Stan taas kertoi lukeneensa kaksi yliopistoromaania ja suositteli molempia. Näistä vakavampi on John Williamsin "Stoner", kevyempi David Lodgen "Changing Places".
David Lodgen mukaan kampusromaani on angloamerikkalainen ilmiö. Ensimmäisenä kampusromaanina hän pitää amerikkalaisen Mary McCarthyn teosta "The Groves of Academe" (1952). Seuraava oli Kingsley Amisin kirja "Lucky Jim" (1954), joka ilmestyi muutamaa vuotta ennen kuin sana "kampus" vakiintui englannin kieleen tarkoittamaan alueellisesti rajattua ja periaatteessa suljettua yliopistoaluetta. Suomalaisia kampusromaanejakin lienee olemassa. Ainakin Pertti Hemanuksen dekkarit tulevat mieleen ("Kuka surmasi professorin"), ja Olli Jaloseltakin muistan lukeneeni yliopiston elämää kuvaavan romaanin (nimi ei nyt tule mieleeni).
Olisi hauska tietää, koska sama "kampus" on tullut suomen kieleen. Epäilen, että jo 1960-luvulla. Pohtia voi myös, kuinka monta yliopistokampusta Suomesta Jyväskylän lisäksi löytyy. Mieleen tulee ainakin Otaniemi Espoossa, ehkä Tampereen Teknisen yliopiston kampus Hervannassa. Monet suomalaiset yliopistot eivät oikeastaan muodosta yhtenäistä kampusta. Jyväskylän Seminaarinmäen kampus on varmaan yksi yhtenäisimmistä, mutta sitäkin vaivaa sama kuin muitakin vanhoja suomalaisia yliopistokampauksia: yliopisto on aikoja sitten laajentunut ympäri kaupunkia. Seminaarinmäellä on hallintoa, päärakennus, kirjasto, rehtoraatti ja humanistisen tiedekunnan tiloja. Monet rakennukset ovat remontissa.
Stoner
John Edward Williams (s. 29.8. 1922 - k. 3.3. 1994) on kirjoittanut monia kirjoja, mutta nyt on kyse hänen kolmannesta romaanistaan Stoner, joka kertoo ulkoisesti aika yksinkertaisen tarinan. Nuori maalaispoika pääsee opiskelemaan, menestyy opinnoissaan, menee naimisiin, saa lapsen, väittelee tohtoriksi, saa viran ja ryhtyy yliopisto-opettajaksi, ihastuu 50-vuotiaana nuoreen jatko-opiskelijaan, jää eläkkeelle, kuolee.
Stonerin historia on kiinnostava. Kun romaani ilmestyi 1965, julkaistiin siitä kohtalaisen myönteinen arvioi New Yorkerissa, mutta sitten kirja unohtui. Painos myytiin vuodessa loppuun eikä uusia painoksia otettu. Jostakin syystä Stoner sai toisen mahdollisuuden. Vuonna 2006 romaanista otettiin uusi painos sekä USA:ssa että Britanniassa, ja tästä alkoi kirjan uusi tuleminen. The Observer pitää arviossaan kirjaa unohdettuna klassikkona. Myös Hollannissa teos on ollut myyntitilaston kärjessä. Kriitikko Morris Dickstein on sanonut sitä täydelliseksi romaaniksi. Brittiläinen Ian McEwan ylisti kirjaa, samoin amerikkalainen Bret Easton Ellis. Stoner on saanut tänä vuonna "Waterstone Book of the Year" palkinnon.
Kehumisia ja palkintoja on siis sadellut, mutta onpa joku pitänyt teosta myös naisvihamielisenä. Niinkin voi nähdä, sillä päähenkilön vaimo kuvataan aika kriittiseen sävyyn. Vaimo on neuroottinen ihminen, jonka seksuaalinen kylmyys ja hallitsemisen halu tuhoaa sekä hänen omansa että miehensä elämän. Sen sijaan professori Stonerin rakastettu, nuori tohtoriopiskelija on toista maata. Onko tämä misogyniaa?
Minustakin Stoner on harvinaisen hieno kirja. Pidin kovasti Williamsin maltillisesta realismista ja elävästä kielestä. Rakastumisen kuvaus oli tavattoman kaunis. Koko kirjan sävy oli jollakin tavalla tsehovilainen. Vanhanaikainen siis, mutta onko se vain paha asia.
Uskon, että yliopistoelämän kuvauksena Stoner on todellakin klassikko. Vaikka amerikkalainen yliopistokampaus on kovin erilainen kuin suomalainen, on yhtäläisyyksiäkin yllättävän paljon. Juonittelu ja henkilökunnan keskinäiset pitkäaikaiset vihanpidot ovat aika samanlaisia Suomessakin.
Changing Places
Toinen kampusromaani on brittiläinen. Romaanin kirjoittaja David Lodge (s. 8.1.1935) on toiminut Birminghamin yliopiston englantilaisen kirjallisuuden professorina, mutta on tullut tunnetuksi yliopistoelämästä kertovista satiirisista romaaneistaan (wikipedia) Samainen wikipedian artikkeli kertoo, että Lodge oli ensimmäisiä Mihail Bahtinin tuotantoon perehtyneitä brittejä.Tässä ei Stonerin tapaan ole kyse unohdetusta klassikosta -- ensinnäkään ei siksi, että tätä on luettu paljon ja käännetty suomeksikin. Suosion ymmärtää, sillä Changing Places on monella tavalla lukemisen arvoinen romaani. Se on hauska kuvaus opettajavaihtoon lähtevän brittiläisen Phillip Swallow'n ja hänen amerikkalaisen vastinparinsa professori Morris Zapp'in kommelluksista. Fiktiivisestä Rummidgen yliopistosta Keski-Englannista Kalifornian Plotinukseen (sekin fiktiivinen paikka) lähtevä toinen päähenkilö sekoilee aika lailla, samoin Kaliforniasta Englantiin tuleva vaihtariopettaja. Plotinuksen esikuvana lienee ollut Berkeley ja Rummidgen Birmingham.
Kirjan nimi on "Changing Places". Paikkojen ohella vaihdetaan vaimoja, mistä seuraa kaikenlaista melkein farssinomaista törmäilyä. Mozartin romanttinen koominen ooppera Cosi Fan Tutte ("Niin tekevät kaikki naiset ") tuli mieleeni. Lodgen teos on vonnegutmaisen hauska, vaikka kirjan kuvaamien kulttuurierot aukeavat varmasti brittiläiselle lukijalle paremmin kuin suomalaisille. Muutaman kerran nauroin silti minäkin.
Kyse on myös yliopistoelämän kulttuurisen muutoksen kuvauksesta.
"Changing Places" perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin vuonna 1969 tekemästään opettajavierailusta Birmingham Universitystä University of Californiaan (Berkeley), vaimo ja kolme lasta mukana, korostaa kirjoittaja esipuheessaan. Tämä siksi, että romaanin päähenkilöiden seksuaaliset seikkailut ovat tärkeässä osassa romaanin kulussa. Kalifornian "kukkaisvallankumous" oli täydessä käynnissä, ja siihen liittyvän seksuaalisen vapautumisen kuvaus on herkullista luettavaa.
Berkeleyssä oli käynnissä myös poliittinen kumous, ja tämän tunnelman kirjoittaja on hienosti siirtänyt "Changing Places" romaanin "Plotinuksen" yliopiston kampukselle. Esipuheessaan kirjailija sanoo katsoneensa mellakointia kuin sotakirjeenvaihtaja, kiinnostuneena mutta etäältä. Amerikkalainen ja brittiläinen yliopistoelämä oli hyvin erilaista, amerikkalainen professionaalia ja kilpailevaa, brittiläinen amatöörimaista mutta humaania. Aivan samaa voisi sanoa, jos voisin aikakoneella siirtyä 1980-luvun alun Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselle. Meno oli silloinkin amatöörimäistä puuhaa. Ei ilmestynyt väitöksiä vuosittain, ei edes lisensiaattitöitä. Artikkeleita ei julkaistu vertaisarvioiduissa lehdissä, koska sellaisia ei ollut. Sosiaalipolitiikka -vuosikirja saattoi olla vertaisarvioitu, mutta epäilen ettei tainnut olla. Silti se oli hyvin toimitettu, eikä siinä julkaistut jutut laisinkaan häviä nykyisille peer review -arvioiduille jutuille. Humaanisuus tulee siitä, että opettajilla oli aikaa puhua ja keskustella lukemastaan. Työn suunnitelmallisuus on kasvanut hurjasti, ja uskon, että verrattaessa nykysuomalaista yliopistoa brittiläiseen, voisi meidän meininkiä tänäänkin arvioida amatöörimäiseksi, mutta humaaniksi.
Muistan lukeneeni toisenkin opettajavaihdon kuvauksen -- se oli Malcolm Bradburyn "Vaihtokurssit", jossa englantilainen professori vierailee itäeurooppalaisessa maassa. Bradburyn romaanin hauskin yksityiskohta oli se, että päähenkilön brittiläisen kotiyliopiston tai lähinnä kai ammattikorkeakoulun kampuksen suunnittelija oli suomalainen arkkitehti Jopi Kaakinen. En tiedä mistä Bradbury oli löytänyt näin hyvän ja uskottavan suomalaisnimen! Yllättäen wikipedian artikkeli Lodgesta mainitsee Bradburyn yhtenä Lodgen esikuvana.
