuttuu kokonaan.
Seniorikansalainen joutuu miettimään, millaisen maailman jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme. Ympäristön tila ja kestävän kehityksen mahdollisuudet ovat tietysti olennaisia asioita kun tätä perinnöksi jättämäämme mietimme. Yhteiskuntatieteilijänä ymmärrän kyllä hyvin ympäristöuhkien aiheuttamat huolet, mutta myös yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyviä pulmia on näköpiirissä. Pari vuotta sitten kuollut brittiläinen historioitsija Tony Judt näki pohjoismaiden yhteiskuntapoliittiset mallit tärkeinä esimerkkeinä kaikille maailman maille. Siksi ei kannata turhan kevein perustein luopua kymmenien vuosien aikana rakennetusta sosiaalipolitiikasta. Muuttaa sitä toki täytyy koko ajan, että se pysyy hengissä, ja tässä työssä tarvitaan myös yliopistollista sosiaalipolitiikan tutkimusta ja sosiaalityön koulutusta.
Vielä kerran kiitokset sekä omasta että muiden kunniamerkin saaneiden puolesta kunniamerkin myöntäneille ja Jyväskylän yliopistolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti