Siperian matkakirja

Andrej Amalrik oli  venäläinen historioitsija ja toisinajattelija, joka tuomittiin vuonna 1965 kolmeksi vuodeksi karkoitukseen Siperiaan, perusteena "pornografisen ja neuvostovastaisen" näytelmän kirjoittaminen. Näytelmää ei tosin oltu esitetty missään, eikä hän myöntänyt edes näyttäneensä sitä kenellekään, mutta tuomio tuli silti. Amalrik oli "loiseläjä", koska hänellä ei ollut vakinaista työpaikkaa, ja siksi hänet lähetettin maaseudulle oppimaan työntekoa. Itse hän väitti, ettei voinut ottaa vastaan vakinaista työtä, koska hoiti vakavasti sairasta isäänsä ja ikääntynyttä tätiään.

Vuonna 1938 Moskovassa syntynyt ja vuonna 1980 Espanjassa liikenneonnettomuudessa kuollut Amalrik kuvaa kirjassaan karkoitusaikaansa yksityiskohtaisesti ja objektiivisesti. Hän on tarkkanäköinen ja analyyttinen kuvatessaan siperialaiskylän arkipäivää. Aika ankeaa siperialaisessa kolhoosissa oli, ruoasta ja lämpimistä vaatteista oli puutetta ja työ raskasta. Jotenkin Amalrik kuitenkin selvisi ensimmäisen talven yli. Siperialaiset kolhoosin asukkaat olivat käytännössä maaorjan asemassa. Amalrik kuvasi Neuvostoliiton arkea kirjoittamishetkellä, eli 1960-luvun puolessavälissä, jolloin Stalinin pahimmista vainon vuosista oli jo kulunut aikaa. Silti hänen kuvaamansa todellisuus oli hyvin karua.

Hän onnistui saamaan itselleen hyvän puolustusasianajajan, joka ei jättänyt päämiestään pulaan, vaikka karkoitustuomio pantiin toimeen. Lopulta, noin vuoden kuluttua pidätyksestä Amalrikin tuomio purettiin ja hän saattoi palata Moskovaan jo alkusyksystä 1966 -- tähän teos päättyy.

Amalrik ei ottanut rangaistuksesta opikseen vaan julkaisi vuonna 1969 esseen "Kestääkö Neuvostoliitto vuoteen 1984 saakka", jossa ennusti yhtenä ensimmäisistä Neuvostoliiton hajoamisen. Essee käännettin monille kielille. Myöhemmin Amalrik oli (Wikipedian mukaan) aktiivisti mukana neuvostoliittolaisessa Helsinki-ryhmässä, ja aikanaan hänet karkotettiin monien muiden toisinajattelijoiden tavoin.

Ostin tämän saksankielisen käännöksen Jyväskylän Päijänne-kirjakaupasta kesälomani kynnyksellä. Kehtasin vielä tinkiä hiukan hinnasta, sellaisella argumentilla, että tätä kirjaa ei varmasti kukaan muu halua ostaa. -- Ostaessani en tiennyt Amalrikista mitään. Teos oli kaikella tavalla lukemisen arvoinen, ei tietenkään niin korkeakirjallinen kuin vaikkapa Brodsky tai Solzenitsyn, mutta oma kirjallinenkin arvonsa tällä minusta on.

Teos on ilmestynyt Rowoltin kustantamana ensimmäisen kerran 1970 ja tämä minun kappaleeni näyttää olevan kuudes painos vuodelta 1977.  Kirjan aikaisempi omistaja on ostanut sen samana vuonna. Englanninkielinen käännös näyttää olevan olemassa, mutta  en löytänyt ruotsin- tai suomenkielistä käännöstä. En tiedä, tunnettiinko tätä Suomessa 1970-luvulla.

Toisin kuin nykyään monasti ajatellaan,  1960- ja 1970-luvuilla Suomessa ilmestyi varsinkin Stalinin aikaan liittyvää kriittistä kirjallisuutta.  Lukiessani mietin, millaiselta tämän lukeminen 1970-luvun alussa olisi minusta tuntunut. Olisinko uskonut kuvauksen todeksi?


Andrej Amalrik (1977, 6. painos) Unfreiwillige Reise nach Sibirien.  Hamburg: Rowohlt.

Lemmikkien hatausmaa

Pitäisi tietysti kirjoittaa blogia soteuudistuksesta, mutta kesälomalla en viitsi.

Nyt minulla oli Stephen Kingin "Pet Sematary" lukuvuorossa. Tämä on ollut hyllyssäni pitkään, mutta vasta nyt kesäloman kunniaksi luin sen. King on erinomaisen taitava tarinankertoja. Usein hänellä on joku juttu, jonka ympärille tarina rakentuu, tässä se on Lasaruksen tarina Johanneksen evankeliumista. Muistaakseni King luonnehtii tätä kirjaansa kirjoittamisoppaassaan, että kyse on kuoleman merkityksestä ... voi olla.

Pet Semataryn tarina on aivan karmea, luin sitä välillä kirjaimellisesti tukka pystyssä. Takakannen mainostekstin mukaan tämä on  kauheinta Kingiä, ja minusta tuntuu, että väite pitää edelleen paikkansa, vaikka King on kirjoittanut monia menestyskirjoja vuoden 1984 jälkeenkin. Tässä, kuten usein Kingillä, pahin kohta on jossakin keskellä, kun lukija arvaa, mitä on tulossa nurkan takana, mutta se ei ole ihan vielä varma. Sitten kun mörkö on tullut, on lukeminen jotenkin helpompaa. "Pet Sematary" oli siinä mielessä poikkeus säännöstä, että ilkeitä yllätyksiä tuli ihan loppuun saakka.

Innostuin Kingin teoksista muutamia vuosia sitten -- ne ovat jollakin tavalla aika samanlaisia, mutta silti minusta tuntuu, että hän ei toista itseään. Tai että hän toistaa itseään samalla tavalla kuin vaikkapa  Christie tai  Simenon tai Chandler toistavat.

F.E. Sillanpää: Miehen tie

Olen lueskellut kesälomalla kaikenlaista, nyt viimeksi Sillanpään vuonna 1932 ilmestyneen romaanin "Miehen tie", varmaan siksi, että joku aika sitten tv:stä tuli Nyrki Tapiovaaran hieno, ohjaajan talvisodassa kaatumisen vuoksi hiukan keskenjäänyt elokuva. Tapiovaaran elokuva tuntui seuraavan aika tarkasti kirjan juonta, ja minusta saa kiinni jotenkin  kirjan hengestäkin. Hieno taideteos sekin.

Olen lukenut "Miehen tien" joskus nuorena, enkä voi millään muistaa, miltä se silloin tuntui, mutta nyt aikuisena miehenä en voi kuin ihmetellä ja ihailla kirjailijan kykyä kuvata päähenkilönsä kasvua. Kaikki Sillanpäätä lukeneet tietävät hänet mestarillisena luonnon kuvaajana, mutta hän on aivan taiturillinen kuvatessaan yhteisöään -- tai vaikka kieltolain aikaista Tamperetta ja Amurin kaupunginosaa. En tiedä, oliko Hannu Salamalla tämä Sillanpään romaani esikuvanaan esikoisessaan, Amurin kuvauksessa on jotakin samaa.

Sillanpää on kyllä käsittämättömän hyvä kirjailija. Joskus kuulee sellaistakin, että hänelle annettiin kirjallisuuden Nobel talvisodan vuoksi, ikään kuin solidaarisuuden osoitukseksi suomalaisille, ja miksi ei näin saata ollakin. Se ei kuitenkaan laisinkaan vähennä Sillanpään suuruutta.

Kalasoppaa

Kun 1990-luvun alussa länsimaiset konsultit kiertelivät entisissä sosialistisissa maissa konsultoimassa markkinatalouksiin siirtymistä, joku keksi verrata työn vaikeutta siihen, että yrittäisi tehdä kalakeitosta akvaariota. Akvaariosta on helppo tehdä kalakeittoa, mutta toisin päin juttu ei toimikaan. Minulla on viime viikkoina ollut usein mielessä tämä metafora. Tuntuu siltä, että Sipilän hallitus aikoo tehdä olemassa olevasta sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmästä kalasoppaa.

Ilmeisesti tarkoitus on saada aikaan niin suuria ja pysyviä muutoksia, että paluuta vanhaan ei enää ole. Mikäli kunnalliset sosiaali- ja terveyspalvelut on pakko yhtiöittää, on minusta aika selvää, että tavoitteena on myös niiden myynti. Kyse on erittäin suurista omaisuusmassoista. On vaikea kuvitella, että kerran yhtiöitettyjä palvelujen tuottajaorganisaatioita voitaisiin ostaa takaisin. Sama koskee tietysti ministerin Bernerin suunnittelemia teiden, rataverkkojen ja vesiväylien yhtiöittämisiä. (Yhtiöittäminen  on mukavan kuuloinen sana, kyse on tietysti lopulta yksityistämisestä.) Yhteiskunnan perusinfrastruktuurin myynti tuntuu kovin äärimmäiseltä ja peruuttamattomalta toimelta. Siihen pitäisi joutua turvautumaan vasta kun mitään muuta ei ole tehtävissä -- näinhän tehdään nyt Kreikassa. Mutta kyse ei tietystikään ole siitä, että muuta ei voitaisi tehdä, vaan ideologisesta valinnasta.

Minun on erittäin vaikea uskoa, että kaavailtu "sote-ratkaisu" voisi johtaa luvattuihin säästöihin. Ellei sitten tarkoitus ole puhdistaa sosiaali- ja terveyspalveluista sosiaalipoliittinen elementti, eli se, että palvelujen käyttöä subventoidaan voimakkaasti. "Raha seuraa potilasta" pitäisi varmaan olla muodossa: "se, jolla on rahaa, pääsee potilaaksi".  Näin saadaan aikaan näennäisiä säästöjä, vaikka sosiaali- ja terveyspalveluihin silti käytetään kasvavia summia rahaa. Erityisesti usko siihen, että edes nykyisen tasoisten terveyspalvelujen tuottaminen tulisi markkinamekanismeilla halvemmaksi, tuntuu aika sinisilmäiseltä.

Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisessä tehtävien jaossa on varmasti ollut ongelmia, mutta toisaalta suomalaista sosiaali- ja terveyspolitiikkaa on tutkijoiden piirissä totuttu pitämään varsin kustannustehokkaana ja vaikuttavuudeltaan korkeatasoisena. Väestön ikääntyminen on tietysti tosiasia, mutta sote-ratkaisu ei  muuta väestöpyramidin muotoja. Sitä varten tarvittaisiin aktiivista väestöpolitiikkaa, ehkä myös nuorten perheiden tulevaisuudenuskoa ja optimismia.

Kuka lopulta painoi paniikkinappulaa, ja ennen kaikkea: miksi?

Toimivasta, elävästä akvaariosta ollaan keittämässä kalakeittoa.  

Sote ratkaisu tulee taas

5.4 julkaisiin Sipilän hallituksen neuvottelutulos sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä. Uutisoinnin perusteella terveydenhuollon asiakkaiden valinnanvapauden turvaamiseksi kaikki julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut tulee yhtiöittää. Ihan näin yksiviivaisesti ei sentään näytä käyneen.  Kaikkia sosiaali- ja terveyspalveluita ei voida yksityistää.

Valtioneuvoston tiedotteessa sanotaan näin:

"Julkisella vallalla on sosiaali- ja terveydenhuollossa omat erityistehtävänsä. (...) Julkisen vallan on tarvittaessa myös tuottajana huolehdittava niistä erityisistä palveluista, joita ei voida markkinaehtoisesti toteuttaa. Nämä eivät hallituksen 7.11.2015 linjauksen mukaan ole myöskään pääsääntöisesti laajan valinnanvapauden piirissä."

Olisiko EVA:n johtaja Matti Apunen huolissaan nimenomaan tästä HS:n kolumnissaan (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1460347379233), joka oli otsikoitu "Kun julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut yksityistetään, kuntien lyllerrys ei riitä mihinkään".  Apunen on taitava sanankäyttäjä, joten teksissä on mukana aimo annos retoriikkaa, mutta silti hänen huolensa on varmaan aito.

Hallituksen  uudistuskaavailuissa ja niitä koskevassa uutisoinnissa on edelleen sivussa se, että  on olemassa myös  sosiaalihuoltolaki ja tuon lain säätelemä sosiaalihuolto.  Sosiaalihuoltoon  liittyy viranomaistehtäviä ja sellaista yksityisten ihmisten elämään liittyvää julkisen vallan käyttöä, johon ei oikein sovi puhe kilpailluista markkinoista eikä asiakkaiden valinnanvapaudesta. Ilmeisesti ainakin lastensuojelun avohuollon toteuttaminen tuleekin jäämään yksinomaan maakuntahallinnon toteuttamaksi tehtäväksi.

Esitys lähtee siitä, että ilmeisesti myös sosiaalihuollon tutkimus- ja kehittämistoiminta keskitetään viidelle alueelle:

"Palveluiden alueellisen ja valtakunnallisen kokoamisen edellyttämää ja muuta maakuntien yhteistyötä julkisesti tuotettavissa palveluissa, tutkimus- ja kehittämistoiminnassa ja maakuntaa laajempaa palveluiden ja palveluverkon suunnittelua varten on viisi yhteistyöaluetta. Jokaisella yhteistyöalueella on yliopistollinen sairaalayksikkö. Yhteistyöalueet muodostetaan nykyisten terveydenhuoltolain mukaisten erityisvastuualueiden (erva-alueet) pohjalta johon aluejakoon voidaan tehdä tarvittavia tarkistuksia. "

Tämä ei tietysti välttämättä tarkoita, että sosiaalihuollon tutkimus- ja kehittämistoimintaa ei voitaisi toteuttaa viiden yliopistosairaalan lisäksi muuallakin. Ilmeisesti aivan liian pieni detalji mietittäväksi on, onko tässä tutkimus- ja kehittämistoiminnan keskittämisessä mitään järkeä. Olemassaoleva sosiaalialan osaamiskeskusverkosto on toiminut ansiokkaasti hyvin pienellä panostuksella.

Mitä nämä säännökset merkitsevät sosiaalihuollon kannalta, on aika lailla hermeneuttisen lukemisen varassa. Neuvottelutulos ei mainitse lainkaan sosiaalihuoltoa, sosiaalipalveluita tai esimerkiksi lastensuojelua. Tähän voidaan tietysti sanoa, ettei siellä mainita terveydenhuollonkaan eri osa-alueita, mutta argumentti ei oikein pure, kun koko päätös on tehty terveydenhuoltovetoisesti.

Sosiaalihuollon ja sosiaalityön kannalta olisi erittäin tarpeellista, että lopultakin hallituksen suunnitelmissa ryhdyttäisiin pohtimaan, mitä nämä uudistukset merkitsevät erityisesti sosiaalihuollon kannalta.

Tässä  valtioneuvoston linkki uudistusta koskevaan tiedotteeseen.

Ihmistieteet Jyväskylän yliopiston vahvuudeksi?

Kun yliopistoista halutaan tehdä yhä selvemmin keskenään kilpailevia yrityksiä, ja opetusministerikin toivoo meidän profiloituvan aikaisempaa selvemmin, on toiveena ehkä sellainen, että kaikki profiloituisivat samalla tavalla. Kauppatieteet, it-teknologia ja lääketieteen kaltaiset soveltavat luonnontieteetkin ovat varmaan monilla tähtäimessä. 

Mitä jos Jyväskylän yliopisto päättäisikin osoittaa, missä sillä on pitkät perinteet: kasvatuksessa, humanistisissa tieteissä ja kriittisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. 

Tallinnan seminaari: HYK-tiedekunta!

Yliopistossamme mietitään parhaillaan rakenteellista kehittämistä, ja sitä varten Tallinnassa järjestettiin kolmen tiedekunnan (humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja kasvatustieteellisen tiedekunnan) yhteinen seminaari 3.-4.12.2015.  Seminaariin osallistujia oli noin 190 henkeä, tutkijoita, opettajia ja hallinnon väkeä kaikista kolmesta tiedekunnasta. Olin etukäteen aika skeptinen seminaarin suhteen. Ohjelma vaikutti suoraan sanoen kevyeltä, mutta  seminaari onnistui todella hyvin. Viru-hotellissa käytiin innostunutta sisällöllistä keskustelua ihmistieteellisen tutkimuksen kehittämisestä Jyväskylän yliopistossa. Erinomainen seminaari, kuten kaikki paikalla olleet totesivat. Nykyään on lopulta aika harvinaista, että voimme keskustella kunnolla työmme sisällöistä, opetuksesta ja tutkimuksesta, eikä vain rahasta ja rakenteista.

Hieman yllättäen seminaari päätyi esittämään  että kaikki kolme tiedekuntaa pitäisi yhdistää yhdeksi, kansallisesti merkittäväksi ihmistieteiden tiedekunnaksi. Ei siis niin, että yhteiskuntatieteellinen tiedekunta jakautuisi kahtia, vaan niin, että kaikki ihmistieteellinen opetus ja tutkimus keskitettäisiin yhteen tiedekuntaan. Jyväskylän yliopistosta tulisi näin nykyistäkin selvemmin suomalaisen yliopistokentän ihmistieteellisen tutkimuksen keskittymä. 

Minusta tällainen ratkaisu olisi myös sosiaalityön tutkimuksen ja opetuksen kannalta paras ratkaisu. 


Olisi hienoa, jos yliopistomme rakenteellisesta kehittämisestä päättävät ottaisivat tiedeyhteisön kuta kuinkin yksimielisen kannan huomioon miettiessään, millainen tiedekuntarakenne Jyväskylän yliopistossa tulevaisuudessa on. 

1970-luvulla suomalaisessa yliopistomaailmassa kuohui. Tutkinnonuudistusta tehtiin innostuksen huumassa, mutta ei vailla soraääniä. Jyväskylän yliopiston tutkijat, erityisesti eräät filosofimme, kyselivät sivistysyliopiston idean perään.  Ehkä tästä Tallinnan seminaarista kumpuaa samalla tavalla  myönteistä voimaa ihmistieteellisen tutkimuksen kehittämiseen!

Sote-ratkaisu (kuulemma) tänään

Tänään torstaina 5.11.2015 meillä pitäisi olla tiedossa, kuinka monella sote-alueella uutta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää lähdetään rakentamaan. Tiedotusvälineiden mukaan kokoomus ja keskusta kiistelevät alueiden määrästä, kokoomuksen tavoitellessa mahdollisimman suuria alueita ja keskustan mahdollisimman maakunnallisia ...

On suorastaan tuskallista jankuttaa, että sosiaalihuolto ja terveydenhuolto ovat työvoimamääriltään kuta kuinkin yhtä suuret toimijat, ja että sosiaalihuollolla on tässä uudistushankkeessa erittäin paljon menetettävää, jos toki myös mahdollisuus saavutettavaa. Voi olla, että palvelurakenteen  valmistelutyössä on sosiaalihuollon näkökulmat otettu paljon paremmin huomioon kuin miltä tilanne tiedotusvälineiden perusteella näyttää olevan, mutta en oikeastaan usko tähän. Erityispalveluja siinä mielessä kun niitä yliopistollisissa sairaaloissa tuotetaan on sosiaalihuollossa vähän. Sen sijaan muita ongelmia on riittävästi.

Miten yhdyskuntien sosiaalinen kehittäminen tulee tapahtumaan jos vaikka kokoomuksen ajatus viidestä sote-alueesta toteutuu? Pohjoismainen sosiaalihuoltomalli on nojannut oikeastaan satoja vuosia vanhaan ajatukseen, jonka mukaan oikeus sosiaalipalveluihin syntyy paikallisyhdyskunnan jäsenyydestä. Nyt tämä yhteys näyttää katkeavan, enkä ole huomannut, että tästä käytäisiin laajempaa keskustelua sen kummemmin ammattilaisten, tutkijoiden kuin poliitikkojenkaan parissa.  Mentaalisen harjoituksen voi itse kukin tehdä miettimällä, miten parhaillaan käynnissä olevaa turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien palveluja tullaan järjestämään.

Entä kuka ottaa vastuun kuntien ja kaupunkien asukkaiden sosiaalisesta hyvinvoinnista?

Tästähän uusi sosiaalihuoltolaki puhuu (7 § 3 mom):  Rakenteelliseen sosiaalityöhön kuuluu: 

"sosiaalihuollon asiantuntemuksen tuominen osaksi kunnan muiden toimialojen suunnittelua sekä yhteistyö yksityisten palveluntuottajien ja järjestöjen kanssa paikallista sosiaalityötä sekä muuta palvelu- ja tukivalikoimaa kehittäen."  

Tuleeko hyvinvoinnin edistämisen kokonaisvastuu siirtymään esimerkiksi kunnanjohtajille tai kunnanhallituksille, jos pienillä paikkakunnilla ei ole enää omaa sosiaalihuollon henkilöstöä? 

Sosiaalihuollon järjestäminen satojen kilometrien päähän on haasteellista. Lisäksi on ihan selvää, että kaupunkien intressit palvelutarpeiden tunnistamisessa ja palvelujen järjestämisessä voivat poiketa toisistaan.  

Vai onko tarkoitus, että näitä sosiaalihuoltolain pykäliä käydään muuttamaan, melkein ennen kuin niistä on muste kuivunut?