Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 käynnistyi keskitysleireillä vapautumiset. Osa vangituista pääsi nopeasti palaamaan kotiseuduilleen, mutta monien vapautumiseen kului useita vuosia, ja vain osa vangituista rehabilitoitiin heidän elinaikanaan. Cohenin mukaan vapautuneiden myöhemmistä kohtaloista ei juuri ole olemassa sen paremmin venäläistä kuin kansainvälistäkään tutkimusta. Kaunokirjallisuudesta Cohen nostaa esiin kaksi teosta: Solzenitsynin Vankileirien saariston lopussa on lyhyt kuvaus vankileireiltä palaavien elämästä, ja Vasili Grossmanin hieno romaani "Kaikki virtaa" rakentuu teeman ympärille. (Solzenitsynin suuntaan Cohenilla on myös kritiikkiä esitettävänään).
Vuonna 1938 syntynyt Cohen oli pitkään Princetonin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Wikipedian tietojen mukaan hän on vuodesta 1998 ollut New Yorkin yliopistossa. Hänen isoisänsä oli Liettuan juutalainen.
Kirjan syntyhistoria on kiinnostava. Cohen keräsi kirjan aineistoa Moskovassa 1970- ja 1980-luvuilla tuntemiltaan zekeiltä eli entisiltä keskitysleirivangeilta. Ystävystyminen monien entisten vankien kanssa ja pienimuotoinen kysely, jonka Cohen toteutti 1980-luvun alussa, johtivat KGB:n kiinnostuksen heräämiseen, ja hän ei enää saanut viisumia Neuvostoliittoon. Vasta Gorbatshovin valtaannousu mahdollisti paluun Moskovaan. Kirjan valmistuminen viivästyi vuosikymmeniksi. Tänä aikana monet zekit ehtivät kuolla. Silti kirjan perustaksi kertyi kymmenien zekien elämänkertatietoja.
Buharin ja Hrustsev
Erityisen tärkeä tuttavuus oli Buharinin leski Anna Mihailovna Larina (1914-1996). Cohen oli kirjoittanut väitöskirjansa (1980) Buharinista, "puolueen lemmikistä" kuten Lenin testamentissaan arvioi. On helppo uskoa, että tutustuminen Buharinin leskeen ja lapsiin on ollut Cohenille tärkeä kokemus. Larinasta tehty dokumentti on muistaakseni ollut nähtävissä myös Suomen televisiossa.
Cohen nostaa ansaitusti Hrustsevin, Mikojanin ja Gorbatsovin esiin johtajina, jotka pyrkivät Neuvostoliiton destalinisointiin. Hrustsev ja Mikojan olivat itse olleet osallisia terroriin, mutta he olivat myös katuneet osallisuuttaan ja koettivat myöhemmällä toiminnallaan parantaa terrorin uhrien asemaa. Myös Jeltsin ja minulle yllättävästi Putin ja Medjedev ovat pitäneet esillä Stalinin uhrien muistoa.
Kirjan varsinainen sankari on kuitenkin Hrustsev. Hänen paljastuksensa vuoden 1956 puoluekokouksessa liittyi tietenkin puolueen sisäiseen valtakamppailuun, mutta merkitsi silti paljon terrorin uhrien kannalta. Cohen ei tähän viittaa, mutta Hrustsev ei ulkopolitiikassaan ollut edistyksellinen: Unkarin kansannousun murskaaminen, vallanvaihdos Puolassa, Berliinin muurin rakentaminen ja Kuuban kriisi olivat kaikki maailmanrauhaa uhkaavia tapahtumia. Kekkonen oli kai koettanut saada tapaamista aikaan Hrustsevin kanssa, mutta vuoden 1964 jälkeen entisen valtionpäämiehen ei annettu tavata ulkomaisia johtajia. Cohenin mukaan Hrustsev kuitenkin tapasi entisiä keskitysleirivankeja ja esimerkiksi seurasi tiiviisti Solzenitsynin elämää.
Odotin Otto Wille Kuusisen peikonnaaman ilmestyvän Hrustsevin taustahahmona esiin. Turhaan odotin, sillä Kuusiseen ei viitata. Buharin ja hänen kannattajiensa kohtalo on kirjassa näkyvästi esillä. Arvo "Poika" Tuominen kirjoitti hänkin aikanaan Buharinista "Kremlin kelloissa". En tiedä, onko tätä pohdittu historiantutkijoiden parissa, mutta minulla on ollut sellainen epäily mielessä, että Tuominen oli jossakin mielessä "buharinilainen", ja ehkä oppi-isänsä Kuusinenkin oli sitä. Buharinia on joskus pidetty marxilaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta tärkeänä kirjoittajana, ja Desai nostaa hänet esiin marxilaisen talousteorian tärkeänä kehittäjänä teoksessaan Marxin kosto.
Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, vaikka kokonaisuutena tämä ei minusta ollut mikään suuri lukuelämys. Kirjoittajan tapana on esittää pitkiä nimiluetteloita, eikä hän paneudu yksittäisten ihmisten kohtaloihin riittävästi. Wikipedian mukaan Cohen on ollut hyvin kriittinen Orlando Figesin suuntaan. Figesin kirjoittama keskitysleirivangin ja hänen rakastettunsa väliselle kirjeenvaihdolle perustunut "Just Send Me A Word" hurmasi minut keväällä ja suosittelin sitä kaikille vastaantuleville romantiikan nälkäisille. Figes ja Cohen ovat hyvin erilaisia kirjoittajia. Figes keskittyy yksittäisen ihmisen kohtaloon, Cohen esittää kokonaiskuvan, jota täydentää lyhyillä elämänhistorioilla. Osin Cohen on tutkijaksi hiukan epätäsmällinen. Hän saattaa esimerkiksi viitata "erääseen politbyroon jäseneen" tai tunnettuun moskovalaiseen kulttuurikohteeseen. Tämä voi johtua amerikkalaisen lukijakunnan huomioonottamisesta, mahdollisesti kustantajan toivomuksesta. Kirjassa olisi voinut olla henkilöindeksi.
Helsingin Sanomissa oli 21.7.2013 Veli-Pekka Leppäsen arvioi teoksen suomennoksesta (Stephen F. Cohen: Gulagista selvinneet. Suom. Petri Stenman. Like).
Stephen F. Cohen: The Victims Return. (2010) Survivors of the Gulag after Stalin. London: I.B. Tauris & Co LTD.
