KAKSI KAMPUS-KIRJAA

Olin marraskuun viimeisen viikon Erasmus-vaihdossa Belfastin Queen's Universityssä. Vierailuni isäntänä toimi professori Stan Houston. Stanin kanssa tuli paljon juteltua kaikenlaista. Tietysti vertailtiin viime aikoina lukemaamme, minä kehuin vastikään kuolleen nobelistin Doris Lessingin mainiota "Sweet Dreams" nimistä ajankuvaa 1960-luvun Lontoosta.  Lessing antaa koristelemattoman synkähkön  kuvan tuon ajan kokemuksistaan. Ainakin itse luin romaania omaelämänkerrallisena kuvauksena englantilaisten älykkökommunistien ja opiskelijaradikaalien elämästä, ja ymmärtääkseni Lessing on itsekin kommentoinut tekstinsä omaelämänkerrallista luonnetta.

Stan taas kertoi lukeneensa kaksi yliopistoromaania ja suositteli molempia. Näistä vakavampi on John Williamsin "Stoner", kevyempi David Lodgen "Changing Places".

David Lodgen mukaan kampusromaani on angloamerikkalainen ilmiö. Ensimmäisenä kampusromaanina hän pitää amerikkalaisen Mary McCarthyn teosta "The Groves of Academe" (1952). Seuraava oli Kingsley Amisin kirja  "Lucky Jim" (1954),  joka ilmestyi muutamaa vuotta ennen kuin sana "kampus" vakiintui englannin kieleen tarkoittamaan alueellisesti rajattua ja periaatteessa suljettua yliopistoaluetta. Suomalaisia kampusromaanejakin lienee olemassa. Ainakin Pertti Hemanuksen dekkarit tulevat mieleen ("Kuka surmasi professorin"), ja Olli Jaloseltakin muistan lukeneeni yliopiston elämää kuvaavan romaanin (nimi ei nyt tule mieleeni).

Olisi hauska tietää, koska sama "kampus" on tullut suomen kieleen. Epäilen, että jo 1960-luvulla. Pohtia voi myös,  kuinka monta yliopistokampusta Suomesta Jyväskylän lisäksi löytyy. Mieleen tulee ainakin Otaniemi Espoossa, ehkä Tampereen Teknisen yliopiston kampus Hervannassa. Monet suomalaiset yliopistot eivät oikeastaan muodosta yhtenäistä kampusta. Jyväskylän Seminaarinmäen kampus on varmaan yksi yhtenäisimmistä, mutta sitäkin vaivaa sama kuin  muitakin vanhoja suomalaisia yliopistokampauksia: yliopisto on aikoja sitten laajentunut ympäri kaupunkia. Seminaarinmäellä on hallintoa, päärakennus, kirjasto, rehtoraatti ja humanistisen tiedekunnan tiloja. Monet rakennukset ovat remontissa.

Stoner

John Edward Williams (s. 29.8. 1922 - k. 3.3. 1994) on kirjoittanut monia kirjoja, mutta nyt on kyse hänen kolmannesta romaanistaan Stoner, joka kertoo ulkoisesti aika yksinkertaisen tarinan. Nuori maalaispoika pääsee opiskelemaan, menestyy opinnoissaan, menee naimisiin, saa lapsen, väittelee tohtoriksi, saa viran ja ryhtyy yliopisto-opettajaksi, ihastuu 50-vuotiaana nuoreen jatko-opiskelijaan, jää eläkkeelle, kuolee.

Stonerin historia on kiinnostava. Kun romaani ilmestyi 1965, julkaistiin siitä kohtalaisen myönteinen arvioi New Yorkerissa, mutta sitten kirja unohtui. Painos myytiin vuodessa loppuun eikä uusia painoksia otettu. Jostakin syystä Stoner sai toisen mahdollisuuden. Vuonna 2006 romaanista otettiin uusi painos sekä USA:ssa että Britanniassa, ja tästä alkoi kirjan uusi tuleminen. The Observer pitää arviossaan kirjaa unohdettuna klassikkona. Myös Hollannissa teos on ollut myyntitilaston kärjessä. Kriitikko Morris Dickstein on sanonut sitä täydelliseksi romaaniksi. Brittiläinen Ian  McEwan ylisti kirjaa, samoin amerikkalainen Bret Easton Ellis. Stoner on saanut tänä vuonna "Waterstone Book of the Year" palkinnon.

Kehumisia ja palkintoja on siis sadellut, mutta onpa joku  pitänyt teosta myös naisvihamielisenä. Niinkin voi nähdä, sillä päähenkilön vaimo kuvataan aika  kriittiseen sävyyn. Vaimo on neuroottinen ihminen, jonka seksuaalinen kylmyys ja hallitsemisen halu tuhoaa sekä hänen omansa että miehensä elämän. Sen sijaan professori Stonerin rakastettu, nuori tohtoriopiskelija on toista maata. Onko tämä misogyniaa?

Minustakin Stoner on harvinaisen hieno kirja. Pidin kovasti Williamsin maltillisesta realismista ja elävästä  kielestä. Rakastumisen kuvaus oli tavattoman kaunis. Koko kirjan sävy oli jollakin tavalla tsehovilainen. Vanhanaikainen siis, mutta onko se vain paha asia.

Uskon, että yliopistoelämän kuvauksena Stoner on todellakin klassikko. Vaikka amerikkalainen yliopistokampaus on kovin erilainen kuin suomalainen, on yhtäläisyyksiäkin yllättävän paljon. Juonittelu ja henkilökunnan keskinäiset  pitkäaikaiset vihanpidot ovat aika samanlaisia Suomessakin.

Changing Places

Toinen kampusromaani on brittiläinen. Romaanin kirjoittaja David Lodge (s. 8.1.1935) on toiminut Birminghamin yliopiston englantilaisen kirjallisuuden professorina, mutta on tullut tunnetuksi yliopistoelämästä kertovista satiirisista romaaneistaan (wikipedia) Samainen wikipedian artikkeli kertoo, että Lodge oli ensimmäisiä Mihail Bahtinin tuotantoon perehtyneitä brittejä.

Tässä ei Stonerin tapaan ole kyse unohdetusta klassikosta -- ensinnäkään ei siksi, että tätä on luettu paljon ja käännetty suomeksikin.  Suosion ymmärtää, sillä Changing Places on monella tavalla lukemisen arvoinen romaani. Se on hauska kuvaus  opettajavaihtoon lähtevän brittiläisen Phillip Swallow'n ja hänen amerikkalaisen vastinparinsa professori Morris Zapp'in kommelluksista. Fiktiivisestä Rummidgen yliopistosta Keski-Englannista Kalifornian Plotinukseen (sekin fiktiivinen paikka) lähtevä toinen päähenkilö sekoilee aika lailla, samoin Kaliforniasta Englantiin tuleva vaihtariopettaja. Plotinuksen esikuvana lienee ollut Berkeley ja Rummidgen Birmingham.

Kirjan nimi on "Changing Places". Paikkojen ohella vaihdetaan vaimoja, mistä seuraa kaikenlaista melkein farssinomaista törmäilyä. Mozartin romanttinen  koominen ooppera Cosi Fan Tutte ("Niin tekevät kaikki naiset ") tuli mieleeni.  Lodgen teos on vonnegutmaisen hauska, vaikka kirjan kuvaamien kulttuurierot aukeavat varmasti brittiläiselle lukijalle paremmin  kuin suomalaisille. Muutaman kerran nauroin silti minäkin.

Kyse on myös yliopistoelämän kulttuurisen muutoksen kuvauksesta.

"Changing Places" perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin vuonna 1969 tekemästään opettajavierailusta Birmingham Universitystä University of Californiaan (Berkeley), vaimo ja kolme lasta mukana, korostaa kirjoittaja esipuheessaan. Tämä siksi, että romaanin päähenkilöiden seksuaaliset seikkailut ovat tärkeässä osassa romaanin kulussa. Kalifornian "kukkaisvallankumous" oli täydessä käynnissä, ja siihen liittyvän seksuaalisen vapautumisen kuvaus on herkullista luettavaa. 

Berkeleyssä oli käynnissä myös poliittinen kumous, ja tämän tunnelman kirjoittaja on hienosti siirtänyt "Changing Places" romaanin "Plotinuksen" yliopiston kampukselle. Esipuheessaan kirjailija sanoo katsoneensa mellakointia kuin sotakirjeenvaihtaja, kiinnostuneena mutta etäältä. Amerikkalainen ja brittiläinen yliopistoelämä oli hyvin erilaista, amerikkalainen professionaalia ja kilpailevaa, brittiläinen amatöörimaista mutta humaania. Aivan samaa voisi sanoa, jos voisin aikakoneella siirtyä 1980-luvun alun Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselle. Meno oli silloinkin amatöörimäistä puuhaa. Ei ilmestynyt väitöksiä vuosittain, ei edes lisensiaattitöitä. Artikkeleita ei julkaistu vertaisarvioiduissa lehdissä, koska sellaisia ei ollut. Sosiaalipolitiikka -vuosikirja saattoi olla vertaisarvioitu, mutta epäilen ettei tainnut olla. Silti se oli hyvin toimitettu, eikä siinä julkaistut jutut laisinkaan häviä nykyisille peer review -arvioiduille jutuille. Humaanisuus tulee siitä, että opettajilla oli aikaa puhua ja keskustella lukemastaan. Työn suunnitelmallisuus on kasvanut hurjasti, ja uskon, että verrattaessa nykysuomalaista yliopistoa brittiläiseen, voisi meidän meininkiä tänäänkin arvioida amatöörimäiseksi, mutta humaaniksi.

Muistan lukeneeni toisenkin opettajavaihdon kuvauksen -- se oli Malcolm Bradburyn "Vaihtokurssit", jossa englantilainen professori vierailee itäeurooppalaisessa maassa. Bradburyn romaanin hauskin yksityiskohta oli se, että päähenkilön brittiläisen kotiyliopiston tai  lähinnä kai ammattikorkeakoulun kampuksen suunnittelija oli suomalainen arkkitehti Jopi Kaakinen. En tiedä mistä Bradbury oli löytänyt näin hyvän ja uskottavan suomalaisnimen! Yllättäen wikipedian artikkeli Lodgesta mainitsee Bradburyn yhtenä Lodgen esikuvana.

Keski-Suomen Työ - raatajakansan lehti

Keski-Suomen Työ oli Jyväskylässä vuosina 1947-1956 ilmestynyt kansandemokraattinen maakuntalehti. Kansan Uutisten pitkäaikainen Jyväskylän aluetoimittaja Jarkko Mänttäri on kirjoittanut lehden syntyä, kehitystä ja kuolemaa valaisevan teoksen. Mänttärin kirja on sympaattisesti kirjoitettu, keski-suomalaista vasemmistolaista kulttuurihistoriaa tallentava teos.

Lehden syntymisen taustalla oli kansandemokraattien kannatuksen lisääntyminen 1940-luvulla, ja muiden maakuntien tavalla  Keski-Suomessakin haluttiin perustaa liikkeen oma lehti. Taloudellisia edellytyksiä lehdelle ei oikeastaan koskaan ollut. Kun levikki jäi pieneksi, päädyttiin lehti lopettamaan niin, että lehden viimeinen numero ilmestyi 29.12.1956.

Pienet resurssit

Keski-Suomen työtä toimittavat päätoimittaja ja tavallisesti yksi toimittaja ja joukko maakuntakirjeenvaihtajia. Osa lehden aineistosta tuli Demokraattisen lehtipalvelun (DLP) kautta. Esimerkiksi pääkirjoitukset olivat usein valtakunnallisia kiertoartikkeleita. Sisältö ei vakuuttanut lukijoita riittävästi, ja siksi lukijakunta vaihtui koko ajan. Lehden tilanneet eivät jatkaneet tilausta, kovista kamppanjoista  huolimatta, ja siksi uusien tilaajien saaminen ei parantanut lehden tilaajapohjaa.

Internetin aikana on vaikea ymmärtää miten hankalaa lehden tekeminen on ollut kun omaa painotaloa ei ollut käytettävissä. siksi lehtiä tehtiin koko ajan, kolmesti viikossa ilmestyen, Jyväskylässä ja painopaikalta ensin Jämsässä, sitten Pieksämäellä ja viimeiseksi Kuopiossa. Kun puhelinta ei voitu käyttää kuin rajoitetusti, piti kirjoitetut artikkelit kuljettaa Jyväskylästä joko postin välityksellä tai itse junalla ja bussilla Kuopioon. Ei siis ihme, että lehti ei ollut uunituoreena ajan tasalla.

Puoluelehden paineet

Vakavammat ongelmat liittyivät kuitenkin sisältöön. Kansan Uutisten pitkäaikainen toimittaja Jarkko Mänttäri ansaitsee tunnustuksen siitä kriittisestä otteestaan, jolla hän on "Keski-Suomen Työn" historiikin kirjoittanut. Kansandemokraattisen lehdistön vaikeana tehtävänä oli tasapainoilla Neuvostoliiton politiikan ja olojen parhain päin selittämisen ja lehden tavoitteekseen esittämän todenmukaisen tiedonvälityksen välillä. Ratkaisuna oli sosialidemokraattisen, keskustalaisen ja kokoomuslaisen kilpailijoiden mollaaminen ja valehtelijaksi leimaaminen, usein ilman perusteita, kuten Mänttäri toteaa. Ilmeisesti lehtien välinen debatti on ollut vilkasta ja armotonta, ja ainakin sosialidemokraattisen kilpailijan kanssa käytiin päätoimittaja-pakinoitsijoiden keskinäistä kisailua kiivaastikin, ihan kuin Demarin Aimo Kairamo, Keskisuomalaisen Laatikainen ja Ilkan päätoimittaja Hokkanen sitten myöhemmin.

Erityisen kiinnostava jakso on kirjan loppu, jossa kirjoittaja katsoo kohdettaan vähän etäämpää. Kansandemokraattisen lehdistön tehtävänä oli "meikäläisyyden" rakentaminen.  Tämä edellytti esimerkiksi kritiikitöntä suhtautumista Stalinin, vaikka on todennäköistä että myös keskisuomalaiset kommunistit tiesivät Stalinin terrorista ainakin jotain, olihan esim. Arvo "Poika" Tuominen, Unto Parvilahti ja monet muut raportoinut terrorista Neuvostoliitossa. Omasta lehdestä ei voitu tai haluttu lukea kritiikkiä Neuvostoliittoa tai Stalinia kohtaan. Kun sitten NKP:n puoluekokous vuonna 1956 tuomitsi stalinismin (tai ainakin "yksilönpalvonnan virheet") oli kd-lehdistö vaikeuksissa. Sana levisi lehden lukijakunnan keskuuteen kilpailevista lehdistä ja radiosta, mutta oma lehti ei kyennyt tai osannut antaa selitystä tapahtuneelle. Jos saatavilla on luotettavammaksi koettua tietoa, propaganda häviää aina.

Tiedonvälitys muuttuu

Ei siis ole vasemmistolaisen puoluelehden ollut helppoa, mutta sama  kohtalo tuli myöhemmin myös kokoomuksen "Uudelle Suomelle". Sekin lakkautettiin. Sama kohtalo on ollut sosialidemokraattisella maakuntalehdillä (esim Kansan lehti Tampereella) ja ruotsinkielisellä lehdellä. Sinänsä on kiinnostavaa, että nykyään sekä Uusi Suomi että Kansan Uutiset ilmestyvät verkkolehtinä. 

Painettu sana on vaikeuksissa. Verkkolehdeksi on muuttunut myös  amerikkalainen Newsweek, joka on sentään ollut yksi maailman merkittävimmistä uutisaikakauslehdistä. 

Mänttäri, Jarkko:
Keski-Suomen Työ. Keskisuomalaisen raatajakansan toiveiden tulkki. Yleinen lehtimiesliitto ry. Jyväskylä 2009.

Saksalaisten Linna ?

Lothar-Günther Buchheim (1995): Die Festung. Hamburg: Hoffman und Campe.

Olen ostanut tämän jouluna 1996 ja lukenut keväällä 1997 aika huonolla saksan lukutaidolla.Nyt luin teoksen toiseen kertaan, ja sain siitä irti huomattavasti enemmän.

Lothar-Günther Büchheim syntyi 1918 ja kuoli 2007. Hän oli saksalainen kuvaamataiteilija, valokuvaaja, kirjailija ja taiteen keräilijä, joka aloitti taidemaalarina ja kirjailijana jo vuonna 1935.

Buchheimin ensimmäinen reportaasiromaani on ilmestynyt jo ennen sotia, mutta kuuluisaksi hänet teki sukellusveneromaani Das Boot (1973, elokuva 1981). Das Boot teki hänestä tunnetun Suomessakin. Die Festung on kirjailijan suurteos, “suuri saksalainen sotaromaani” toisesta maailmansodasta. Sivuja on 1464 eli aika paljon siihen nähden, että kirjan käsittelemä ajanjakso on noin 4 kuukautta. Painoakin tällä järkäleellä on häkellyttävät 1,5 kg minkä vuoksi kirjan lukeminen on fyysistä työtä. Das Boot, Die Festung ja vuonna 2000 ilmestynyt pitkää laivamatkaa kuvaava Der Abschied muodostavat trilogian.

Omaelämänkerrallinen “Linnoitus” pyrkii kuvaamaan sodan mahdollisimman autenttisesti niin kuin kirjailija on sen itse kokenut. Teoksen laajuus liittyy tähän pyrkimykseen mahdollisimman yksityiskohtaisesta kuvauksesta.

Teoksen rakenne

Romaanin minä-päähenkilö on sotakirjeenvaihtaja luutnantti Buchheim. Teos alkaa sukellusvene U 97:n paluulla satamaan. Veneen päällikkö “der Alte” oli mukana jo “Das Boot” romaanissa, päätyy Brestin sukellusvenetukikohdan laivueenpäälliköksi ja lopulta Brestin linnoituksen puolustajaksi.  Buchheim komennetaan Berliiniin  merivoimien esikuntaan ja tapaamaan propagandaministeri Goebbelsia.

Brestin sukellusvenesatamasta (linnoituksesta) käynnistyy lähes puolentoistatuhatta sivun mittainen roadstory. Luutnantti Buchheimin odysseia kulkee ensin Brestistä Pariisiin, sieltä Berliiniin ja Müncheniin. Berliinissä hän joutuu ilmapommitukseen ja kuulee kustantajansa Peter Suhrkampin joutuneen keskitysleirille. Münchenistä hän palaa Pariisiin josta hänet komennetaan Normandiaan, Le Havreen.  Hän todistaa liittoutuneiden maihinnousua ja osallistuu myös lyhyeen taisteluun, joka jää kirjan yhdeksi harvoista perinteisistä taistelukuvauksista.

Le Havresta hän seikkailee Brestiin, jossa saa kuulla rakastettunsa Simonen tulleen vangituksi. Ranskalaisen Simonen kohtalo onkin yksi kirjan teemoista, jota kelataan, välillä liiaksikin. Brest saarretaan, ja Buchheim päätyy lopulta yhteen viimeisistä tukikohdasta lähteneistä sukellusveneistä. Snorkkeliin avulla lähes koko matkan sukelluksissa ollut täyteenahdettu vene pääsee lopulta La Palliceen. Satoja sivuja kestävä kuvaus oli paikoin piinaavaa luettavaa. En ole koskaan lukenut näin perusteellista kuvausta ulostamisen ongelmista. Sukellusveneessä ei voitu käyttää vessaa, koska se olisi pitänyt liian kovaa ääntä, minkä vuoksi sata miestä käytti matkan pottuja. Lisäksi alkumatkasta tarjoiltu kanalihapullaruoka synnytti mahatautiepidemian, jonka vuoksi kaikki matkalaiset olivat ripulilla.Tuntikausia kestävien syvyyspommitusten keskellä mahatautiset miehet kompastelevat puolitäysiin pottiin.

La Pallicesta Buchheim ja hänen seuralaisensa pursimies Bartl saavat ajoneuvokseen käytöstä poistetun puukaasulla toimivan auton, amerikkalaisen Lincolnin jota he kutsuvat “Arkiksi”. Alkaa pitkä vaellus kohti Pariisia, minnne kirjan lopulla päästäänkin. Sieltä he pakenevat kohti Saksaa. Vaellus ja kirja päättyy Elsassiin.

Pelko  pääosassa

“Linnoitus” on kuvaus pelosta. Syvyyspommit sukellusveneissä, ilmapommitukset saksalaisissa kaupungeissa, lentohyökkäykset maanteillä, vastarintamiesten iskut ranskalaisissa kaupungeissa tuntuvat pelottavilta myös lukijasta. Amerikkalaisten taloudellinen ja tekninen ylivoima tuntuu murskaavalla. Ajomatkalla Loire-joen varren pikkukylän kadulla löytyy purukumitahra joka todistaa, että jenkit ovat jo ollut siellä, ja itse asiassa peli on jo menetetty.

Kirjassa ei sodita, eli saksalaiset päähenkilöt eivät juuri ammu tai tapa ketään, mutta ovat usein ampumisen kohteita.

Politiikasta

Juutalaisvainoista ei varsinaisesti puhuta, mutta päähenkilö näkee Pariisissa juutalainen jolla on Davidin tähti. Kohtaus on lyhyt, mutta johtaa uskottavan tuntuiseen konfliktiin päähenkilön ja hänen esimiehensä välillä. Kirjailija kuvaa päähenkilönsä antifasistina, joka ei kuitenkaan julkisesti protestoi.  Protestoiviakin henkilöhahmoja teoksesta löytyy: Brestin linnoituksessa on hammaslääkäri, joka haastaa keskustelukumppaninsa yhä avoimemmin natsismia vastaan. Ihan niin pitkälle Buchheim ei itse mene, mutta päätyy ystävättärensä vuoksi salaisen poliisin kuulusteluihin.

Kirjan kuvaus vaikuttaa uskottavalta: koulutetut, sivistyneet saksalaiset varmaan monet kääntyivät natseja vastaan muutaman sotavuoden jälkeen. Kun sotaonni kääntyi, kritiikki ja vastenmielisyys kasvoi, tästä on olemassa aika paljon raportteja. Silti kirjassa ei ole kovin oleellista avointa kritiikkiä Saksan sodan päämääriä kohtaan, vaan sellaista yleistä purnausta.Tätä voi pitää aika arveluttavanakin juttuna, mutta minusta Buchheim ei ole pyrkinyt revisioimaan historiaa ja esittämään saksalaisia viattomina uhreina. Ehkä Buchheim ja hänen toverinsa ovat ottaneet sodan onnettomuutena, johon eivät voi itse paljoa vaikuttaa.

Saksan Linna ja Päätalo?

Muutama sana teoksen luonteesta. Romaani on kieltämättä suurteos, jos sotakirjallisuus tuntuu kiinnostavalla. Esikuvansa kirjailija hakee Remarquelta pikemminkin kuin Ernst Jungerilta. Kun Jungerin “Teräsmyrsky” on sotaromaani, jossa ammuntaan, kuollaan ja ollaan sankareita, “Linnoitus” ei pidä sisällään tällaista kuvausta. Parasta on sen dokumentaarinen luonne. Kirja ei ole yhden kiinteän ryhmän kuvaus (Linnan "tuntemattoman" tapaan), vaan paremminkin päähenkilön kokemusten ja ajatusten varassa etenevä tarina.

Arkipäivän tarkka kuvaaminen tuo monasti miehen Päätalon. Ehkä tekstissä on muutakin yhteyttä Päätaloon kuin pyrkimys kielen, tapojen ja tapahtumien huolelliseen säilömiseen. Buchheim ei pyri Linnan tai Tolstoin tavoin historiallisen totuuden löytämiseen tulkinnan kautta. Pikemminkin kyse on luottamuksesta yksityiskohtia runsaaseen kuvaamiseen. Onko tällainen mimesis oikeasti mahdollista, on toinen kysymys. Kirjoittaja tuntuu oikeasti koettavan tuottaa ikäänkuin ajantasaista tekstiä. Buchheim muistuttaa Kalle Päätaloa pyrkiessään kuvaamaan ruumiinsa toiminnot, havaitsemisen ja ajatuksensa mahdollisimman tarkoin.

Kirjaa kiitettiin ilmestymisenaikoina sodanaikaisen kielen säilyttämisestä. Tekstissä kirjailija pyrkii viljelemään “alkuperäistä” laivaston slangia, jonka vuoksi kirjan liitteenä on sanasto. Tässä kiitoksessa on perää, mutta paikoin erityisesti rivimiessotilaiden oma kieli, karheudet ym. tuntuvat päälleliimatuilta. Näkökulma on selkeästi keskiluokkaisten upseerien näkökulma, ja muistuttaa hiukan suomalaisten 1950-luvun sotakirjailijoiden tapaa käsitellä sotilaita. Rivimiehet ovat karkeita, hiukan yksinkertaisia kavereita, vähän lapsenomaisiakin. Linnan Tuntemattoman kanssa samaan aikaan ilmestynyt Jussi Talven romaani “Ystäviä ja vihollisia” (1954) keräsi aikanaan paljon kiitosta, mutta minusta jää aika kalpeaksi Linnan suurteoksen rinnalla. Talven ja Buchheimin teosten asenteessa on minusta samanlaista ylenkatsetta tavallisten ihmisten elämää kohtaan.

Päähenkilön, hänen tyttönsä ja sukellusveneen komentajan lisäksi kirjassa ei ole kovin monta henkilöä, jolla olisi nimi. Kirjan sadat henkilöt esiintyvät usein sotilasarvoillaan tai heitä kutsutaan tehtävän mukaisella nimiväännöksellä. Esimerkiksi satoja sivuja pitkä kuvaus puukaasuttimella varustetulla autolla tehdystä matkasta tapahtuu kolmen miehen kesken, mutta vain toisella heistä on nimi. Toista tekijä kutsuu kuskiksi. Tämä nimettömyys tuntuu oudolta ratkaisulta, jota kirjoittaja ei perustele mitenkään.

Kirja on oudolla tavalla jännittävä, vaikka se on täydellinen vastakohta amerikkalaisten sotafilmien saksalaiskuvalle.

Antti Vesalan vastaus

Antti Vesala lähetti minun kirjakritiikkiini seuraavan vastineen, jonka tässä julkaisen, koska tämä blogi-alustani ei näytä sallivan kuin muutaman rivin mittaisen viestin:

--------------------------------------------------


Tervehdys, ja kiitokset ensinnäkin vaivannäöstä - kritiikki on aina mielekkäämmän tuntuista sellaiselta henkilöltä, joka on selvästi lukenut kirjan. Otan kantaa muutamiin kohtiin lyhyesti.

Olemme varmasti joutuneet tekemään kompromisseja lukukelpoisuuden ja akateemisen vakuuttavuuden välillä, ja oikeastaan melkein kaikki edellä esitetty kritiikki on aiheellista nimenomaan akateemisen vakuuttavuuden näkökulmasta. Tämä toki on jo esipuheessa ennakoitu (mm. s. 9, painettu versio, johon jatkossakin viittaan).

Samaan vetoan suhteessa valtio-opillisen käsittelyn ohkaisuuteen mm. käsitteiden analysoinnin osalta. Liberalismin ja konservatiivisuuden väitetyn ristiriidan pyrimme ratkaisemaan selkeällä oikos-polis -jaottelulla, ja arvostelemme vapauden käsitteen laventamista siten, että se on tullut tarkoittamaan myös erilaisia ulkopuolisten kustannuksella saatavia etuisuuksia. Vapauskäsitteen laventamisen kritiikki liittyy kirjassa suoraan oikeisto-vasemmisto -jaotteluun, joka mielestämme on huonosti mitään todellisia ristiriitaulottuvuuksia kuvaava (s.13-14.). Lisäksi pyrimme argumentoimaan, että taloudellisen vapauden erottaminen muusta vapaudesta on keinotekoista, eikä sellaiselle erottelulle ole muita kuin tarkoitushakuisia perusteita.

Kirjassa kautta linjan annetaan suurtakin arvoa erilaisille kansalaisyhteiskunnan instituutioille. Valtion, yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan erot eivät ole meille lainkaan epäselviä, mutta ehkä tuon tematiikan olisi voinut vaikka esipuheessa käsitelläkin, myönnettäköön.

Verovaroilla opiskelusta; "Näissä keskusteluissa törmää hämmästyttävän usein jopa koulutettujen ja älykkäiden ihmisten taholta sellaiseen ajatteluun, että verotusta tai julkisen sektorin kokoa ei saisi lainkaan arvostella, mikäli on jossain elämänsä vaiheessa ollut tekemisissä julkisen sektorin kanssa. Ottaen huomioon, että Suomessa esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat jo vuosikymmenien ajan olleet julkisen sektorin kautta järjestettyjä, montakohan jäävitöntä mahtaisi löytyä keskustelua käymään?" (s. 207) Vaaditaanko esimerkiksi minulta tiettyjen poliittisten mielipiteiden omaksumista silkasta kiitollisuudesta valtiota kohtaan? En suostu myöntymään sellaisiin vaatimuksiin.

Emme vastusta maahanmuuttoa vaan päinvastoin kannatamme liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ja käsittelemme vapaan maahanmuuttopolitiikan edellytyksiä melko laajastikin (s. 88-91). Pessimistinen totemus toki on, että nuo mielestämme perustellut ehdot eivät liene täyttymässä.

Kerjäläisyyttä käsittelevä luku menee tyylilajin puolesta kieltämättä astetta pidemmälle ja poikkeaa jonkin verran yleisestä linjasta. Sen kärki on kuitenkin suunnattu poliittisiin päätöksentekijöihin (s. 100-101). On totta, että tuossa kappaleessa mainitaan joitakin turvallisuussäännöksiä ja pidetään niitä tarpeellisina. Jos tätä oudoksuu, joutuu tekemään paikkansapitämättömiä oletuksia. Se, että ei pidä tähtisadetikkujen K-18 -merkintää järkevänä, ei tarkoita, että vastustaisi myös kaikkia paloturvallisuus- ja hygieniamääräyksiä. Julkiselle vallalle olemme jättämässä paljonkin perusteltuja ja sille luontevasti sopivia tehtäviä. Me emme suinkaan pidä kaikkia säädöksiä turhina, emme ole esim. lakkauttamassa valtiota tai kieltämässä ay-liikettä (s. 208).

Totta, olen humanisti (takakansi) - en kuitenkaan voi allekirjoittaa monien muiden humanistien viljelemää näkemystä, että vain siksi, että olemme päättäneet ryhtyä humanisteiksi, tästä syntyisi muille velvollisuus kustantaa minulle ja muille humanisteille siistit sisätyöt. Kirjammekin on tehty täysin omin voimin ja itse kerätyllä rahoituksella ilman mitään apurahoja tai oletusta kenenkään velvollisuudesta maksaa meille sellaisia.

Emme niinkään syytä työttömiä työttömyydestä. Yksi keskeisimmistä viesteistämme on, että luomalla yhteiskuntaan jäykkiä ja raskaita rakenteita valtio samalla vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Kannustinloukut ovat oma lukunsa. Toisaalta on tosiasia, että "vahingolliset elämäntapavalinnat ja tuhoisa terveyskäyttäytyminen kasautuvat samoille kansanosille" (s. 131). Nämä ovat sosiaalisten ryhmien välisten terveyserojen syitä eivätkä seurauksia.

Omaa vastuuta korostavissa kohdissa kritiikki on ensisijaisesti suunnattu edellä mainittuihin rakenne- ja kannustinongelmiin ja erilaisiin työllistämisen esteisiin. Totta on, että kirjassa puhutellaan melko suoraan myös sellaisia, joiden ei mielestään tarvitse ottaa vastaan muita kuin "oman alan töitä". Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa nirsoilla tarjottujen töiden suhteen aivan vapaasti niin paljon kuin haluaa, mutta omalla kustannuksellaan.

Myönnämme auliisti, että yhteiskunnassa on paljon väkeä, joka ei kykene pärjäämään omin avuin vaan tarvitsee monenlaista apua ja tukea. Se osa tuesta, jonka edelleen jättäisimme julkisen sektorin kautta hoidettavaksi, pitää mielestämme suunnata niille, jotka ovat todellisessa avun tarpeessa. "Yhteiskunnan turvaverkko on hyvä olla olemassa, mutta vain niille, jotka sitä aiosti työkyvyttöminä tarvitsevat." (s. 134)

Tilastokritiikkiämme koskeva viimeinen kappale tässä kirja-arvostelussa jäi minulle hiukan avautumatta. Tilastojen varjoon jääviä harmaan sävyjä juuri kaipaamme. Toisaalta pyrimme korostamaan, että kun poliittinen päätöksenteko nojaa tilastoihin, se nojaa samalla niiden valintoihin, jotka ovat päättäneet, mitä tilastoidaan ja mitä ei. (s. 65) Näkyvän ja näkymättömän ongelma on myös talousajattelun puolelta tuttu (esim. Hazlitt, Bastiat). Talouspoliittinen ajattelu ja päätöksenteko suuntautuu sellaisiin välittömiin seurauksiin kuin jonkin elvytyshankkeena rakennetun tienpätkän synnyttämät työpaikat mutta jättää huomiotta ne työpaikat, jotka jäivät syntymättä, kun tienpätkän vaatimat varat poistettiin talouden tuottavista osista.

Nuorkokoomuslaisten hyvinvointivaltionäkemys

Henri Heikkinen ja Antti Vesala ystävineen ovat kirjoittaneet pamfletin, jossa he arvostelevat suomalaista yhteiskuntaa kovin sanoin. Tästä kirjasta Eero Paloheimo oli kovasti innostunut Helsingin Sanomissa. Epäilen, että viime aikoina kohutussa Kokoomuksen nuortenliiton ohjelmassa on ollut taustalla samoja kirjoittajia kuin tässä, mutta tarkan vertailun tekemisen jätän politiikantutkijoille.

Heikkisen ja Vesalan kirja ei ole huono. Se on sujuvasti kirjoitettu, riittävän ärsyttävä pitämään mielenkiinnon yllä, ja argumentoi paikoin ihan vakuuttavasti. Tekijät kannattavat poliittista ja taloudellista liberalismia, sitä samaa lajia jota Matti Apunen, Björn Wahlroos ja tiedemaailmasta Paul Lillrank ja Risto Harisalo ovat aiemmin esitelleet. Kirja on saatavissa internetistä, ja siitä on myös ilmaisversio (tekijöitä lainaten: "Köyhille vittuillaksemme tämän version fontti on Comic Sans"). Ainakaan itseäni sarjakuvafontti ei suinkaan häirinnyt, vaan vastasi paikoin mainiosti tekstin sisältöä!

Tekstin tyylilaji (siis sisältö, ei fontti) heittelee poliittisesti värittyneestä teekkarihuumorista vakavasti otettavaksi tarkoitettuun politikointiin. Parasta ja terävintä kritiikkiä kirjoittajat esittivät kirjan loppupuolella eurooppalaiseen rahapolitiikkaan liittyen. Mukana on aika lailla kohellusta, josta itselleni palautui vahvasti mieleen 1970-luvun alun väittelyt oppikouluni kokoomusnuorten kanssa.  Uskon silti, että tekijät ovat tarkoittaneet kirjan vakavaksi keskustelupuheenvuoroksi.

Tässä joitakin väitteitä ja vastakommentteja.

Valtion vastaisuus

Kirjan alun liberalismia koskeva keskustelu on aika ohut, mitä en nyt vakavissani esitä moitteeksi, koska tämä on pamfletti eikä valtio-opillinen tutkimus.

Kirjoittajat katsovat, että valtion tehtävänä on vain ns. negatiivisten vapausoikeuksien turvaaminen, ja positiivisista vapausoikeuksista puhumisesta tulisi luopua, koska positiivisista vapauksista puhuminen on vain sosialidemokratian valkopesua (s. 14-17).

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden välinen suhde on mutkikas, eikä Isaiah Berlin, jonka nimiin negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelu joskus pannaan, ollut tässä kovin yksioikoinen. Berlinistä mainion elämänkerran kirjoittanut Michael Ignatieff väittää, että Berlin ei ollut konservatiivi tai laissez faire-individualisti, vaan pikemminkin New Deal -liberalisti, joka kyllä ymmärsi, että vapausoikeudet voivat toteutua vain yhteiskunnassa, jossa on myös jossakin määrin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. John Rawls on jatkanut tätä keskustelua, ja hänkin on kai liberalisti.

Pamfletti tai ei, silti minua yhteiskuntatietelijänä  häiritsi, että kirjoittajat eivät erota valtiota ja yhteiskuntaa toisistaan. Tämä näkyy tekstissä kautta linjan. Valtio, kunta ja kansalaisyhteiskunta tarkoittavat eri asioita, vaikka poliittisessa keskustelussa onkin tavallista, että näiden käsitteiden välillä ei tehdä eroa. Kun kirjan teema on se mikä on, olisi eron tekeminen valtionhallinnon ja yhteiskunnan välillä ollut eduksi.

Tehtävien ohella sama epämääräisyys koskee byrokratiakritiikkiä. Kirjoittajien mukaan valtion tai kunnan palveluksessa olevia virkamiehiä on yli puoli miljoonaa. Byrokraattien määrä kuulostaa suurelta, mutta tekijät eivät kerro, että näistä "virkamiehistä" valtaosa on sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ( noin 265 500), opettajia (peruskouluissa ja lukioissa n. 50 000), sotilaita ja meitä tutkijoitakin.

Valtio valvoo ja kontrolloi. Tämän vastustamisessa kirjoittajat ovat aika leniniläisiä, ehkä he tuntevatkin Leninin "Valtion ja vallankumouksen". Leninhän oli myös tiukka valtiokriitikko -- jäljelle on jätettävä vaan postitoimiston kaltaisia pieniä valvontayksiköitä, muut valtion tehtävät hoituvat kyllä melkein itsestään. No tiedämme, miten siinä hankkeessa kävi.

Erityisesti vapauden puolustajien kritiikki kohdistuu valtiovallan toteuttamaan terveyden edistämiseen. Valvira, Stakes ja THL ovat väärillä linjoilla edistäessään kansanterveyttä. Valvira on kuulemma "Valtakunnan holhouksesta vastaava isovelivirasto" (s. 54).  Suomalaiset juovat noin 10 litraa absoluuttista alkoholia (s.61) ja jos joku elintavoillaan sairastuttaa itsensä, oma vika. Niinpä (s. 58) kirjoittajat väittävät, että  "(R)ationaalisesti ajatellen tupakan pitäisi olla ilmaista ja ruokaseteleitä vastaan tulisi saada ainoastaan grilliruokaa". (Ilmeisesti jotta elinikä lyhenisi ja eläkepommi poistuisi). Tämä on kai ironiaa.

Mutta: eivät THL ja kumppanit pyri vaikuttamaan suomalaisten juomiseen, polttamiseen ja rasvaisten ruokien syömiseen piruuttaan, vaan muun muassa ihan niistä vanhoista kunnon kustannussyistä.

Verotus

Queen  laulaa "I want it all, and I want it now".  Tekijät haluavat pitää mahdollisimman suuren osan palkastaan itsellään.

Kirjoittajat pitävät verotusta varkautena, joka perustuu valtion väkivallan monopoliin. Verotus pitäisi saada mahdollisimman alhaiseksi, jotta jokainen voisi itse käyttää oman ja perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi joka ainoan tienaamansa euron. He väittävät mm. että:

• Yli puolet tekemästään työajasta veronmaksaja työskentelee rahoittaakseen jonkun muun kuin itsensä ja perheensä elämää. (s. 19)

• (Arhinmäki) "käytännössä ehdottaa, että valtion pitäisi väkivallalla uhaten varastaa muutamilta, voidakseen jakaa sen eteenpäin haluamallaan tavalla." (s. 78)

Tekijöiltä jää huomaamatta, että hekin ovat käyneet syntymässä verovaroilla, käyneet koulunsa verovaroilla, ainakin Vesala on myös opiskellut verovaroilla … Heidän turvallisuutensa perustuu verovaroilla rahoitetun poliisin ja puolustusvoimien olemassaoloon. Alhaisimman mahdollisen  verorasituksen määrittely on tietysti hyvin hankala juttu.

Sosialismi ja ay-liike

Kirjoittajat pitävät sosialistista liikehdintää ihmiskunnan pahimpana vitsauksena. (s. 86) Sosialismi on tosiaankin kirjoittajille kaiken pahan äärimmäinen muoto. Kirjoittajat samaistavat sosialismin ja Itä-Euroopassa vaikuttaneen kommunismin toisiinsa. Sosialismista, samoin kuin liberalismista on olemassa erilaisia tulkintoja ja sovellutuksia, ja niiden kaikkien niputtaminen yhteen on aika alkeellista kritiikkiä.

Mutta ei sosialidemokratiakaan saa kirjoittajilta päänsilitystä. Erityisen pahana kirjoittajat tuntuvat pitävän sitä, että eduskunnan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sosialidemokratisoituneita. Ilmeisesti he tarkoittavat tällä sitä, että parlamentissa vaan keskustellaan eikä osata tehdä sellaisia päätöksiä, joita siellä tulisi tehdä. (s.38)

Poliittisen työväenliikkeen sisar ay-liike on sekin haitaksi, koska se aiheuttaa työttömyyttä:

"Tuskin lainkaan kärjistäen voi hyvin sanoa että ammattiyhdistys- eli ay-liike on yksi merkittävimmistä työttömyyden aiheuttajista modernissa yhteiskunnassa".

Jäljempänä tekijät ovat kyllä valmiita antamaan ay-liikkeelle tehtäviä, kunhan ensin poistetaan työsuojelu- yms. paikallisilta viranomaisilta valtuutus puuttua yrittäjien asioihin ja ansioihin.
Tekijät ovat myös huolestuneita ay-liikkeen lakkoja lisäävästä vaikutuksesta. He eivät ehkä osaa suhteuttaa nykytilaa menneeseen aiemmin lakkoja on toki ollut paljon enemmän.

Maahanmuutto ja vähemmistöt

Liberalismin näkökulmasta työvoiman vapaa liikkuvuus olisi tietysti hyvä asia, mutta ongelmana on, että kaikki saavat liikkua, myös aivan köyhät ihmiset.

Harri Heikkisen äiti on kirjan mukaan syntyjään brasilialainen. Tämä ei ole vaikuttanut lieventävästi kirjoittajien maahanmuutto- ja kehitysyhteistyökritiikkiin.

Kirjoittajat suhtautuvat erityisen nuivasti Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen tulleisiin romaneihin. Tässä kohdin kirjoittajien sisäinen kritiikki on minusta pettänyt ja tekstiin tulee aika ilkeä sävy. Esimerkiksi käyköön kirjoittajien ironisointi:

"Suomalaiset eivät osaa arvostaa romanien kerjäämisen osaamista, vaan pahimmat ilkimykset pyrkivät jopa kieltämään heidän ikiaikaisen perinteensä".

Karu suhtautuminen romaneihin vähän yllättää, sillä kyse ei toki ole suomalaisen yhteiskunnan kannalta taloudellisesti kovin merkittävästä ongelmasta. Tässä kohdin tekijät ovat valmiita hyväksymään jopa julkisen vallan valvonnan, sillä heidän mukaansa romanien leirit on perustettu kaikkia sähköturvallisuus - ja hygieniamääräyksiä rikkoen paikoille, joiden käyttötarkoitus "on aivan muuta kuin leiriytymiskaatopaikan pito". (s. 107)

Oma syy jos olet köyhä ja työtön

Muitakin pikantteja yksityiskohtia kirjasta löytyy. Kun esimerkiksi työttömyydestä on tullut vakava ongelma, on kirjoittajien mukaan syytä myös työttömissä itsessään. Jos esimerkiksi on opiskellut naistutkimusta 8 vuotta ja tehnyt siitä väitöskirjan ja saanut sitten työtä vain McDonaldsilla, on syytä niellä ylpeytensä ja hankkia jotakin sellaista osaamista, josta työnantajat ovat valmiita maksamaan (s. 173-174). Tällaista kirjoittavat kaverit, joista toinen eli Antti Vesala on kirjan takakannen tietojen mukaan taloushistorian maisteri ja humanisti. Vähän maltillisempi toisten humanistien osaamisen mollaaminen voisi olla paikallaan.

Kirjoittajat eivät pidä tilastoista, koska ne peittävät asioiden monimutkaisuuden. Tilastot saavat monimutkaiset asiat näyttämään yksinkertaisilta.

"Todellisuudessa asioita ei voida ratkaista eikä päätöksiä tehdä tuijottamalla sokeasti tilastoja, vaan myös tilastojen ulkopuoliset asiat täytyy kyetä näkemään." (s. 69-70) 

Tällainen "tilastokritiikki" on minusta yllättävää mutta sitten muistin, että Thatcher ja ehkä muutkin konservatiivijohtajat ovat melkein ensitöikseen tarttuneet soveltavaan tutkimukseen, koska tutkimustiedolla on sellainen hankala ominaisuus, että toisin kuin tekijät ajattelevat - se säilyttää asioiden monimutkaisuuden ja harmaan sävyt.

-------------

Henri Heikkinen ja Antti Vesala: Elämää hyvinvointivaltiossa. Viestintätoimisto CRE8 oy. Helsinki 2013 

Paloheimo vaatii kuria sosiaalitoimeen

Eero Paloheimo arvosteli Helsingin Sanomissa 22.9.2013 Henri Heikkisen ja Antti Vesalan teoksen "Elämää hyvinvointivaltiossa". En ole vielä lukenut Heikkisen ja Vesalan kirjaa, joten kirjoitan nyt vain Paloheimon arviosta. Paloheimon mukaan kirjoittajat ovat kokoomusnuoria. Paloheimo itse on eläkkeellä professorin virasta Teknisestä korkeakoulusta, eli nykyisestä Aalto-yliopistosta. Hän on myös aiemmin ollut vihreiden kansanedustaja.

Paloheimon mukaan olemme vaipuneet kollektiivisen valheen ja vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun. Vaikeneminen ja valehtelu koskee ennen kaikkea sosiaalipolitiikkaa. Entinen kansanedustaja ei tunnu löytävän riittävan vahvaa retoriikkaa Suomen ja Euroopan rappion kuvauksessaan. Sen sijaan konkretia ja faktat paljolti puuttuvat. Arvostelusta ei oikein selviä, mitä salaisuuksia julkinen keskustelu pitää piilossa ja mistä valheita ladellaan. Paloheimo tosin mainitsee, että kirjan mukaan kunnille on annettu 535 tehtävää. Varmaan kuntien tehtäviä voitaisiinkin karsia, mutta luulen, että Paloheimon ja ehkä kokoomusnuortenkin kiinnostus kohdistuu lähinnä sosiaalitoimen asioihin, kutsuuhan Paloheimo eduskuntaakin suureksi Sosiaalitoimistoksi.

Paloheimo ei enää lukeudu Vihreän liiton kannattajiin. Tässä onkin kyse perusoikeistolaisesta retoriikasta, joka tuntuu koko ajan vahvistuvan, samalla kun perinteinen vasemmisto menettää puhtiaan. Siksi Paloheimon ja myös Kokoomuksen Nuortenliiton periaateohjelman kannanotot ovat kiinnostavia. Ne kertovat kulttuurikeskustelun oikeistolaistumisesta, mutta myös siitä, mitä poliittisen kentän oikealla laidalla suunnitellaan sosiaalipolitiikan seuraaviksi käänteiksi. Ja se on taas kuta kuinkin vastakkaista menoa sille, millä pohjoismaiset yhteiskunnat ovat luoneet menestyksensä. Rikkaat rikastukoot, köyhät kuolkoot jos eivät omillaan pärjää.

Siitähän Paloheimon vuodatus väestönkasvusta kertoo. Globaalit ympäristöongelmat eivät taatusti riipu siitä, millaista sosiaalipolitiikkaa Suomessa harjoitetaan, ts. onko sosiaaliturvan taso meillä nyt liian korkea, ja onko vähävaraisillakin edes jonkinlaiset mahdollisuudet kohtuullisiin asumiseen, koulutukseen ja terveydenhoitoon. Kaikki nämä riippuvat sosiaalipolitiikan suunnasta, joka siis on Paloheimon mukaan väärä ja sitä suojelee tuo valehtelemisen ja vaikenemisen poliittisen korrektiuden kulttuuri.

Paloheimo päättää kirjoituksensa perinteisen autoritaarisen laitaoikeiston suosimiin vaatimuksiin: suunnan kääntäminen pois huonosta nykymenosta vaatii  "määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia".

Aika karua.

Pahoittelut väärinkäsityksestä

Kansan Uutisten verkkolehti julkaisi viime viikolla kirjoituksen, jossa käsiteltiin akateemisten alojen koulutuspaikkoja. Toisin kuin blogissani tulin väittäneeksi, jutussa esitetty viittaus sosiaalityön kelpoisuuksiin puuttumiseen oli jutun kirjoittaneen toimittajan kannanotto, eikä perustunut haastateltavien lainaamiseen.

Esitän pahoitteluni. 

Kelpoisuuksiin(ko) käsiksi?

Valtioneuvoston rakennepoliittinen ohjelma pitää sisällään kaikenlaista, isoja ja pieniä asioita.

Osa esityksistä ei oikein aukea näin paperilta luettuna.

Seuraava teksti voi tarkoittaa tietysti melkein mitä vain, vaikkapa sitä, että sairaanhoitajat voivat ryhtyä tekemään terveyskeskuslääkärin joitakin tehtäviä. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä ajatellaan sosiaalihuollon tehtäviä, siitä huolimatta, että todellista ammatinharjoittamisen säätelyähän on vain terveydenhuollossa, jossa ammatit ovat esimerkiksi nimikesuojattuja, ja yliopistollista koulutusta vaativat tehtävät (lääkärin ja hammaslääkärin työt) ovat hyvin pitkälle muutenkin säädeltyjä.


----

3.4 Edesautetaan tehokkaampaa työnjakoa palvelujen tuotannossa väljentämällä
kelpoisuusvaatimuksia muun muassa julkisen sektorin hallinnon ja
palvelutuotannon eri tehtävissä asiakkaan turvallisuutta ja palvelujen laatua
vaarantamatta. (STM,OKM)

----

Toivottavasti hallituksen kestävyysvajetta ei ole tarkoitus paikata sosiaalityöntekijöiden selkänahasta.

Osaamiskeskusten rahoitusta uhataan leikata!

Sosiaalialalla on vuosia haaveiltu terveydenhuollon evorahoituksen kaltaisesta kunnollisesta rahoituksesta, mutta ei tosiaan näytä siltä, että haave lähiaikoina toteutuisi.

Tuore budjettiesitys heittää kylmää vettä sosiaalihuollon kehittäjien niskaan. 

Osaamiskeskukset saavat merkittävän osan rahoituksestaan valtionavustuksesta, joka on viime vuosina ollut 3,5 miljoonaa euroa. Osaamiskeskuksia on yhdeksän, ja ne kattavat koko maan.

Valtiovarainministeriön budjettiesityksessä STM:n hallinnonalalle erittäin huomattava leikkaus kohdistetaan sosiaalialan osaamiskeskusten valtionavustuksiin.

• Osaamiskeskusten rahoitusta esitetään supistettavaksi 500 000 eurolla. Perusteluja supistamiselle ei talousarvioesityksessä ole. 
•  Terveydenhuollon puolellekin ollaan esittämässä leikkauksia: valtion rahoitusta terveydenhuollon yksiköille yliopistotasoiseen tutkimukseen: esitys 30 miljoonaa euroa kun summa vielä vuonna 2012 tilinpäätöksessä oli 36 milj €. Lääkäri- ja hammaslääkärikoulutukseen suunnattu korvaus pysyy ennallaan noin 110 miljoonassa eurossa. 

Vaikka budjettiesitys supistaisi sekä sosiaali- että terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistoimintaa, on volyymi ja kehityksen suunta selvä: terveydenhuollon tutkimus- kehitys- ja käytännön opetuksen järjestäminen: rahoitus noin 140 miljoonaa, sosiaalihuollon kehittäminen ja myös monien erityistason palvelujen järjestäminen: rahoitus 3 miljoonaa,  vähennystä 14 %.

Aiotaanko osaamiskeskuksen tosissaan hävittää --- HUS:n keväinen päätös karmaisi, eikä tämä budjettiesitys tosiaan lupaa parannusta.

Ällistys on melkoinen.

The Victims Return

Yhdysvaltalainen Venäjäntutkija Stephen F. Cohen on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Stalinin terrorista hengissä selvinneiden ihmisten kohtaloista. Stalinismin terrorin uhrilukua ei tiedetä. Cohen viittaa arvioihin, joiden mukaan kuolleiden määrä  olisi vuosina 1929 - 1953 ollut jotakin 12- 20 miljoonan ihmisen välillä. Vaikka tarkasta uhrien määrästä on näinkin suurta epävarmuutta, varmaa on sen sijaan, että terrori kosketti sekä uhreina että tekijöinä hyvin suurta osaa Neuvostoliiton väestöstä.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 käynnistyi keskitysleireillä vapautumiset. Osa vangituista pääsi nopeasti palaamaan kotiseuduilleen, mutta monien vapautumiseen kului useita vuosia, ja vain osa vangituista rehabilitoitiin heidän elinaikanaan. Cohenin mukaan vapautuneiden myöhemmistä kohtaloista ei juuri ole olemassa sen paremmin venäläistä kuin  kansainvälistäkään tutkimusta. Kaunokirjallisuudesta Cohen nostaa esiin kaksi teosta:  Solzenitsynin Vankileirien saariston lopussa on lyhyt kuvaus vankileireiltä palaavien elämästä, ja Vasili Grossmanin hieno romaani "Kaikki virtaa" rakentuu teeman ympärille. (Solzenitsynin suuntaan Cohenilla on myös kritiikkiä esitettävänään).

Vuonna 1938 syntynyt Cohen oli pitkään  Princetonin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Wikipedian tietojen mukaan hän on vuodesta 1998 ollut New Yorkin yliopistossa.  Hänen isoisänsä oli Liettuan juutalainen.

Kirjan syntyhistoria on kiinnostava. Cohen keräsi kirjan aineistoa Moskovassa 1970- ja 1980-luvuilla tuntemiltaan zekeiltä eli entisiltä keskitysleirivangeilta.  Ystävystyminen monien entisten vankien kanssa ja pienimuotoinen kysely, jonka Cohen toteutti 1980-luvun alussa, johtivat KGB:n kiinnostuksen heräämiseen, ja hän ei enää saanut viisumia Neuvostoliittoon. Vasta Gorbatshovin valtaannousu mahdollisti paluun Moskovaan. Kirjan valmistuminen viivästyi vuosikymmeniksi. Tänä aikana monet zekit ehtivät kuolla.  Silti kirjan perustaksi kertyi kymmenien  zekien elämänkertatietoja.

Buharin ja Hrustsev

Erityisen tärkeä tuttavuus oli Buharinin leski Anna Mihailovna Larina (1914-1996). Cohen oli kirjoittanut väitöskirjansa (1980) Buharinista, "puolueen lemmikistä" kuten Lenin testamentissaan arvioi. On helppo uskoa, että  tutustuminen Buharinin leskeen ja lapsiin on  ollut Cohenille tärkeä kokemus.  Larinasta tehty dokumentti on muistaakseni ollut nähtävissä myös Suomen televisiossa.

Cohen nostaa ansaitusti Hrustsevin, Mikojanin ja Gorbatsovin esiin johtajina, jotka pyrkivät Neuvostoliiton destalinisointiin.  Hrustsev ja Mikojan olivat itse olleet osallisia terroriin, mutta he olivat  myös katuneet osallisuuttaan ja koettivat myöhemmällä toiminnallaan parantaa terrorin uhrien asemaa.  Myös Jeltsin ja minulle yllättävästi Putin ja Medjedev ovat pitäneet esillä Stalinin uhrien muistoa.   

Kirjan varsinainen sankari on kuitenkin Hrustsev. Hänen paljastuksensa vuoden 1956 puoluekokouksessa liittyi tietenkin puolueen sisäiseen valtakamppailuun, mutta merkitsi silti paljon terrorin uhrien kannalta.  Cohen ei tähän viittaa, mutta Hrustsev ei  ulkopolitiikassaan ollut edistyksellinen: Unkarin kansannousun murskaaminen, vallanvaihdos Puolassa, Berliinin muurin rakentaminen ja Kuuban kriisi olivat kaikki maailmanrauhaa uhkaavia tapahtumia. Kekkonen oli kai koettanut saada tapaamista aikaan Hrustsevin kanssa, mutta vuoden 1964 jälkeen entisen valtionpäämiehen ei annettu tavata ulkomaisia johtajia. Cohenin mukaan Hrustsev kuitenkin tapasi entisiä keskitysleirivankeja ja esimerkiksi seurasi tiiviisti Solzenitsynin elämää.

Odotin Otto Wille Kuusisen peikonnaaman ilmestyvän Hrustsevin taustahahmona esiin. Turhaan odotin, sillä Kuusiseen ei viitata.  Buharin ja hänen kannattajiensa kohtalo on kirjassa näkyvästi esillä. Arvo "Poika" Tuominen kirjoitti hänkin aikanaan Buharinista "Kremlin kelloissa". En tiedä, onko tätä pohdittu historiantutkijoiden parissa, mutta minulla on ollut sellainen epäily mielessä, että Tuominen oli jossakin mielessä "buharinilainen", ja ehkä oppi-isänsä Kuusinenkin oli sitä. Buharinia on joskus pidetty marxilaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta tärkeänä kirjoittajana, ja Desai nostaa hänet esiin marxilaisen talousteorian tärkeänä kehittäjänä teoksessaan Marxin kosto. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, vaikka kokonaisuutena tämä ei minusta ollut mikään suuri lukuelämys. Kirjoittajan tapana on esittää pitkiä nimiluetteloita, eikä hän paneudu yksittäisten ihmisten kohtaloihin riittävästi. Wikipedian mukaan Cohen on ollut hyvin kriittinen Orlando Figesin suuntaan. Figesin kirjoittama keskitysleirivangin ja hänen rakastettunsa väliselle kirjeenvaihdolle perustunut "Just Send Me  A Word" hurmasi minut keväällä ja suosittelin sitä kaikille vastaantuleville romantiikan nälkäisille.  Figes ja Cohen ovat hyvin erilaisia kirjoittajia. Figes keskittyy yksittäisen ihmisen kohtaloon, Cohen esittää kokonaiskuvan, jota täydentää lyhyillä elämänhistorioilla. Osin Cohen on tutkijaksi hiukan epätäsmällinen. Hän saattaa  esimerkiksi viitata "erääseen politbyroon jäseneen" tai tunnettuun moskovalaiseen kulttuurikohteeseen. Tämä voi johtua amerikkalaisen lukijakunnan huomioonottamisesta, mahdollisesti kustantajan toivomuksesta. Kirjassa olisi voinut olla henkilöindeksi.


Helsingin Sanomissa oli 21.7.2013 Veli-Pekka Leppäsen arvioi teoksen suomennoksesta (Stephen F. Cohen: Gulagista selvinneet. Suom. Petri Stenman. Like).

Stephen F. Cohen: The Victims Return.  (2010)  Survivors of the Gulag after Stalin. London: I.B. Tauris & Co LTD.

Klassikko-kirja ilmestynyt

Sosiaalipolitiikan tutkimuksen kannalta keskeisiä klassikoita esittelevä artikkelikokoelma on ilmestynyt Sosiaalipoliittisen yhdistyksen sarjassa (Diakin kustantamana). Kyseessä on päivitys vuonna 2005 ilmestyneestä ja sitten kuutena painoksena ilmestyneestä  Hyvinvointivatlio-teoksesta. 

Tämä uusi kirja on open access-idean mukaisesti ladattavissa Diakin sivuilta pdf-tiedostona.
 

Juho Saari, Sakari Taipale ja Sakari Kainulainen (toim.)
Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita



http://sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/hyvinvointivaltion-moderneja-klassikoita-julkaisu-ilmestynyt/

Sosiaalihuollon kehittämisrakenteet uhattuina!

Monella tavalla sotkuinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusmylläkkä näyttää tuottavan kaikenlaisia sivuseuraamuksia. Näyttää siltä, että olemassaoleva ja hyvin toimiva sosiaalialan osaamiskeskusverkosto on uhanalaisena. 

Sosiaalialan osaamiskeskuksia säätele laki (1230/2001), jonka mukaan Suomi on jaettu 11 alueelliseen osaamiskeskukseen. Osaamiskeskusten tehtävänä on kehittää sosiaalialan osaamista ja asiantuntemusta, kehittää peruspalveluja sekä erityisosaamista vaativia erityis- ja asiantuntijapalveluita, turvata perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksen ja käytännön työn yhteydet, toteuttaa tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoimintaa sekä ylläpitää yhteistyötä alueellisten erityis- ja asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi. 

Sosiaalihuollon kehittämistarpeet ovat jääneet jalkoihin

Sosiaalihuoltolakiesitys ei saanut sisältää tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevia pykäliä vaikka uuteen terveydenhuoltolakiin ne voitiin ottaa. Peruste oli, että sosiaalihuollon t&k toiminta tulisi mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin  tasaveroisena. Pahaa pelkäsin, mutta halusin kuitenkin luottaa siihen, että kaavailtu etenemisjärjestys  kuitenkin toteutuisi. Nyt en enää ole yhtään optimistinen. 

Ilmeisesti sosiaalialan osaamiskeskukset suunnitellaan liitettäväksi osaksi yliopistollisten sairaaloiden ympärille rakentuvaa laajaa erikoissairaanhoidon organisaatiota. Pääkaupunkiseudulla on tehty toukokuun lopulla päätös siirtää Socca osaksi HUS/Hyks-konsernia. 

Socca -> HUS/Hyks

Eri alueilla suunnitellaan varmaan erilaisia malleja, mutta näyttää siltä, että ainakin pääkaupunkiseudulla muutoksen toteuttamiseen liittyviä suunnitelmia on laadittu aika lailla erikoissairaanhoidon näkökulmasta. Näyttää jopa siltä, että sosiaalialan osaamiskeskusten toimintaa on käsitelty erikoissairaanhoidossa toteutetun terveydenhuollon sosiaalityön osana tai ainakin kiinteässä yhteydessä siihen. Suunnitelman tekijöillä ei selvästikään ole riittävästi tietoa siitä, mitä pääkaupunkiseudun SOCCA ja siihen liittyvä yliopistollinen tutkimus- ja kehittämistoiminta on ollut ja merkinnyt.  

Luulisi päättäjien ymmärtävän, että sosiaalialan tutkimus- ja kehittämistoimintaa pitäisi tehostaa ja myös resurssoida paremmin. Näkemäni alustavat kaavailut kertovat kyllä muusta.  

SDP työväestön parissa kolmantena!

Eero Pirttilahden mainiosta Facebook päivityksestä innostuneena:

Jos SDP on työläisäänestäjien joukossa kolmantena keskustan ja perussuomalaisten jälkeen, on perinteisen kannattajakunnan kannalta menty jossakin pahasti metsään. -- Itse uskon, että jotakin tekemistä kannatuksen laskun kanssa on sillä, että sdp on ollut mukana monessa "talouselämän" (ei siis lehden) suosittelemassa poliittisessa päätöksessä. Se, että niin on tehty, johtuu osin siitä, että monet sdp:n keskeisissä asemissa olevat päättäjät ovat olleet suuryritysten johtotehtävissä. Marxia kannattaisi lukea myös SDP:n johdossa, vaikka pitäisikin hänen teorioitaan vanhentuneina. Kapitalismin perusanalyysi ei ehkä sittenkään ole "vanhentunut":  pääoman ja työvoiman välillä on eturistiriita edelleenkin. Siksi politiikkaa ei parane katsoa vain tulonjako, tehokkuus, kilpailukyky yms kysymyksenä, vaan ihan perinteisesti "who gets what" kamppailuna. Ja tässä työssä SDP:n pitäisi miettiä mitä tekee -- ei vain "kirkastaa viestiään", kuten puoluetoimisto tuntuu ajattelevan.

Marx takaisin!

Olen viime aikoina lukenut erittäin kiinnostuneena Meghnad Desain mainiota teosta "Marxin kosto. Kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema" (Gaudeamus 2008). Desai (s. 1940) on London School Economicsin emeritusprofessori, taloustieteilijä ja Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen. Ei siis ihan kuka hyvänsä partaradikaali (kuten meitä 1960-luvulla vihamielisesti, mutta nykysilmin aika hellyttävän hölmösti kutsuttiin). Desain teesi on, että Marx on edelleen monessa mielessä aika ylittämätön kapitalistisen yhteiskunnan tutkija. Marxin perusväittämät arvonmuodostuksesta, pääoman ja työvoiman suhteista, voitosta, lisäarvosta ja talouden syklisestä kehityksestä pitävät Desain mielestä paikkansa. Hän väittää, että Marx ei kannattanut tuotantovälineiden kansallistamista ja puolusti vapaakauppaa hyvässä liberalistisessa hengessä. Loppupuolella teostaan Desai tulkitsee taloustieteen historiaa minusta aika lailla voittajien silmälasien läpi. Hänen mukaansa monetaristit olivat monessa asiassa oikeassa ja keynesläiset aivan väärässä. Kun en itse tunne riittävästi taloustieteitä, en osaa arvioida, miten osuva Desain tulkinta taloustieteiden kehityksestä on, mutta tuo Marx-luenta on todella mielenkiintoista. Desai kaivaa esiin monia empiirisiä tutkimuksia, jotka hänen mukaansa tukevat Marxin 1800-luvun jälkipuoliskolla Pääoma-teoksessaan esittämää tulkintaa.

Tapasin itsekin vuonna 2000 Etelä-Afrikassa pidetyssä asiantuntijakokouksessa intialaisen taloustieteilijän, joka kertoi samaa, eli että Marxin kapitalismianalyysi on edelleen taloustieteellisestä kiinnostavaa. Esimerkiksi arvonmuodostus, jota muistaakseni Björn Wahlroos jossakin haastattelulausunnossaan naureskeli, oli edelleen kiinnostava ja mahdollinen ratkaisu.

Desai korostaa aivan oikein, ettei Marx kirjoittanut juuri mitään kapitalismin jälkeen tulevien yhteiskuntajärjestelmien luonteesta. "Pääomassahan" tällaista tulevan yhteiskunnan pohdintaa ei juuri ole lainkaan, ja nuoruuden töiden filosofiset huomautukset ovat luonteeltaan sellaisia kuin filosofien kirjoitukset aina ovat, tärkeitä, mutta jotenkin kaunokirjallisia, eivät suoraan sovellettavissa käytännön ohjeiksi (vaikka Feuerbach teeseissä Marx tietysti toista toivoikin).

Desai sanoo, että Marxin luenta ns reaalisosialismin kaudella eli kylmän sodan aikana perustui lähinnä Kommunistisen manifestin kaltaisten nuoruudentöiden tutkimiseen. Hän kyllä nostaa esille länsi-eurooppalaisissa yliopistoissa syntyneen Marx-tutkimuksen, mutta ei tunnu pohjoismais-saksalaista pääomaloogista tutkimusta, saati suomalaista marxilaista sosiaalipolitiikan tutkimusta. Heikki Lehtonen teki ainakin meihin tamperelaisiin tutkijanalkuihin ison vaikutuksen aikanaan. Muitakin tietysti oli.

-----

Ei Marxin lukeminen välttämättä vaikuttaisi sitä eikä tätä arkipäivän poliittiseen kamppailuun. Se voisi kuitenkin auttaa siinä "viestin kirkastamisessa" josta puoluetoimisto puhuu.

Vielä siitä viestistä ja sen kirkkaudesta:
Harmi, että minusta tuntuu jotenkin, että puolue-elimissä päättävien mielestä viesti lähtee sinänsä kirkkaasti, mutta kannattajakunta on niin tyhmää, ettei ymmärrä viestin hienouksia. Toivottavasti näin ei ole.

Asiat ovat tietysti monimutkaisia, mutta kannattaisi katsoa miten keskustan uusi puheenjohtaja toimii: minusta hän rikkoo taitavasti toimintaansa / keskustan linjauksiin liittyviä odotuksia.

SDP:n pitkä historia näyttää viime vuosina olleen tärkeä identiteetin muodostaja. Historia on kyllä tärkeää, mutta on minusta virhe ajatella, että nuoret tulisivat äänestämään SDP:tä historian perusteella. Varsinkin kun historiasta löytyy sekä saavutuksia että virheitä, kuten kaikesta inhimillisestä toiminnasta.

Vääpeli T:n tapaus

Historian tutkija, dosentti  Teemu Keskisarja (s. 1971) on vuonna 2010 julkaissut kiinnostavan kirjan suomalaisesta poliittisesta väkivallasta. Tarkastelussa on kuusi väkivallantekijää. Keskisarja kirjoittaa jotenkin samalla tavalla kuin Peter Englund tai Anthony Beevor, historian tutkimuksen tulokset tavallisellekin tallaajalle eläväksi tehden.

Kirjan iso kysymys on, miksi muuten niin väkivaltaisessa Suomessa on ollut lopulta aika vähän poliittista väkivaltaa. Minua kiinnostaa, miksi kirjoittaja ei ole ottanut tarkasteluunsa lapuan liikkeen poliitista väkivaltaa, joka seurasi fasistien ja natsien mallia, pyrkien demokratian kukistamiseen terrorin keinoin.

Tekijän omat poliittiset sympatiat ja mieltymykset näkyvät, paitsi lapuan liikkeen sivuuttamisena, kirjan jälkipuoliskon "vapaussotakielenä". Tarkastellessaan punakaartilaisten tekemiä Mustialan oppilaiden murhia, kuopiolaisen Pekka Pitkäsen murhaa ja teoksen ainoan nimeä vaille jääneen vääpeli T:n tapausta, Keskisarja luonnehtii punaista osapuolta ja yleensäkin vasemmistolaisia samalla tavalla kuin heitä tuon ajan valtajulkisuudessa olisi varmaan kuvattu. Väinö Linnan aikaansaama tapa puhua punaisesta osapuolesta ikäänkuin tasaveroisena, vaikka hävinneenä toimijana, ei ole Keskisarjan tapa. Hän esimerkiksi käyttää punaisista puhuessaan termiä "punikki". Etsivä keskuspoliisi "mukiloi" kuulusteltaviaan. Kyse voi olla myös ironisesta tyylilainasta, mutta en ole aivan varma siitä.

Joka tapauksessa, ja näistä pienistä vastaväitteistä huolimatta, erittäin hyvä kirja.

SDP:n linja sote-uudistuksessa

Demokraatti-lehti 12.2.2013 julisti etusivullaan eilen demarien sote-mallin olevan "valmius  kentälle". Harmi vaan, että hupaisan propaganistisen kansikuvan antama lupaus ei kyllä täyttynyt  lehden sisäsivuilla. SDP:n sote-malli näyttää huolestuttavan epäkonkreettiselta.

Lehden mukaan puheenjohtaja Jutta Urpilainen linjasi, että palveluista vastaavat vahvat peruskunnat, palvelut ovat pääasiassa julkisia ja turhat päällekkäisyydet karsitaan pois. Julkisia palveluja tulee puolustaa, mutta niiden rinnalle tarvitaan pienten kotimaisten yritysten panosta. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson korosti uutisen mukaan terveydenhuollon eriarvoisuuden vähentämistä. Ehkä hän kuitenkin puhui kansalaisten terveydentilassa vallitsevien erojen vähentämistä.

Minustakin on häpeällistä, että terveyspalveluista näyttää tulevan hyvin eriytynyttä niin, että työssä käyvät ihmiset turvautuvat työterveyshuoltoon ja muut käyttävät terveyskeskuksia. Hyvinvointivaltion suuri teoreetikko Richard Titmuss sanoi aikanaan, että vain köyhille suunnatuista palveluista tulee nopeasti huonoja palveluita. (Services for the poor are poor services).  Jos tarkoituksena on julkisen palvelun (siis kunnan työntekijöiden itse tuottamien palvelujen) tukeminen, pitäisi nopeasti ryhtyä vähentämään yksityisen terveydenhuollon tukia  ja vahvistamaan julkisesti tuotettuja palveluja. Raha on hyvä konsultti.

Uutisesssa puhutaan pelkästään terveydenhuollon kehittämisestä. Onko tämä SDP:n tulkinta sote-uudistuksesta? Miten SDP suhtautuu sosiaalihuollon kehittämiseen? Uutisessa ei mainita mitään toimeentulotuen tai lastensuojelun kehittämisestä. Entä päihdepalvelut? Voidaanko SDP:n mielestä päihdehoitoon pyrkivien hoitoonpääsyä nopeuttaa?

Minusta ei ole mitenkään selvää, että laadukkaiden ja vaikuttavien sosiaalihuollon palvelujen toteuttaminen edellyttäisi suurta kuntakokoa -- tai edes mahdollistuisi suurissa kunnissa pieniä paremmin.

Ajatellaanko SDP:n johdossa, että 19 000 asukkaan kunnassa ei saa järjestää, tilata tai tuottaa sosiaalihuollon palveluita? Jos, niin miksi? Onko tästä tutkimusnäyttöä?  Lastensuojelun sijaishuollon kulut ovat vuosia nousseet, ja kieltämättä sosiaalihuollon erityispalvelujen tuottaminen pienissä kunnissa on vaikeaa, mutta silti on minusta hyvin kyseenalaista, että yhteiskunnan kustannukset saataisiin paremmin hallintaan kuntakokoa kasvattamalla, saati niin, että palvelujen tuottaminen siirrettäisiin sairaanhoitopiirien kokoisten alueiden vastuulle.  Miten yhteisöjen toimintakykyä edistetään, jos palvelujen tuottajat tulevat hyvin kaukaa, omistajat joskus merten takaa.

Yksityisten palveluja tuottavien yritysten on tuotettava voittoa omistajilleen. Miten voidaan ajatella, että esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollon palvelujen laatu voisi samaan aikaan kohota, julkisen vallan kustannukset laskea ja palveluja tuottavien yritysten voitot voitaisiin turvata?

Kyse on paljolti siitä, millaiseen ajattelutapaan sosiaalihuollon palvelujen tuottamisen ajatellaan liittyvän. Jäljet pelottava: tämä pitkään jatkunut "sote-uudistus" näyttää heikentävän jo olemassa olevia sosiaalipalveluja. Esimerkiksi Helsingissä uudessa jättimäisessä sosiaali- ja terveysvirastossa näyttää tapahtuvan niin, että Aulikki Kananojan aikana syntyneet  sosiaalityön kehittämisen kannalta tärkeät toiminnat lopetetaan.

Eikö olisi mahdollista, että SDP nostaisi sosiaalihuollon kehittämisen oman sote-uudistuksensa keskiöön. Vai ajatellaanko työväenpuolueessa, että köyhien ja syrjäytyneiden puolustaminen veisi keskiluokan ääniä?

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus etenee

Olen kasvavalla ihmetyksellä  seurannut hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen etenemistä, aivan kuten muutkin suomalaiset. Erityisen ihmeissäni olen siitä, että keskustelu sosiaalihuollon uudistamisesta näyttää kokonaan unohtuneen.

Elokuussa ministeri Marja Guzenina-Richardsonille luovutettu sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti (STM raportteja ja muistioita 2012:21) piti sisällään luonnoksen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi. Tarkoitus oli päivittää sosiaalihuolto vastaamaan uuden vuosituhannen haasteita. Voimassaoleva sosiaalihuoltolaki on todellakin uudistamisen tarpeessa. Se on 30 vuotta vanha, ja varsinkin viime vuosina sosiaalihuolto on ollut kovan pyörityksen alla. Monia sosiaalihuollon toimintoja varten on säädetty erillislakeja (vaikkapa toimeentulotukilaki), modernisoitu (lastensuojelulaki) tai siirretty kokonaan pois sosiaalihuollosta (päivähoito ja varhaiskasvatus 1.1.2013).

Näistä muutoksista huolimatta sosiaalihuolto on edelleen tärkeä osa suomalaista sosiaalipoliittista järjestelmää. Sosiaalihuolto (sosiaalipalvelut ja sosiaalityö)  ei mitenkään ole muuttunut  terveydenhuolloksi, saati erikoissairaanhoidoksi, vaikka yhteistyötä tarvitaankin.

Terveydenhuollon asiantuntijoiden mukaan sairaaloiden toiminnassa ei hallinnollisella tasolla ole  muita ongelmia kuin rahanpuute. Terveydenhuollon järjestämisen ongelmaksi on nähty tehtävien ja vastuiden jako erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä. Viime aikoina on keskusteltu yhä enemmän julkisen perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon työnjaosta. Oikeastaan kyse on siitä, että perusterveydenhuollon palvelut jakautuvat hyväosaisten yksityisesti tuotetuiksi ja eläkeläisten, vähävaraisten ja työttömien julkisesti tuotetuiksi palveluiksi.

Tämähän on selvästi sosiaalipoliittinen ongelma. Aiemmin sosiaalipolitiikan sisällöstä käytiin kovaa poliittista kampailua, niin että keskustan ja vasemmiston puolueet ajoivat julkisten palveluiden kehittämistä, oikeiston vastustaesssa. Tällainen sosiaalipolitiikan suuntaa koskeva poliittinen asetelma on aikoja sitten hämärtynyt. Nykyhallituksessa STM:n hallinnonalasta vastaavat kokoomuslainen ja demariministeri yhteisvoimin.   Ministerien linjaerimielisyyksistä puhutaan, mutta ainakin lehtiä lukemalla on vaikea saada selkoa, mistä oikein kiistellään.

Vaikuttaa siltä, että perusterveydenhuollon ongelmien vuoksi kärsimään joutuu nimenomaan sosiaalihuolto. Sosiaalipalvelujen tuottaminen ei mitenkään voi edellyttää niin suuria väestömääriä kuin STM:n sote-palvelurakennetyöryhmä kaavailee. Raportin mukaan riittävä väestöpohja olisi 50 000 - 100 000 asukasta. Suurin osa suomalaisista kunnista jää asukasluvultaan alle 50 000 asukkaan.
Sosiaalihuollon peruspalvelujen tuottamisen "ihanteellista" väestöpohjaa ei työryhmän raportin perusteella näytetä kaavaillun lainkaan -- keskustelu on liikkunut pelkästään terveyspalvelujen järjestämisessä.  On minusta absurdia väittää, että esimerkiksi sosiaalityössä kunnan suuri koko parantaisi olennaisesti palvelujen laatua. Vanhassa kotikunnassani Lempäälässä kyettiin tuottamaan peruspalvelujen lisäksi myös perheneuvolapalvelut, jotka  ilmeisesti nykyajattelussa ajatellaan erityistason sote-palveluiksi. Lempäälässä oli noin 20 000 asukasta.   Sosiaalityön palvelujen järjestämisessä ongelmia on ollut pikemmin suurissa kaupungeissa. Syy ei ole silti välttämättä hallinnon malleissa, vaan siinä, että myös monet hankalat ongelmat kasautuvat kaupunkeihin.

Ruotsissa  kaikki terveyspalvelut järjestää landstinget. Ruotsissa ei ole luovuttu historiallisesta lääninhallitusmallista, ja hyvin näyttävät tulevan toimeen. Järjestelmä vaikuttaa huomattavasti selkeämmältä kuin suomalainen nykymalli, jonka himmeliluonne sen kun vaan pahenee vuosi vuodelta.  





     

Jari Heinonen 60 vuotta

Professori (ma.) Jari Heinonen Jyväskylän yliopistosta
täytti 60 vuotta 21.1.2013

Seuraavassa on onnittelupuheeni Jarille

(hiukan muokattuna)

------


Muistelmia menneiltä ajoilta

Meillä on yhteistä historiaa jo ennen Jyväskylän aikaa. Meidän seniorien tapana on muistella menneitä, ja sitä minäkin tässä nyt käyn tekemään.

Jari Heinonen oli opiskellut Anjalankosken yhteiskoulussa samassa koulussa Harri Melinin ja Pertti Tötön kanssa. Armeijassakin taisimme olla suurin piirtein samaan aikaan. Minun menestykseni jäi vaatimattomaksi, Jari kävi aliupseerikoulun.

Aloitimme, toisiamme tosin tuntematta, sosiaalipolitiikan ja muiden yhteiskuntatieteiden opinnot Tampereen yliopiston yhteiskunnallisessa opetusjaostossa. Opettajina toimivat Simo Koskinen ja Matti Kaasinen. Opetusjaostosta siirryimme aikoinaan tiedekuntaan tekemään ylempää korkeakoulututkintoa, edelleen sosiaalipolitiikan yleisellä linjalla.

Jari Heinonen sosiaalityöntekijänä

Meidän molempien tausta on siis sosiaalipolitiikassa. Tästä “yleisestä orientaatiosta” huolimatta sosiaalityö kiinnosti meitä molempia, ja niin Jari päätyi sosiaalityöntekijäksi Imatralle ja minä Lempäälään. Sosiaalityöntekijöiksi sijoittuivat kyllä aika monet muutkin yhteiskunnallisen tutkinnon suorittaneet sosionomit. Ehkä siinä oli kyse Simppa Koskisen innostavasta opetuksesta. Hän konkretisoi ja teki sosiaalityöstä muutenkin hyvin houkuttelevan uramahdollisuuden.

Sosiaalityöntekijän tehtäviin valittiin varsin erilaisilla taustoilla olevia ihmisiä. Ainakin suurissa kaupungeissa puoluekantakin ratkaisi. Minä epäilen että meidän kahden kohdalla puoluekannasta oli pikemminkin haittaa.

Sosiaalitarkkailijan työ oli 30 vuotta sitten tietysti hyvin erilaista kuin nykyisin. Jari oli kiinnostunut Imatralla yhdyskuntatyöstä, mikä näkyi sittemmin Jarin lisensiaatintyössä.

Jari Heinonen jatko-opiskelijana ja tutkijana

Minä ja Jari aloitimme jatko-opintomme samoihin aikoihin Tampereen yliopistolla. Vaikka olimme opiskelleet opetusjaostossa ja tiedekunnassa samanaikaisesti, tutustuimme varsinaisesti vasta jatko-opiskelijoina, tai oikeastaan assistentteina -- minä ja Tarja Pösö olimme sosiaalihuollon linjan ja Jari yleisen sosiaalipolitiikan assistentteja. Taisimme kaikki aloittaa tiiviimmin jatko-opinnot vuonna 1982. Jari oli nopeasti pitemmällä opinnoissa ja teki vauhdilla sekä lisensiaatin tutkimuksen ja sosiologian sivulaudaturtutkielman, joita molempia käytettiin sosiaalityön tutkijoiden parissa aktiivisesti. Me muut sitä tahtia ihmettelimme, ja taisimme vähän kadehtiakin.

Jarin lisensiaatintyöhän on suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen klassikko, jo yksistään senkin vuoksi, että se on ilmestynyt lähes samaan aikaan ensimmäisen varsinaisen sosiaalityön väitöskirjan, Sirkka Laaksovirran tutkimuksen kanssa. Ne ovat orientaatioltaan aivan erilaisia töitä. Jarin lisensiaatintutkimus oli ajan hengen mukaisesti marxilainen, mutta lähteistössä näkyi jo myös Foucault. Laaksovirran tutkimuksen lähtökohdat olivat pikemminkin 1960–1970 luvun amerikkalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa ja paradigmassa.

Muista Jarin 1980-luvun julkaisuista mieleen on jäänyt yhdessä Heikki Lehtosen ja Pekka Rissasen kanssa kirjoitettu syrjäytymisen käsitteen problematisointi. Kirja tehtiin sosiaalihallituksen tilauksesta. En tiedä, mitä tilaaja ajatteli, mutta Jorma Sipilä taisi vähän ottaa itseensä siitä, että em. kirjoittajat pitivät syrjäytymistä aika pulmallisena käsitteenä. Sitähän se ilman muuta tutkijan näkökulmasta onkin.

Heikki Lehtonen oli varmaan meille kaikille tuohon aikaan Tampereella opiskelleille tärkeä ohjaaja ja keskustelukumppani. Jarille Heikki saattoi olla vielä keskimääräistä tärkeämpi, jotenkin ajattelen, että prof Briitta Koskiaho ei ehkä ollut samassa mielessä keskeinen vaikuttajista. Mutta ehkä Jari oli muutenkin vähän itsenäisempi kuin esimerkiksi minä, jonka ajatteluun Jorma Sipilä vaikutti ajoittain hyvinkin paljon.

Muiden tamperelaisten tavoin Jari osallistui vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liikkeen eli Vespan toimintaan. Monet silloisista opiskelijoista olivat myös mukana aktiivisesti Vespassa. Esimerkiksi Kirsi Juhila, Arja Jokinen ja Marjo Kuronen osallistuivat tähän sosiaalihuollon ja sosiaalipoliikan muutokseen tähtäävään liikkeeseen. Vespa toimi toki muuallakin kuin Tampereella: esimerkiksi Kuopiossa ja Helsingissä oli vastaavaa toimintaa. 1990-luvulla Jari kirjoitti yhdessä Tuija Erosen kanssa myös tutkimusta Vespasta.

Väitöskirjassa Jari kirjoitti sosiaalipolitiikan historiaa. Nykymittapuilla tutkimus oli hyvin laaja katsaus. Jari on kirjojen tekemiseen orientoitunut tutkija. Varsin laajalti sosiaalipolitiikan oppikirjana käytettiin väitöskirjasta muokattua “kattotarinaa”. 1980-luvun jälkipuoliskolta 2000-luvulle Jarin kirjat koskivat oikeastaan sosiaalipolitiikkaa, mutta yhä vahvemmin näkyviin tulee köyhyys ja miesten tasa-arvo-ongelmat.

Jari Heinonen ohjaajana ja opettajana

1980-luvun lopulla sosiaalipolitiikan professorit heräsivät huomaamaan, että monilla opiskelijoilla tutkinto oli jäänyt roikkumaan pro gradun kirjoittamisesta. Assistentit saivat tehtäväkseen vetää vauhditusseminaareja, ja tätä sitten teimmekin. Osoittautui, että Jari oli erittäin hyvä vauhdittaja. Hän oli innostava, positiivinen ohjaaja, joka sai kauan sitten kuivahtaneisiin aiheisiin uutta kiinnostavuutta, ja niin moni Jarin ohjaama ihminen valmistui maisteriksi.

Jyväskylän yliopistoon tultuaan Jari on jatkanut ohjaustyötään ammatillisen erikoistumiskoulutuksen opinnäytteiden ja väitöskirjojen ohjaajana. Jyväskylässä ollessaan hän on ohjannut Hannu Piiroisen ja Raija Lindqvistin väitöskirjoja ykkösohjaajana. Näiden valmistuneiden väitöskirjojen ohella monet meillä väitelleet ovat arvostaneet Jarin tukea. Positiivinen ja kannustava Jari on ollut hyvä ohjaaja monissa amlistöissä.

Jari korostaa aina opiskelijan voimavaroja. Kyllä hän ongelmatkin huomaa, mutta niihin puuttuminen tapahtuu aina positiivisen ja rohkaisevan kommentoinnin ohella. Me kaikki tiedämme, että opiskelijat pitävät Jaria hyvin voimaannuttavana opettajana.

Jari Heinonen poliitikkona

Lopulta muutama sana Jarin poliittisesta osallistumisesta.

Molemmat osallistuimme vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen, minä aika passiivisesti, eikä Jarikaan tainnut aivan hirveän aktiivinen siellä olla. 1970-lukua on aika vaikea selittää nuoremmille niin, että tulee ymmärretyksi. Minusta nuorempia kannattaa koettaa ajatella, että me emme ehkä sittenkään olleet niin tyhmiä kuin miksi meidät nykyään mieluusti esitetään. Maailma oli erilainen, ja silloisia poliittisia ratkaisuja tehtiin olemassaolevan tiedon varassa, joskus eri tavalla huonoja vaihtoehtoja toisiinsa rinnastaen ja vertaillen.

Jari Heinonen on säilyttänyt nuoruutensa poliittiset ihanteensa toisin kuin hyvin monet muut 1970-luvun opiskelijaradikaalit. Omakin poliittinen vakaumukseni on vuosia heilunut keskustan ja vasemmistoliiton välillä. Taisinpa joskus kannattaa vihreitä ja ruotsalaista kansanpuoluettakin. Jari on sen sijaan pysynyt vasemmalla. 1980-luvulla Jari taisi kannattaa Devaa ja sittemmin SKP:tä. Jari on kunnallispolitiikassa hyvin arvostettu vaikuttaja, jonka painavia mielipiteitä kuunnellaan Tampereen kaupunginvaltuustossa puoluerajoista riippumatta. Jos Jarin poliittisena päämääränä olisi vallanhalu, hän olisi varmaan aikoja sitten vaihtanut puoluetta. Minä kyllä uskon, että Jarin vaikuttamisen motiivina on se sama, jonka ainakin pitäisi ajaa kaikkia sosiaalipolitiikan tutkijoita ja käytännön ammattilaisia elämässä eteenpäin eli halu toimia vähävaraisten ja yhteiskunnan valtavirrasta syrjään joutuneiden ihmisten puolesta.

Jari ei juuri työpaikalla puhu politiikkaa, ei ainakaan kysymättä. Tietysti olemme eri vaalipiireissä, mutta minusta kyse on pikemminkin siitä, että Jari haluaa erottaa toisistaan ammatillisen ja poliittisen minän. Vaikka poliitikko on meissä kaikissa aina läsnä, on Jari minusta aika varovainen sekoittamaan tutkijan ja poliitikon identiteettiä.

Lopuksi

Olen joskus miettinyt omalla kohdallani, miten päädyin opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa ja sitten myöhemmin sosiaalityöntekijäksi ja sosiaalityön tutkijaksikin. Oliko kyse vain sattumasta? Ehkä niin ei kuitenkaan ole. Sinuakin on jotenkin aika vaikea ajatella vaikka kasvitieteilijänä. Jotenkin köyhien ja syrjäytyneiden puolustaminen sopii sinulle. Mutta mistä sen lopulta tietää. Olisi sinusta varmaan voinut tulla hyvä missä vaan.

Toivomme sinulle hyvää terveyttä ja toimeliaita vuosia.

Paljon onnea, Jari!