Ennakkotietojen mukaan valtion ensi vuoden budjetissa sosiaalialan osaamiskeskusten rahoitusta leikattaisiin kolmanneksella (viime vuoden 3,5 miljoonasta 2 miljoonaan euroon). Budjettineuvotteluthan ovat vielä aivan kesken, joten asia voi kääntyä vielä vaikka mihin suuntaan, mutta silti ennakkotiedot tuntuvat pelottavilta. Vaikka valtion rahoitus on vain osa osaamiskeskusten budjeteista, on kolmanneksen leikkaus tähän osuuteen nykytilanteessa vaikea paikata.
STM:n esitys hallinnonalan budjetiksi on noin 12,6 miljardia, ja siinä on vähennystä tähän vuoteen 282 miljoonaa euroa. Miljoonina vähennys on tuntuva, mutta samalla osoittaa mittakaavan, mistä sosiaalialan osaamiskeskusten miljoonan pudotuksesta on kyse. Kokonaisuuden kannalta kyse on lopulta pienestä, mutta minusta suuntaa osoittavasta linjauksesta.
Kun terveydenhuollon yksiköiden yliopistotasoisen tutkimuksen järjestämiseen osoitetaan 26 miljoonaa euroa, näyttää siltä, että sosiaalihuollon tutkimus- ja kehittämistoiminnan tasa-arvoinen kehittäminen terveydenhuollon kanssa on jäämässä haaveeksi.
Osaamiskeskukset ovat sosiaalihuollon tutkimus- ja kehittämistoiminnan selkäranka. Osaamiskeskuksia tarvitaan myös monien erityispalvelujen tuottamiseen harvaan asutuilla alueilla. Kun sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen tulee muuttumaan radikaalisti, sosiaalihuollon erityisosaamista pitäisi tietysti tukea voimakkaasti. Näin ei nyt näytä käyvän.
STM:n budjettiesityksessä näyttää olevan myös muutakin kiinnostavaa: työttömyysturvan menoja ennakoidaan kuluvan noin 200 miljoonaa vähemmän kuin tänä vuonna. Toimeentulotuenkin menojen ennustetaan laskevan 16 miljoonaa, perusteena asumistuen ja työtulojen suojaosuuden käyttöönotto ja arvioitua pienempi tarve. Mitähän toimeentulotuen siirrosta Kelan maksettavaksi mahtaa seurata?
Ilmeisesti sote-uudistuksen terveydenhuoltovetoisuus ei ole sattumaa vaan tietoista politiikkaa.
tiistai 12. elokuuta 2014
torstai 15. toukokuuta 2014
Sosiaalihuoltolaki lausuntokierroksella
Lopultakin lausunnolle on tullut uutta sosiaalihuoltolakia koskevan hallituksen esitys. Lakiesitys poikkeaa huomattavasti sosiaalihuoltolain uudistusta valmistelleen työryhmän esityksestä. Toisin kuin uudessa terveydenhuoltolaissa, lakiesitys ei sisällä tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevia pykäliä saati kokonaista lukua kuten on terveydenhuoltolaissa. Saamani tiedon mukaan nämä säännökset ovat kuitenkin tulossa valmisteilla olevaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin ja myös terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistoiminnan pykälät siirretään sinne. Hyvä juttu!
Iso uutinen on myös se esityspaketin kohta, jossa lastensuojelun tehtävissä toimivien epäpätevien työntekijöiden palkkaamista rajoitettaisiin. Esityksen mukaan enintään vuoden mittaisiin sijaisuuksiin saataisiin jatkossa palkata vain sosiaalityön opiskelijoita (LSL 13c §).
Osassa palvelutarpeen arviointia voisi tehdä sosiaalityöntekijän lisäksi myös sosiaaliohjaajat. Tässä on kyse sosiaalihuoltolakiesityksen 47 §:stä, joka koskee omatyöntekijää. Tarkoitus on, että kaikilla sosiaalihuollon asiakkailla olisi oikeus saada palveluntarpeensa arvioiduksi ja että asiakkaille nimitettäisiin omatyöntekijä.
Omatyöntekijänä voisi siis toimia myös sosiaaliohjaaja, mutta jos kyse on siitä, että sosiaalihuollon tarve johtuu asiakkaan vaikeasta elämänhallinnan ongelmasta, olisi omatyöntekijänä oltava sosiaalityöntekijä:
Lastensuojelun avohuollosta siirtyisi pois noin 58 000 asiakasta. Vastaavasti lastensuojelussa tarvittaisiin noin 967 sosiaalityöntekijää vähemmän ja valtaosa (noin 800) näistä vakansseista muuttuisi "yleisen sosiaalihuollon" puolella sosiaaliohjaajien tehtäviksi. Koska sosiaaliohjaajat tällä hetkellä saavat pienempää palkkaa, ajatellaan näin säästettävän noin 5,7 miljoonaa euroa vuosittaisissa palkkakuluissa. Arvioitu kustannussäästö olisi 10 368 euroa henkilöä kohti. Olisiko oikeasti mahdollista saada aikaan säästöjä, kun nykyiset henkilöstömitoitukset ovat todellakin liian pieniä?
Esityksessä todetaan, että:
Iso uutinen on myös se esityspaketin kohta, jossa lastensuojelun tehtävissä toimivien epäpätevien työntekijöiden palkkaamista rajoitettaisiin. Esityksen mukaan enintään vuoden mittaisiin sijaisuuksiin saataisiin jatkossa palkata vain sosiaalityön opiskelijoita (LSL 13c §).
Sosiaalityöntekijöitä vähemmän ja sosiaaliohjaajia enemmän
Varsinainen yllätys piilee esityksen perustelujen luvussa 4 ("Esityksen vaikutukset") kohdassa, joka koskee kelpoisuusehtojen väljentämistä (ss. 127-129). Tämä liittyy suunnitelmaan siirtää osa lastensuojelun avohuollon palveluista "yleisen sosiaalihuollon puolelle". Siirrettäviä palveluja olisivat perhetyö, tukihenkilöt ja -perheet sekä vertaisryhmätoiminta. Esityksen mukaan lastensuojelutehtävissä toimivien sosiaalityöntekijöiden määrää vähennettäisiin ja sosiaalihuollon avopalveluihin palkattaisiin reippaasti lisää sosiaaliohjaajia.Omatyöntekijänä voisi siis toimia myös sosiaaliohjaaja, mutta jos kyse on siitä, että sosiaalihuollon tarve johtuu asiakkaan vaikeasta elämänhallinnan ongelmasta, olisi omatyöntekijänä oltava sosiaalityöntekijä:
"Sosiaalityöntekijän kelpoisuutta edellytettäisiin vähintään työparilta, jos asiakkaalla on vaikeita elämänhallinnan ongelmia ja/tai palvelut muodostavat vaikeasti yhteen sovitettavan kokonaisuuden ja päätöksenteko edellyttää runsaasti harkintaa. (s. 128)"On vähän monitulkintainen juttu, mitä tästä voisi seurata. Kävisikö niin, että kunnat tulkitsisivat sosiaaliohjaajien riittävän useimpiin palvelutarpeen arviointeihin--myös tilanteissa, joissa oikeastaan tarvittaisiin sosiaalityön asiantuntemusta?
Mahdolliset säästöt
Tuohon henkilöstörakenteen muuttamiseen liittyy seurauksiltaan vähän vaikeasti hahmotettavissa oleva laskelma. Tässä lienee kyse rakennepoliittisessa toimenpideohjelmassa edellytettyyn säästövaatimukseen vastaamisesta.Lastensuojelun avohuollosta siirtyisi pois noin 58 000 asiakasta. Vastaavasti lastensuojelussa tarvittaisiin noin 967 sosiaalityöntekijää vähemmän ja valtaosa (noin 800) näistä vakansseista muuttuisi "yleisen sosiaalihuollon" puolella sosiaaliohjaajien tehtäviksi. Koska sosiaaliohjaajat tällä hetkellä saavat pienempää palkkaa, ajatellaan näin säästettävän noin 5,7 miljoonaa euroa vuosittaisissa palkkakuluissa. Arvioitu kustannussäästö olisi 10 368 euroa henkilöä kohti. Olisiko oikeasti mahdollista saada aikaan säästöjä, kun nykyiset henkilöstömitoitukset ovat todellakin liian pieniä?
Esityksessä todetaan, että:
"Tosiasiallisesti säästömahdollisuutta ei ole, koska Toimiva lastensuojelu -työryhmän raportin ja muidenkin selvitysten perusteella kuntien lastensuojelussa henkilöstömitoitus on liian pieni, jolloin rakenteen muutoksella saatava säästö tulisi kohdentaa uusien vakanssien perustamiseen."Lausuntoa lakiluonnoksesta on pyydetty 6.6. mennessä. Olisi erittäin hyvä, jos asiasta kiinnostuneet tahot (Talentia, Sosnet jne) ottaisivat asiaan reippaasti kantaa.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
En ole ihan ajantasalla
Keskisuomalainen julkaisi tänään 8.4.2014 Mielipide-palstalla kirjoitukseni, jonka olin lähettänyt lehteen helmikuun puolessavälissä.
Kun tuon kirjoitukseni mahdollisesti lukevat varmaan ihmettelevät, onko professori lainsinkaan ajantasalla siitä, mitä maassa tapahtuu, on vastaukseni tietysti, että jutun kirjoittamishetkellä en ollut ajantasalla siitä, että ratkaisu oli jo noin kuukauden päässä. 23.3.2014 hallitus ja oppositio sopivat mallista, jossa luovuttiin palvelujen tuottamisesta pääasiassa vain yli 50 000 asukkaan kunnissa. Sen sijaan rakennetaan mallia, jossa toimeentulotuki siirretään Kelalle ja sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen toteutetaan monen aikaisemman läänin kokoisilla erva-alueilla.
Pohdin tekstissäni, miten alueellinen sosiaalipolitiikka tulisi järjestää, jos oikeus sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisoikeus kytketään kuntakokoon. Nythän (kai) kuntauudistus ja sote-uudistus ovat irroitettu toisistaan.
Peruskysymykseni on edelleen, miten sosiaalihuollon palvelujen järjestämistä ja tuottamista helpottaa se, että järjestämistä koskevat päätökset tehdään mahdollisesti satojen kilometrien päässä palveluja käyttävistä asiakkaista. Miten Kuopiossa tiedetään, millaista yhdyskuntatyötä tai perhetyötä olisi parasta toteuttaa Toivakassa tai Laukaan Vihtavuoressa?
Kun tuon kirjoitukseni mahdollisesti lukevat varmaan ihmettelevät, onko professori lainsinkaan ajantasalla siitä, mitä maassa tapahtuu, on vastaukseni tietysti, että jutun kirjoittamishetkellä en ollut ajantasalla siitä, että ratkaisu oli jo noin kuukauden päässä. 23.3.2014 hallitus ja oppositio sopivat mallista, jossa luovuttiin palvelujen tuottamisesta pääasiassa vain yli 50 000 asukkaan kunnissa. Sen sijaan rakennetaan mallia, jossa toimeentulotuki siirretään Kelalle ja sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen toteutetaan monen aikaisemman läänin kokoisilla erva-alueilla.
Pohdin tekstissäni, miten alueellinen sosiaalipolitiikka tulisi järjestää, jos oikeus sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisoikeus kytketään kuntakokoon. Nythän (kai) kuntauudistus ja sote-uudistus ovat irroitettu toisistaan.
Peruskysymykseni on edelleen, miten sosiaalihuollon palvelujen järjestämistä ja tuottamista helpottaa se, että järjestämistä koskevat päätökset tehdään mahdollisesti satojen kilometrien päässä palveluja käyttävistä asiakkaista. Miten Kuopiossa tiedetään, millaista yhdyskuntatyötä tai perhetyötä olisi parasta toteuttaa Toivakassa tai Laukaan Vihtavuoressa?
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Puhe kunniamerkin luovutustilaisuudessa
 |
| Kuva: Jyväskylä yliopisto/Holmstedt |
Sain 6.12.2013 kunniamerkin, ja pidin Jyväskylän yliopiston henkilökuntaan kuuluvien kunniamerkin saaneiden puolesta 29.1.2014 seuraavan kiitospuheen:
maanantai 13. tammikuuta 2014
Virolaisten "Linna", vai "Proust"
A. H. Tammsaare: Totuus ja Oikeus I-V
Sain perjantai-iltana lopulta luetuksi Viron kansalliskirjailijana pidetyn A. H. Tammsaaren teoksen "Totuus ja oikeus"viimeisen eli viidennen osan. Jättiurakka on nyt ohi.
Tammsaare (1878-1940) oli oikealta nimeltään Anton Hansen. Romaanisarja Totuus ja oikeus on kirjoitettu vuosina 1926-1933.
Viisiosainen romaani kuvaa Viron kansan vaiheita 1870-luvulta 1920-luvulle. En oikein tiedä mihin tätä vertasi, jos mihinkään. Teoksen kääntänyt Juha Salokannel vertaa sitä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla - sarjaan. Molemmissa kerrotaan maalaisten elämästä ja vallankumouksesta sekä maiden itsenäisyyden alkutaipaleesta. Yhteistä on myös työnteon kuvaus. Salokanteleen mukaan kaikki virolaiset tuntevat romaanit perusteellisesti, ja tapahtumista ja sanonnoista on tullut jaettua kansallisomaisuutta samalla tavalla kuin Suomessa vaikkapa Kalevalasta, Runebergin runoista ja Linnan kirjoista.
Tietyistä tarinan ulkoisista yhtäläisyyksistä huolimatta, kirjoissa on myös melkoisesti eroja. Tammsaaren Totuus ja oikeus -romaanisarjassa ei suoraan kyse ei ole Linnan "Pohjantähden" kaltaisesta realistisesta yhden perheen kohtaloista, eikä oikein samassa mielessä yhteisönkään kuvauksesta. Yhteisöt nimittäin vaihtelevat eri osissa. Ensimmäinen ja viides osa kuvaavat maalaisten elämää Vargamäellä, syvällä maaseudulla. Toinen osa "Koulutie" kertoo nimensä mukaisesti koulusta ja Tarton kaupungistakin. Kolmas osa "Surmatulet" taas vallankumouksesta Tallinnassa ja kartanoiden mailla. Neljännen "Kuolemantanssin" teemana on itsenäistyneen Viron tallinnalaiset seurapiirit 1920-luvun nousukaudella, mutta kyse on ennen muuta avioliitto kuvauksesta. Yhtenäisen kertomuksen sijasta kyse on viidestä kohtalaisen itsenäisestä tekstistä, jotka kyllä liittyvät toisiinsa, mutta jotenkin aika eri tavalla kuin aikaisemmin lukemani romaanisarjat.
Ensimmäisen osan, jonka nimenä on "Maan lupaus", kyse on 1880-luvun lopun Virosta, jossa moisioiden herrat vielä hallitsivat. Mukana on vielä raivaajahenkeä, vähän niin kuin Koskelan Jussilla.
Sarjan päättävä viimeinen osa käsittelee lähes optimistisesti itsenäisen Viron maaseudulla leviävää uutta talousajattelua. Teoksen yksi juonne koskee joen perkaamista. Molemmat kirjat kertovat kahden naapuriperheen vaikeasta suhteesta. Viimeinen osa oli ehkä kaikkein hämmentävin, en oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Teemoja oli paljon: naapurien leppymättömät vanhat isännät Andres ja Pearu, nuorten rakkaudet, uskontokin. Tappokin tulee, vaikka se on hyvin erilainen kuin vaikkapa salapoliisiromaaneissa, eli jää selvittämättä.
Ostin kirjat aina sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Siksi en uutta osaa aloittaessani muistanut mitä edellisessä osassa oli tapahtunut, enkä viimeistä osaa lukiessani muistanut ensimmäisestä paljoakaan. Näin en oikeastaan osaa sanoa koko sarjasta mitään järkevää, ainoastaan ehkä sen, että sarja on pakko lukea uudestaan.
Tammisaare ei aina osaa tiivistää riittävästi. Siksi jokaisessa kirjassa on jaksoja, joita luin enemmän tai vähemmän väkisin läpi kahlaamalla. Nyt kun kuvittelen tietäväni kirjan rakentaa, arvelen, että seuraava lukukerta on helpompi.
Olen ostanut ensimmäisen osan vuonna 2002 ja viimeisen osan viime syksynä. Ensimmäinen osa maksoi 21,70 € ja sivuja oli siinä 773. Viimeinen osa maksoi 34 € ja sivuja oli 634. Kirjasarjan kaikki osat ovat aika laajoja, ja varmaan levikki kohtalaisen pieni. Kirjoista on tullut kalliita. (Ihmettelen, miten kirjojen hinnat nousevat. Tuo 34 € olisi yli 200 mk).
Vielä tällä lukemisella en keksi, mistä ihmeestä tuo teossarjan nimi tulee tai mihin se viittaa.
Kannatti kuitenkin.
(Tammsaaren kuva wikipediasta, lähde Järvamaa Muuseum, PM F 2364:71)
Sain perjantai-iltana lopulta luetuksi Viron kansalliskirjailijana pidetyn A. H. Tammsaaren teoksen "Totuus ja oikeus"viimeisen eli viidennen osan. Jättiurakka on nyt ohi.
Tammsaare (1878-1940) oli oikealta nimeltään Anton Hansen. Romaanisarja Totuus ja oikeus on kirjoitettu vuosina 1926-1933.
Viisiosainen romaani kuvaa Viron kansan vaiheita 1870-luvulta 1920-luvulle. En oikein tiedä mihin tätä vertasi, jos mihinkään. Teoksen kääntänyt Juha Salokannel vertaa sitä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla - sarjaan. Molemmissa kerrotaan maalaisten elämästä ja vallankumouksesta sekä maiden itsenäisyyden alkutaipaleesta. Yhteistä on myös työnteon kuvaus. Salokanteleen mukaan kaikki virolaiset tuntevat romaanit perusteellisesti, ja tapahtumista ja sanonnoista on tullut jaettua kansallisomaisuutta samalla tavalla kuin Suomessa vaikkapa Kalevalasta, Runebergin runoista ja Linnan kirjoista.
Tietyistä tarinan ulkoisista yhtäläisyyksistä huolimatta, kirjoissa on myös melkoisesti eroja. Tammsaaren Totuus ja oikeus -romaanisarjassa ei suoraan kyse ei ole Linnan "Pohjantähden" kaltaisesta realistisesta yhden perheen kohtaloista, eikä oikein samassa mielessä yhteisönkään kuvauksesta. Yhteisöt nimittäin vaihtelevat eri osissa. Ensimmäinen ja viides osa kuvaavat maalaisten elämää Vargamäellä, syvällä maaseudulla. Toinen osa "Koulutie" kertoo nimensä mukaisesti koulusta ja Tarton kaupungistakin. Kolmas osa "Surmatulet" taas vallankumouksesta Tallinnassa ja kartanoiden mailla. Neljännen "Kuolemantanssin" teemana on itsenäistyneen Viron tallinnalaiset seurapiirit 1920-luvun nousukaudella, mutta kyse on ennen muuta avioliitto kuvauksesta. Yhtenäisen kertomuksen sijasta kyse on viidestä kohtalaisen itsenäisestä tekstistä, jotka kyllä liittyvät toisiinsa, mutta jotenkin aika eri tavalla kuin aikaisemmin lukemani romaanisarjat.
Ensimmäisen osan, jonka nimenä on "Maan lupaus", kyse on 1880-luvun lopun Virosta, jossa moisioiden herrat vielä hallitsivat. Mukana on vielä raivaajahenkeä, vähän niin kuin Koskelan Jussilla.
Sarjan päättävä viimeinen osa käsittelee lähes optimistisesti itsenäisen Viron maaseudulla leviävää uutta talousajattelua. Teoksen yksi juonne koskee joen perkaamista. Molemmat kirjat kertovat kahden naapuriperheen vaikeasta suhteesta. Viimeinen osa oli ehkä kaikkein hämmentävin, en oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Teemoja oli paljon: naapurien leppymättömät vanhat isännät Andres ja Pearu, nuorten rakkaudet, uskontokin. Tappokin tulee, vaikka se on hyvin erilainen kuin vaikkapa salapoliisiromaaneissa, eli jää selvittämättä.
Ostin kirjat aina sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Siksi en uutta osaa aloittaessani muistanut mitä edellisessä osassa oli tapahtunut, enkä viimeistä osaa lukiessani muistanut ensimmäisestä paljoakaan. Näin en oikeastaan osaa sanoa koko sarjasta mitään järkevää, ainoastaan ehkä sen, että sarja on pakko lukea uudestaan.
Tammisaare ei aina osaa tiivistää riittävästi. Siksi jokaisessa kirjassa on jaksoja, joita luin enemmän tai vähemmän väkisin läpi kahlaamalla. Nyt kun kuvittelen tietäväni kirjan rakentaa, arvelen, että seuraava lukukerta on helpompi.
Olen ostanut ensimmäisen osan vuonna 2002 ja viimeisen osan viime syksynä. Ensimmäinen osa maksoi 21,70 € ja sivuja oli siinä 773. Viimeinen osa maksoi 34 € ja sivuja oli 634. Kirjasarjan kaikki osat ovat aika laajoja, ja varmaan levikki kohtalaisen pieni. Kirjoista on tullut kalliita. (Ihmettelen, miten kirjojen hinnat nousevat. Tuo 34 € olisi yli 200 mk).
Vielä tällä lukemisella en keksi, mistä ihmeestä tuo teossarjan nimi tulee tai mihin se viittaa.
Kannatti kuitenkin.
(Tammsaaren kuva wikipediasta, lähde Järvamaa Muuseum, PM F 2364:71)
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
KAKSI KAMPUS-KIRJAA
Olin marraskuun viimeisen viikon Erasmus-vaihdossa Belfastin Queen's Universityssä. Vierailuni isäntänä toimi professori Stan Houston. Stanin kanssa tuli paljon juteltua kaikenlaista. Tietysti vertailtiin viime aikoina lukemaamme, minä kehuin vastikään kuolleen nobelistin Doris Lessingin mainiota "Sweet Dreams" nimistä ajankuvaa 1960-luvun Lontoosta. Lessing antaa koristelemattoman synkähkön kuvan tuon ajan kokemuksistaan. Ainakin itse luin romaania omaelämänkerrallisena kuvauksena englantilaisten älykkökommunistien ja opiskelijaradikaalien elämästä, ja ymmärtääkseni Lessing on itsekin kommentoinut tekstinsä omaelämänkerrallista luonnetta.
Stan taas kertoi lukeneensa kaksi yliopistoromaania ja suositteli molempia. Näistä vakavampi on John Williamsin "Stoner", kevyempi David Lodgen "Changing Places".
David Lodgen mukaan kampusromaani on angloamerikkalainen ilmiö. Ensimmäisenä kampusromaanina hän pitää amerikkalaisen Mary McCarthyn teosta "The Groves of Academe" (1952). Seuraava oli Kingsley Amisin kirja "Lucky Jim" (1954), joka ilmestyi muutamaa vuotta ennen kuin sana "kampus" vakiintui englannin kieleen tarkoittamaan alueellisesti rajattua ja periaatteessa suljettua yliopistoaluetta. Suomalaisia kampusromaanejakin lienee olemassa. Ainakin Pertti Hemanuksen dekkarit tulevat mieleen ("Kuka surmasi professorin"), ja Olli Jaloseltakin muistan lukeneeni yliopiston elämää kuvaavan romaanin (nimi ei nyt tule mieleeni).
Olisi hauska tietää, koska sama "kampus" on tullut suomen kieleen. Epäilen, että jo 1960-luvulla. Pohtia voi myös, kuinka monta yliopistokampusta Suomesta Jyväskylän lisäksi löytyy. Mieleen tulee ainakin Otaniemi Espoossa, ehkä Tampereen Teknisen yliopiston kampus Hervannassa. Monet suomalaiset yliopistot eivät oikeastaan muodosta yhtenäistä kampusta. Jyväskylän Seminaarinmäen kampus on varmaan yksi yhtenäisimmistä, mutta sitäkin vaivaa sama kuin muitakin vanhoja suomalaisia yliopistokampauksia: yliopisto on aikoja sitten laajentunut ympäri kaupunkia. Seminaarinmäellä on hallintoa, päärakennus, kirjasto, rehtoraatti ja humanistisen tiedekunnan tiloja. Monet rakennukset ovat remontissa.
John Edward Williams (s. 29.8. 1922 - k. 3.3. 1994) on kirjoittanut monia kirjoja, mutta nyt on kyse hänen kolmannesta romaanistaan Stoner, joka kertoo ulkoisesti aika yksinkertaisen tarinan. Nuori maalaispoika pääsee opiskelemaan, menestyy opinnoissaan, menee naimisiin, saa lapsen, väittelee tohtoriksi, saa viran ja ryhtyy yliopisto-opettajaksi, ihastuu 50-vuotiaana nuoreen jatko-opiskelijaan, jää eläkkeelle, kuolee.
Stonerin historia on kiinnostava. Kun romaani ilmestyi 1965, julkaistiin siitä kohtalaisen myönteinen arvioi New Yorkerissa, mutta sitten kirja unohtui. Painos myytiin vuodessa loppuun eikä uusia painoksia otettu. Jostakin syystä Stoner sai toisen mahdollisuuden. Vuonna 2006 romaanista otettiin uusi painos sekä USA:ssa että Britanniassa, ja tästä alkoi kirjan uusi tuleminen. The Observer pitää arviossaan kirjaa unohdettuna klassikkona. Myös Hollannissa teos on ollut myyntitilaston kärjessä. Kriitikko Morris Dickstein on sanonut sitä täydelliseksi romaaniksi. Brittiläinen Ian McEwan ylisti kirjaa, samoin amerikkalainen Bret Easton Ellis. Stoner on saanut tänä vuonna "Waterstone Book of the Year" palkinnon.
Kehumisia ja palkintoja on siis sadellut, mutta onpa joku pitänyt teosta myös naisvihamielisenä. Niinkin voi nähdä, sillä päähenkilön vaimo kuvataan aika kriittiseen sävyyn. Vaimo on neuroottinen ihminen, jonka seksuaalinen kylmyys ja hallitsemisen halu tuhoaa sekä hänen omansa että miehensä elämän. Sen sijaan professori Stonerin rakastettu, nuori tohtoriopiskelija on toista maata. Onko tämä misogyniaa?
Minustakin Stoner on harvinaisen hieno kirja. Pidin kovasti Williamsin maltillisesta realismista ja elävästä kielestä. Rakastumisen kuvaus oli tavattoman kaunis. Koko kirjan sävy oli jollakin tavalla tsehovilainen. Vanhanaikainen siis, mutta onko se vain paha asia.
Uskon, että yliopistoelämän kuvauksena Stoner on todellakin klassikko. Vaikka amerikkalainen yliopistokampaus on kovin erilainen kuin suomalainen, on yhtäläisyyksiäkin yllättävän paljon. Juonittelu ja henkilökunnan keskinäiset pitkäaikaiset vihanpidot ovat aika samanlaisia Suomessakin.
Tässä ei Stonerin tapaan ole kyse unohdetusta klassikosta -- ensinnäkään ei siksi, että tätä on luettu paljon ja käännetty suomeksikin. Suosion ymmärtää, sillä Changing Places on monella tavalla lukemisen arvoinen romaani. Se on hauska kuvaus opettajavaihtoon lähtevän brittiläisen Phillip Swallow'n ja hänen amerikkalaisen vastinparinsa professori Morris Zapp'in kommelluksista. Fiktiivisestä Rummidgen yliopistosta Keski-Englannista Kalifornian Plotinukseen (sekin fiktiivinen paikka) lähtevä toinen päähenkilö sekoilee aika lailla, samoin Kaliforniasta Englantiin tuleva vaihtariopettaja. Plotinuksen esikuvana lienee ollut Berkeley ja Rummidgen Birmingham.
Kirjan nimi on "Changing Places". Paikkojen ohella vaihdetaan vaimoja, mistä seuraa kaikenlaista melkein farssinomaista törmäilyä. Mozartin romanttinen koominen ooppera Cosi Fan Tutte ("Niin tekevät kaikki naiset ") tuli mieleeni. Lodgen teos on vonnegutmaisen hauska, vaikka kirjan kuvaamien kulttuurierot aukeavat varmasti brittiläiselle lukijalle paremmin kuin suomalaisille. Muutaman kerran nauroin silti minäkin.
Kyse on myös yliopistoelämän kulttuurisen muutoksen kuvauksesta.
"Changing Places" perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin vuonna 1969 tekemästään opettajavierailusta Birmingham Universitystä University of Californiaan (Berkeley), vaimo ja kolme lasta mukana, korostaa kirjoittaja esipuheessaan. Tämä siksi, että romaanin päähenkilöiden seksuaaliset seikkailut ovat tärkeässä osassa romaanin kulussa. Kalifornian "kukkaisvallankumous" oli täydessä käynnissä, ja siihen liittyvän seksuaalisen vapautumisen kuvaus on herkullista luettavaa.
Berkeleyssä oli käynnissä myös poliittinen kumous, ja tämän tunnelman kirjoittaja on hienosti siirtänyt "Changing Places" romaanin "Plotinuksen" yliopiston kampukselle. Esipuheessaan kirjailija sanoo katsoneensa mellakointia kuin sotakirjeenvaihtaja, kiinnostuneena mutta etäältä. Amerikkalainen ja brittiläinen yliopistoelämä oli hyvin erilaista, amerikkalainen professionaalia ja kilpailevaa, brittiläinen amatöörimaista mutta humaania. Aivan samaa voisi sanoa, jos voisin aikakoneella siirtyä 1980-luvun alun Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselle. Meno oli silloinkin amatöörimäistä puuhaa. Ei ilmestynyt väitöksiä vuosittain, ei edes lisensiaattitöitä. Artikkeleita ei julkaistu vertaisarvioiduissa lehdissä, koska sellaisia ei ollut. Sosiaalipolitiikka -vuosikirja saattoi olla vertaisarvioitu, mutta epäilen ettei tainnut olla. Silti se oli hyvin toimitettu, eikä siinä julkaistut jutut laisinkaan häviä nykyisille peer review -arvioiduille jutuille. Humaanisuus tulee siitä, että opettajilla oli aikaa puhua ja keskustella lukemastaan. Työn suunnitelmallisuus on kasvanut hurjasti, ja uskon, että verrattaessa nykysuomalaista yliopistoa brittiläiseen, voisi meidän meininkiä tänäänkin arvioida amatöörimäiseksi, mutta humaaniksi.
Muistan lukeneeni toisenkin opettajavaihdon kuvauksen -- se oli Malcolm Bradburyn "Vaihtokurssit", jossa englantilainen professori vierailee itäeurooppalaisessa maassa. Bradburyn romaanin hauskin yksityiskohta oli se, että päähenkilön brittiläisen kotiyliopiston tai lähinnä kai ammattikorkeakoulun kampuksen suunnittelija oli suomalainen arkkitehti Jopi Kaakinen. En tiedä mistä Bradbury oli löytänyt näin hyvän ja uskottavan suomalaisnimen! Yllättäen wikipedian artikkeli Lodgesta mainitsee Bradburyn yhtenä Lodgen esikuvana.
Stan taas kertoi lukeneensa kaksi yliopistoromaania ja suositteli molempia. Näistä vakavampi on John Williamsin "Stoner", kevyempi David Lodgen "Changing Places".
David Lodgen mukaan kampusromaani on angloamerikkalainen ilmiö. Ensimmäisenä kampusromaanina hän pitää amerikkalaisen Mary McCarthyn teosta "The Groves of Academe" (1952). Seuraava oli Kingsley Amisin kirja "Lucky Jim" (1954), joka ilmestyi muutamaa vuotta ennen kuin sana "kampus" vakiintui englannin kieleen tarkoittamaan alueellisesti rajattua ja periaatteessa suljettua yliopistoaluetta. Suomalaisia kampusromaanejakin lienee olemassa. Ainakin Pertti Hemanuksen dekkarit tulevat mieleen ("Kuka surmasi professorin"), ja Olli Jaloseltakin muistan lukeneeni yliopiston elämää kuvaavan romaanin (nimi ei nyt tule mieleeni).
Olisi hauska tietää, koska sama "kampus" on tullut suomen kieleen. Epäilen, että jo 1960-luvulla. Pohtia voi myös, kuinka monta yliopistokampusta Suomesta Jyväskylän lisäksi löytyy. Mieleen tulee ainakin Otaniemi Espoossa, ehkä Tampereen Teknisen yliopiston kampus Hervannassa. Monet suomalaiset yliopistot eivät oikeastaan muodosta yhtenäistä kampusta. Jyväskylän Seminaarinmäen kampus on varmaan yksi yhtenäisimmistä, mutta sitäkin vaivaa sama kuin muitakin vanhoja suomalaisia yliopistokampauksia: yliopisto on aikoja sitten laajentunut ympäri kaupunkia. Seminaarinmäellä on hallintoa, päärakennus, kirjasto, rehtoraatti ja humanistisen tiedekunnan tiloja. Monet rakennukset ovat remontissa.
Stoner
John Edward Williams (s. 29.8. 1922 - k. 3.3. 1994) on kirjoittanut monia kirjoja, mutta nyt on kyse hänen kolmannesta romaanistaan Stoner, joka kertoo ulkoisesti aika yksinkertaisen tarinan. Nuori maalaispoika pääsee opiskelemaan, menestyy opinnoissaan, menee naimisiin, saa lapsen, väittelee tohtoriksi, saa viran ja ryhtyy yliopisto-opettajaksi, ihastuu 50-vuotiaana nuoreen jatko-opiskelijaan, jää eläkkeelle, kuolee.
Stonerin historia on kiinnostava. Kun romaani ilmestyi 1965, julkaistiin siitä kohtalaisen myönteinen arvioi New Yorkerissa, mutta sitten kirja unohtui. Painos myytiin vuodessa loppuun eikä uusia painoksia otettu. Jostakin syystä Stoner sai toisen mahdollisuuden. Vuonna 2006 romaanista otettiin uusi painos sekä USA:ssa että Britanniassa, ja tästä alkoi kirjan uusi tuleminen. The Observer pitää arviossaan kirjaa unohdettuna klassikkona. Myös Hollannissa teos on ollut myyntitilaston kärjessä. Kriitikko Morris Dickstein on sanonut sitä täydelliseksi romaaniksi. Brittiläinen Ian McEwan ylisti kirjaa, samoin amerikkalainen Bret Easton Ellis. Stoner on saanut tänä vuonna "Waterstone Book of the Year" palkinnon.
Kehumisia ja palkintoja on siis sadellut, mutta onpa joku pitänyt teosta myös naisvihamielisenä. Niinkin voi nähdä, sillä päähenkilön vaimo kuvataan aika kriittiseen sävyyn. Vaimo on neuroottinen ihminen, jonka seksuaalinen kylmyys ja hallitsemisen halu tuhoaa sekä hänen omansa että miehensä elämän. Sen sijaan professori Stonerin rakastettu, nuori tohtoriopiskelija on toista maata. Onko tämä misogyniaa?
Minustakin Stoner on harvinaisen hieno kirja. Pidin kovasti Williamsin maltillisesta realismista ja elävästä kielestä. Rakastumisen kuvaus oli tavattoman kaunis. Koko kirjan sävy oli jollakin tavalla tsehovilainen. Vanhanaikainen siis, mutta onko se vain paha asia.
Uskon, että yliopistoelämän kuvauksena Stoner on todellakin klassikko. Vaikka amerikkalainen yliopistokampaus on kovin erilainen kuin suomalainen, on yhtäläisyyksiäkin yllättävän paljon. Juonittelu ja henkilökunnan keskinäiset pitkäaikaiset vihanpidot ovat aika samanlaisia Suomessakin.
Changing Places
Toinen kampusromaani on brittiläinen. Romaanin kirjoittaja David Lodge (s. 8.1.1935) on toiminut Birminghamin yliopiston englantilaisen kirjallisuuden professorina, mutta on tullut tunnetuksi yliopistoelämästä kertovista satiirisista romaaneistaan (wikipedia) Samainen wikipedian artikkeli kertoo, että Lodge oli ensimmäisiä Mihail Bahtinin tuotantoon perehtyneitä brittejä.Tässä ei Stonerin tapaan ole kyse unohdetusta klassikosta -- ensinnäkään ei siksi, että tätä on luettu paljon ja käännetty suomeksikin. Suosion ymmärtää, sillä Changing Places on monella tavalla lukemisen arvoinen romaani. Se on hauska kuvaus opettajavaihtoon lähtevän brittiläisen Phillip Swallow'n ja hänen amerikkalaisen vastinparinsa professori Morris Zapp'in kommelluksista. Fiktiivisestä Rummidgen yliopistosta Keski-Englannista Kalifornian Plotinukseen (sekin fiktiivinen paikka) lähtevä toinen päähenkilö sekoilee aika lailla, samoin Kaliforniasta Englantiin tuleva vaihtariopettaja. Plotinuksen esikuvana lienee ollut Berkeley ja Rummidgen Birmingham.
Kirjan nimi on "Changing Places". Paikkojen ohella vaihdetaan vaimoja, mistä seuraa kaikenlaista melkein farssinomaista törmäilyä. Mozartin romanttinen koominen ooppera Cosi Fan Tutte ("Niin tekevät kaikki naiset ") tuli mieleeni. Lodgen teos on vonnegutmaisen hauska, vaikka kirjan kuvaamien kulttuurierot aukeavat varmasti brittiläiselle lukijalle paremmin kuin suomalaisille. Muutaman kerran nauroin silti minäkin.
Kyse on myös yliopistoelämän kulttuurisen muutoksen kuvauksesta.
"Changing Places" perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin vuonna 1969 tekemästään opettajavierailusta Birmingham Universitystä University of Californiaan (Berkeley), vaimo ja kolme lasta mukana, korostaa kirjoittaja esipuheessaan. Tämä siksi, että romaanin päähenkilöiden seksuaaliset seikkailut ovat tärkeässä osassa romaanin kulussa. Kalifornian "kukkaisvallankumous" oli täydessä käynnissä, ja siihen liittyvän seksuaalisen vapautumisen kuvaus on herkullista luettavaa.
Berkeleyssä oli käynnissä myös poliittinen kumous, ja tämän tunnelman kirjoittaja on hienosti siirtänyt "Changing Places" romaanin "Plotinuksen" yliopiston kampukselle. Esipuheessaan kirjailija sanoo katsoneensa mellakointia kuin sotakirjeenvaihtaja, kiinnostuneena mutta etäältä. Amerikkalainen ja brittiläinen yliopistoelämä oli hyvin erilaista, amerikkalainen professionaalia ja kilpailevaa, brittiläinen amatöörimaista mutta humaania. Aivan samaa voisi sanoa, jos voisin aikakoneella siirtyä 1980-luvun alun Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselle. Meno oli silloinkin amatöörimäistä puuhaa. Ei ilmestynyt väitöksiä vuosittain, ei edes lisensiaattitöitä. Artikkeleita ei julkaistu vertaisarvioiduissa lehdissä, koska sellaisia ei ollut. Sosiaalipolitiikka -vuosikirja saattoi olla vertaisarvioitu, mutta epäilen ettei tainnut olla. Silti se oli hyvin toimitettu, eikä siinä julkaistut jutut laisinkaan häviä nykyisille peer review -arvioiduille jutuille. Humaanisuus tulee siitä, että opettajilla oli aikaa puhua ja keskustella lukemastaan. Työn suunnitelmallisuus on kasvanut hurjasti, ja uskon, että verrattaessa nykysuomalaista yliopistoa brittiläiseen, voisi meidän meininkiä tänäänkin arvioida amatöörimäiseksi, mutta humaaniksi.
Muistan lukeneeni toisenkin opettajavaihdon kuvauksen -- se oli Malcolm Bradburyn "Vaihtokurssit", jossa englantilainen professori vierailee itäeurooppalaisessa maassa. Bradburyn romaanin hauskin yksityiskohta oli se, että päähenkilön brittiläisen kotiyliopiston tai lähinnä kai ammattikorkeakoulun kampuksen suunnittelija oli suomalainen arkkitehti Jopi Kaakinen. En tiedä mistä Bradbury oli löytänyt näin hyvän ja uskottavan suomalaisnimen! Yllättäen wikipedian artikkeli Lodgesta mainitsee Bradburyn yhtenä Lodgen esikuvana.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Keski-Suomen Työ - raatajakansan lehti
Keski-Suomen Työ oli Jyväskylässä vuosina 1947-1956 ilmestynyt kansandemokraattinen maakuntalehti. Kansan Uutisten pitkäaikainen Jyväskylän aluetoimittaja Jarkko Mänttäri on kirjoittanut lehden syntyä, kehitystä ja kuolemaa valaisevan teoksen. Mänttärin kirja on sympaattisesti kirjoitettu, keski-suomalaista vasemmistolaista kulttuurihistoriaa tallentava teos.
Lehden syntymisen taustalla oli kansandemokraattien kannatuksen lisääntyminen 1940-luvulla, ja muiden maakuntien tavalla Keski-Suomessakin haluttiin perustaa liikkeen oma lehti. Taloudellisia edellytyksiä lehdelle ei oikeastaan koskaan ollut. Kun levikki jäi pieneksi, päädyttiin lehti lopettamaan niin, että lehden viimeinen numero ilmestyi 29.12.1956.
Pienet resurssit
Keski-Suomen työtä toimittavat päätoimittaja ja tavallisesti yksi toimittaja ja joukko maakuntakirjeenvaihtajia. Osa lehden aineistosta tuli Demokraattisen lehtipalvelun (DLP) kautta. Esimerkiksi pääkirjoitukset olivat usein valtakunnallisia kiertoartikkeleita. Sisältö ei vakuuttanut lukijoita riittävästi, ja siksi lukijakunta vaihtui koko ajan. Lehden tilanneet eivät jatkaneet tilausta, kovista kamppanjoista huolimatta, ja siksi uusien tilaajien saaminen ei parantanut lehden tilaajapohjaa.Internetin aikana on vaikea ymmärtää miten hankalaa lehden tekeminen on ollut kun omaa painotaloa ei ollut käytettävissä. siksi lehtiä tehtiin koko ajan, kolmesti viikossa ilmestyen, Jyväskylässä ja painopaikalta ensin Jämsässä, sitten Pieksämäellä ja viimeiseksi Kuopiossa. Kun puhelinta ei voitu käyttää kuin rajoitetusti, piti kirjoitetut artikkelit kuljettaa Jyväskylästä joko postin välityksellä tai itse junalla ja bussilla Kuopioon. Ei siis ihme, että lehti ei ollut uunituoreena ajan tasalla.
Puoluelehden paineet
Vakavammat ongelmat liittyivät kuitenkin sisältöön. Kansan Uutisten pitkäaikainen toimittaja Jarkko Mänttäri ansaitsee tunnustuksen siitä kriittisestä otteestaan, jolla hän on "Keski-Suomen Työn" historiikin kirjoittanut. Kansandemokraattisen lehdistön vaikeana tehtävänä oli tasapainoilla Neuvostoliiton politiikan ja olojen parhain päin selittämisen ja lehden tavoitteekseen esittämän todenmukaisen tiedonvälityksen välillä. Ratkaisuna oli sosialidemokraattisen, keskustalaisen ja kokoomuslaisen kilpailijoiden mollaaminen ja valehtelijaksi leimaaminen, usein ilman perusteita, kuten Mänttäri toteaa. Ilmeisesti lehtien välinen debatti on ollut vilkasta ja armotonta, ja ainakin sosialidemokraattisen kilpailijan kanssa käytiin päätoimittaja-pakinoitsijoiden keskinäistä kisailua kiivaastikin, ihan kuin Demarin Aimo Kairamo, Keskisuomalaisen Laatikainen ja Ilkan päätoimittaja Hokkanen sitten myöhemmin.Erityisen kiinnostava jakso on kirjan loppu, jossa kirjoittaja katsoo kohdettaan vähän etäämpää. Kansandemokraattisen lehdistön tehtävänä oli "meikäläisyyden" rakentaminen. Tämä edellytti esimerkiksi kritiikitöntä suhtautumista Stalinin, vaikka on todennäköistä että myös keskisuomalaiset kommunistit tiesivät Stalinin terrorista ainakin jotain, olihan esim. Arvo "Poika" Tuominen, Unto Parvilahti ja monet muut raportoinut terrorista Neuvostoliitossa. Omasta lehdestä ei voitu tai haluttu lukea kritiikkiä Neuvostoliittoa tai Stalinia kohtaan. Kun sitten NKP:n puoluekokous vuonna 1956 tuomitsi stalinismin (tai ainakin "yksilönpalvonnan virheet") oli kd-lehdistö vaikeuksissa. Sana levisi lehden lukijakunnan keskuuteen kilpailevista lehdistä ja radiosta, mutta oma lehti ei kyennyt tai osannut antaa selitystä tapahtuneelle. Jos saatavilla on luotettavammaksi koettua tietoa, propaganda häviää aina.
Tiedonvälitys muuttuu
Ei siis ole vasemmistolaisen puoluelehden ollut helppoa, mutta sama kohtalo tuli myöhemmin myös kokoomuksen "Uudelle Suomelle". Sekin lakkautettiin. Sama kohtalo on ollut sosialidemokraattisella maakuntalehdillä (esim Kansan lehti Tampereella) ja ruotsinkielisellä lehdellä. Sinänsä on kiinnostavaa, että nykyään sekä Uusi Suomi että Kansan Uutiset ilmestyvät verkkolehtinä.
Painettu sana on vaikeuksissa. Verkkolehdeksi on muuttunut myös amerikkalainen Newsweek, joka on sentään ollut yksi maailman merkittävimmistä uutisaikakauslehdistä.
Mänttäri, Jarkko:
Keski-Suomen Työ. Keskisuomalaisen raatajakansan toiveiden tulkki. Yleinen lehtimiesliitto ry. Jyväskylä 2009.
Keski-Suomen Työ. Keskisuomalaisen raatajakansan toiveiden tulkki. Yleinen lehtimiesliitto ry. Jyväskylä 2009.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)