Max Jakobsonin Paasikivi Tukholmassa (Otava 1978) on jännittävällä tavalla ajankohtainen kirja. Vuonna 1936 Kansallisosakepankista eläköitynyt, 66 vuotias J.K. Paasikivi oli kirjoittamassa muistelmiaan kun hänestä yhtäkkiä ja vähän vastentahtoisesti tehtiin suurlähettiläs Tukholmaan.
Paasikivelle Neuvostoliitto oli "Wenäjä", jonka suhteen kannatti olla varovainen. Paasikiven suuri idea oli luoda pohjoismaisuus eli käytännössä pyrkimys luoda Ruotsin kanssa sellaiset yhteistyösuhteet, että "Wenäjä" joutuisi tapahtuneen tosiasian eteen eikä haluaisi hyökätä Suomeen. Hyvästä yrityksestä huolimatta Paasikivi epäonnistui, Jakobsonin mukaan ainakin osittain siksi, että hän ei oikeastaan ollut diplomaatti vaan valtiomies, joka ei aina ehkä osannut lähestyä oikeita henkilöitä ja oikealla tavalla. Varsinainen syy oli kuitenkin se, että ruotsalaiset eivät oikeastaan halunneet millään olennaisella tavalla sitoa itseään Suomeen. Yhteistyöstä kyllä puhuttiin paljon ja lupailtiin kaikenlaista, mutta sitovasti ei juuri mitään.
Yhteistyösuhteiden synnyttämiseksi oli tärkeää saavuttaa ruotsalaisten luottamus siihen, että Suomessa suuntauduttiin pohjoismaisesti. Ruotsin kielen asema Suomessa oli tässä tärkeä vakuus, samoin ruotsinkielisten asema Suomessa.
Suomalaisista poliitikoista Paasikivi arvosti Tanneria ja erityisesti Mannerheimia. Toisten suomalaisten päättäjien sokeus ja usko kansainvälisen politiikan rationaalisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen raivostutti Paasikiveä. Tanner sai toimia viestinviejänä sekä oman maan että ruotsalaisten päättäjien suuntaan.
Mannerheim piti jo keväällä 1939 varmana, että sota on tulossa ja että Suomi tuskin voi jäädä siitä ulkopuolelle. Hän koetti saada hallitusta hakemaan Yhdysvalloilta suurta lainaa, jolla olisi voitu hankkia aseita ja varusteita. Hallitus ei suostunut, ajateltiin, että ei kesällä kuitenkaan mitään tapahtuisi. Kun Neuvostoliitto sitten hyökkäsi, USA ei neutraliteettiperiaatteensa vuoksi voinut enää myöntää lainaa.
Se Jakobsonin kirjan jännittävä ja vähän pelottavakin ajankohtaisuus tulee kolmesta seikasta: Ruotsin kanssa tehtävästä yhteistyöstä, kansallismielisen oikeiston etenemisestä ja Venäjän vahvistumisesta.
Viime vuosina Suomen ja Ruotsin välillä on tapahtunut yhä enemmän. Tavallinen kansalainen voi vain arvailla, millaiset päämäärät tällä yhteistyöllä on. Ovatko ruotsalaiset nyt yhtään halukkaampia sitoutumaan Suomen puolustamiseen?
1930-luvun lopulla parlamentaarinen demokratia oli yhä ahtaammalla Euroopassa -- sellaisesta saattoi puhua vain pohjoismaissa, Britanniassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Belgiassa. Ranskan tilanne oli Jakobsonin mukaan monitulkintainen. Muualla vallalla olivat eri asteiset ja -väriset diktatuurit, tyypillisesti äärioikeistolaiset. Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa vallassa olivat natsit ja fasistit. Näin pitkällä ei tietenkään olla, mutta suunta huolestuttaa. Nk. kansallisoikeistolaiset puolueet vahvistuvat monissa maissa.
Paasikivi oli neuvottelemassa Tarton rauhasta 1920 ja silloin venäläiset neuvottelijat olivat antaneet hänen ymmärtää, että Venäjä ottaa vielä takaisin hetkellisen heikkoutensa vuoksi menettämänsä alueet. Haaveillaanko Venäjällä äärioikeistolaisia piirejä laajemmin tsaarinajan rajojen palauttamisesta?
Jakobson on erittäin hyvä kirjoittaja. Hänen sympatiansa ovat selvästi suomettarelaisen realistin Paasikiven puolella, mutta ei hän kaihda kritiikkiä jos siihen tuntee tarvetta. Myös Kekkonen tuntuu olevan arvioinnin kohteena, vaikka ei nimeltä mainiten. Jakobsonin teos sopisi luettavaksi suomettuneisuuden ajan arvostelijoille. Kyllä Suomessa 1970-luvun lopulla voitiin Kekkosta tai Neuvostoliittoa pelkäämättä ihan vapaasti kirjoittaa ja julkaista kunnollista tekstiä.
--------------------------------------------
Max Jakobson (1978) Paasikivi Tukholmassa. J.K. Paasikiven toiminta Suomen suurlähettiläänä Tukholmassa 1936-39. Helsinki: Otava.
