Olen kasvavalla ihmetyksellä seurannut hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen etenemistä, aivan kuten muutkin suomalaiset. Erityisen ihmeissäni olen siitä, että keskustelu sosiaalihuollon uudistamisesta näyttää kokonaan unohtuneen.
Elokuussa ministeri Marja Guzenina-Richardsonille luovutettu sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti (STM raportteja ja muistioita 2012:21) piti sisällään luonnoksen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi. Tarkoitus oli päivittää sosiaalihuolto vastaamaan uuden vuosituhannen haasteita. Voimassaoleva sosiaalihuoltolaki on todellakin uudistamisen tarpeessa. Se on 30 vuotta vanha, ja varsinkin viime vuosina sosiaalihuolto on ollut kovan pyörityksen alla. Monia sosiaalihuollon toimintoja varten on säädetty erillislakeja (vaikkapa toimeentulotukilaki), modernisoitu (lastensuojelulaki) tai siirretty kokonaan pois sosiaalihuollosta (päivähoito ja varhaiskasvatus 1.1.2013).
Näistä muutoksista huolimatta sosiaalihuolto on edelleen tärkeä osa suomalaista sosiaalipoliittista järjestelmää. Sosiaalihuolto (sosiaalipalvelut ja sosiaalityö) ei mitenkään ole muuttunut terveydenhuolloksi, saati erikoissairaanhoidoksi, vaikka yhteistyötä tarvitaankin.
Terveydenhuollon asiantuntijoiden mukaan sairaaloiden toiminnassa ei hallinnollisella tasolla ole muita ongelmia kuin rahanpuute. Terveydenhuollon järjestämisen ongelmaksi on nähty tehtävien ja vastuiden jako erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä. Viime aikoina on keskusteltu yhä enemmän julkisen perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon työnjaosta. Oikeastaan kyse on siitä, että perusterveydenhuollon palvelut jakautuvat hyväosaisten yksityisesti tuotetuiksi ja eläkeläisten, vähävaraisten ja työttömien julkisesti tuotetuiksi palveluiksi.
Tämähän on selvästi sosiaalipoliittinen ongelma. Aiemmin sosiaalipolitiikan sisällöstä käytiin kovaa poliittista kampailua, niin että keskustan ja vasemmiston puolueet ajoivat julkisten palveluiden kehittämistä, oikeiston vastustaesssa. Tällainen sosiaalipolitiikan suuntaa koskeva poliittinen asetelma on aikoja sitten hämärtynyt. Nykyhallituksessa STM:n hallinnonalasta vastaavat kokoomuslainen ja demariministeri yhteisvoimin. Ministerien linjaerimielisyyksistä puhutaan, mutta ainakin lehtiä lukemalla on vaikea saada selkoa, mistä oikein kiistellään.
Vaikuttaa siltä, että perusterveydenhuollon ongelmien vuoksi kärsimään joutuu nimenomaan sosiaalihuolto. Sosiaalipalvelujen tuottaminen ei mitenkään voi edellyttää niin suuria väestömääriä kuin STM:n sote-palvelurakennetyöryhmä kaavailee. Raportin mukaan riittävä väestöpohja olisi 50 000 - 100 000 asukasta. Suurin osa suomalaisista kunnista jää asukasluvultaan alle 50 000 asukkaan.
Sosiaalihuollon peruspalvelujen tuottamisen "ihanteellista" väestöpohjaa ei työryhmän raportin perusteella näytetä kaavaillun lainkaan -- keskustelu on liikkunut pelkästään terveyspalvelujen järjestämisessä. On minusta absurdia väittää, että esimerkiksi sosiaalityössä kunnan suuri koko parantaisi olennaisesti palvelujen laatua. Vanhassa kotikunnassani Lempäälässä kyettiin tuottamaan peruspalvelujen lisäksi myös perheneuvolapalvelut, jotka ilmeisesti nykyajattelussa ajatellaan erityistason sote-palveluiksi. Lempäälässä oli noin 20 000 asukasta. Sosiaalityön palvelujen järjestämisessä ongelmia on ollut pikemmin suurissa kaupungeissa. Syy ei ole silti välttämättä hallinnon malleissa, vaan siinä, että myös monet hankalat ongelmat kasautuvat kaupunkeihin.
Ruotsissa kaikki terveyspalvelut järjestää landstinget. Ruotsissa ei ole luovuttu historiallisesta lääninhallitusmallista, ja hyvin näyttävät tulevan toimeen. Järjestelmä vaikuttaa huomattavasti selkeämmältä kuin suomalainen nykymalli, jonka himmeliluonne sen kun vaan pahenee vuosi vuodelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti