Saksalaisten Linna ?

Lothar-Günther Buchheim (1995): Die Festung. Hamburg: Hoffman und Campe.

Olen ostanut tämän jouluna 1996 ja lukenut keväällä 1997 aika huonolla saksan lukutaidolla.Nyt luin teoksen toiseen kertaan, ja sain siitä irti huomattavasti enemmän.

Lothar-Günther Büchheim syntyi 1918 ja kuoli 2007. Hän oli saksalainen kuvaamataiteilija, valokuvaaja, kirjailija ja taiteen keräilijä, joka aloitti taidemaalarina ja kirjailijana jo vuonna 1935.

Buchheimin ensimmäinen reportaasiromaani on ilmestynyt jo ennen sotia, mutta kuuluisaksi hänet teki sukellusveneromaani Das Boot (1973, elokuva 1981). Das Boot teki hänestä tunnetun Suomessakin. Die Festung on kirjailijan suurteos, “suuri saksalainen sotaromaani” toisesta maailmansodasta. Sivuja on 1464 eli aika paljon siihen nähden, että kirjan käsittelemä ajanjakso on noin 4 kuukautta. Painoakin tällä järkäleellä on häkellyttävät 1,5 kg minkä vuoksi kirjan lukeminen on fyysistä työtä. Das Boot, Die Festung ja vuonna 2000 ilmestynyt pitkää laivamatkaa kuvaava Der Abschied muodostavat trilogian.

Omaelämänkerrallinen “Linnoitus” pyrkii kuvaamaan sodan mahdollisimman autenttisesti niin kuin kirjailija on sen itse kokenut. Teoksen laajuus liittyy tähän pyrkimykseen mahdollisimman yksityiskohtaisesta kuvauksesta.

Teoksen rakenne

Romaanin minä-päähenkilö on sotakirjeenvaihtaja luutnantti Buchheim. Teos alkaa sukellusvene U 97:n paluulla satamaan. Veneen päällikkö “der Alte” oli mukana jo “Das Boot” romaanissa, päätyy Brestin sukellusvenetukikohdan laivueenpäälliköksi ja lopulta Brestin linnoituksen puolustajaksi.  Buchheim komennetaan Berliiniin  merivoimien esikuntaan ja tapaamaan propagandaministeri Goebbelsia.

Brestin sukellusvenesatamasta (linnoituksesta) käynnistyy lähes puolentoistatuhatta sivun mittainen roadstory. Luutnantti Buchheimin odysseia kulkee ensin Brestistä Pariisiin, sieltä Berliiniin ja Müncheniin. Berliinissä hän joutuu ilmapommitukseen ja kuulee kustantajansa Peter Suhrkampin joutuneen keskitysleirille. Münchenistä hän palaa Pariisiin josta hänet komennetaan Normandiaan, Le Havreen.  Hän todistaa liittoutuneiden maihinnousua ja osallistuu myös lyhyeen taisteluun, joka jää kirjan yhdeksi harvoista perinteisistä taistelukuvauksista.

Le Havresta hän seikkailee Brestiin, jossa saa kuulla rakastettunsa Simonen tulleen vangituksi. Ranskalaisen Simonen kohtalo onkin yksi kirjan teemoista, jota kelataan, välillä liiaksikin. Brest saarretaan, ja Buchheim päätyy lopulta yhteen viimeisistä tukikohdasta lähteneistä sukellusveneistä. Snorkkeliin avulla lähes koko matkan sukelluksissa ollut täyteenahdettu vene pääsee lopulta La Palliceen. Satoja sivuja kestävä kuvaus oli paikoin piinaavaa luettavaa. En ole koskaan lukenut näin perusteellista kuvausta ulostamisen ongelmista. Sukellusveneessä ei voitu käyttää vessaa, koska se olisi pitänyt liian kovaa ääntä, minkä vuoksi sata miestä käytti matkan pottuja. Lisäksi alkumatkasta tarjoiltu kanalihapullaruoka synnytti mahatautiepidemian, jonka vuoksi kaikki matkalaiset olivat ripulilla.Tuntikausia kestävien syvyyspommitusten keskellä mahatautiset miehet kompastelevat puolitäysiin pottiin.

La Pallicesta Buchheim ja hänen seuralaisensa pursimies Bartl saavat ajoneuvokseen käytöstä poistetun puukaasulla toimivan auton, amerikkalaisen Lincolnin jota he kutsuvat “Arkiksi”. Alkaa pitkä vaellus kohti Pariisia, minnne kirjan lopulla päästäänkin. Sieltä he pakenevat kohti Saksaa. Vaellus ja kirja päättyy Elsassiin.

Pelko  pääosassa

“Linnoitus” on kuvaus pelosta. Syvyyspommit sukellusveneissä, ilmapommitukset saksalaisissa kaupungeissa, lentohyökkäykset maanteillä, vastarintamiesten iskut ranskalaisissa kaupungeissa tuntuvat pelottavilta myös lukijasta. Amerikkalaisten taloudellinen ja tekninen ylivoima tuntuu murskaavalla. Ajomatkalla Loire-joen varren pikkukylän kadulla löytyy purukumitahra joka todistaa, että jenkit ovat jo ollut siellä, ja itse asiassa peli on jo menetetty.

Kirjassa ei sodita, eli saksalaiset päähenkilöt eivät juuri ammu tai tapa ketään, mutta ovat usein ampumisen kohteita.

Politiikasta

Juutalaisvainoista ei varsinaisesti puhuta, mutta päähenkilö näkee Pariisissa juutalainen jolla on Davidin tähti. Kohtaus on lyhyt, mutta johtaa uskottavan tuntuiseen konfliktiin päähenkilön ja hänen esimiehensä välillä. Kirjailija kuvaa päähenkilönsä antifasistina, joka ei kuitenkaan julkisesti protestoi.  Protestoiviakin henkilöhahmoja teoksesta löytyy: Brestin linnoituksessa on hammaslääkäri, joka haastaa keskustelukumppaninsa yhä avoimemmin natsismia vastaan. Ihan niin pitkälle Buchheim ei itse mene, mutta päätyy ystävättärensä vuoksi salaisen poliisin kuulusteluihin.

Kirjan kuvaus vaikuttaa uskottavalta: koulutetut, sivistyneet saksalaiset varmaan monet kääntyivät natseja vastaan muutaman sotavuoden jälkeen. Kun sotaonni kääntyi, kritiikki ja vastenmielisyys kasvoi, tästä on olemassa aika paljon raportteja. Silti kirjassa ei ole kovin oleellista avointa kritiikkiä Saksan sodan päämääriä kohtaan, vaan sellaista yleistä purnausta.Tätä voi pitää aika arveluttavanakin juttuna, mutta minusta Buchheim ei ole pyrkinyt revisioimaan historiaa ja esittämään saksalaisia viattomina uhreina. Ehkä Buchheim ja hänen toverinsa ovat ottaneet sodan onnettomuutena, johon eivät voi itse paljoa vaikuttaa.

Saksan Linna ja Päätalo?

Muutama sana teoksen luonteesta. Romaani on kieltämättä suurteos, jos sotakirjallisuus tuntuu kiinnostavalla. Esikuvansa kirjailija hakee Remarquelta pikemminkin kuin Ernst Jungerilta. Kun Jungerin “Teräsmyrsky” on sotaromaani, jossa ammuntaan, kuollaan ja ollaan sankareita, “Linnoitus” ei pidä sisällään tällaista kuvausta. Parasta on sen dokumentaarinen luonne. Kirja ei ole yhden kiinteän ryhmän kuvaus (Linnan "tuntemattoman" tapaan), vaan paremminkin päähenkilön kokemusten ja ajatusten varassa etenevä tarina.

Arkipäivän tarkka kuvaaminen tuo monasti miehen Päätalon. Ehkä tekstissä on muutakin yhteyttä Päätaloon kuin pyrkimys kielen, tapojen ja tapahtumien huolelliseen säilömiseen. Buchheim ei pyri Linnan tai Tolstoin tavoin historiallisen totuuden löytämiseen tulkinnan kautta. Pikemminkin kyse on luottamuksesta yksityiskohtia runsaaseen kuvaamiseen. Onko tällainen mimesis oikeasti mahdollista, on toinen kysymys. Kirjoittaja tuntuu oikeasti koettavan tuottaa ikäänkuin ajantasaista tekstiä. Buchheim muistuttaa Kalle Päätaloa pyrkiessään kuvaamaan ruumiinsa toiminnot, havaitsemisen ja ajatuksensa mahdollisimman tarkoin.

Kirjaa kiitettiin ilmestymisenaikoina sodanaikaisen kielen säilyttämisestä. Tekstissä kirjailija pyrkii viljelemään “alkuperäistä” laivaston slangia, jonka vuoksi kirjan liitteenä on sanasto. Tässä kiitoksessa on perää, mutta paikoin erityisesti rivimiessotilaiden oma kieli, karheudet ym. tuntuvat päälleliimatuilta. Näkökulma on selkeästi keskiluokkaisten upseerien näkökulma, ja muistuttaa hiukan suomalaisten 1950-luvun sotakirjailijoiden tapaa käsitellä sotilaita. Rivimiehet ovat karkeita, hiukan yksinkertaisia kavereita, vähän lapsenomaisiakin. Linnan Tuntemattoman kanssa samaan aikaan ilmestynyt Jussi Talven romaani “Ystäviä ja vihollisia” (1954) keräsi aikanaan paljon kiitosta, mutta minusta jää aika kalpeaksi Linnan suurteoksen rinnalla. Talven ja Buchheimin teosten asenteessa on minusta samanlaista ylenkatsetta tavallisten ihmisten elämää kohtaan.

Päähenkilön, hänen tyttönsä ja sukellusveneen komentajan lisäksi kirjassa ei ole kovin monta henkilöä, jolla olisi nimi. Kirjan sadat henkilöt esiintyvät usein sotilasarvoillaan tai heitä kutsutaan tehtävän mukaisella nimiväännöksellä. Esimerkiksi satoja sivuja pitkä kuvaus puukaasuttimella varustetulla autolla tehdystä matkasta tapahtuu kolmen miehen kesken, mutta vain toisella heistä on nimi. Toista tekijä kutsuu kuskiksi. Tämä nimettömyys tuntuu oudolta ratkaisulta, jota kirjoittaja ei perustele mitenkään.

Kirja on oudolla tavalla jännittävä, vaikka se on täydellinen vastakohta amerikkalaisten sotafilmien saksalaiskuvalle.

Antti Vesalan vastaus

Antti Vesala lähetti minun kirjakritiikkiini seuraavan vastineen, jonka tässä julkaisen, koska tämä blogi-alustani ei näytä sallivan kuin muutaman rivin mittaisen viestin:

--------------------------------------------------


Tervehdys, ja kiitokset ensinnäkin vaivannäöstä - kritiikki on aina mielekkäämmän tuntuista sellaiselta henkilöltä, joka on selvästi lukenut kirjan. Otan kantaa muutamiin kohtiin lyhyesti.

Olemme varmasti joutuneet tekemään kompromisseja lukukelpoisuuden ja akateemisen vakuuttavuuden välillä, ja oikeastaan melkein kaikki edellä esitetty kritiikki on aiheellista nimenomaan akateemisen vakuuttavuuden näkökulmasta. Tämä toki on jo esipuheessa ennakoitu (mm. s. 9, painettu versio, johon jatkossakin viittaan).

Samaan vetoan suhteessa valtio-opillisen käsittelyn ohkaisuuteen mm. käsitteiden analysoinnin osalta. Liberalismin ja konservatiivisuuden väitetyn ristiriidan pyrimme ratkaisemaan selkeällä oikos-polis -jaottelulla, ja arvostelemme vapauden käsitteen laventamista siten, että se on tullut tarkoittamaan myös erilaisia ulkopuolisten kustannuksella saatavia etuisuuksia. Vapauskäsitteen laventamisen kritiikki liittyy kirjassa suoraan oikeisto-vasemmisto -jaotteluun, joka mielestämme on huonosti mitään todellisia ristiriitaulottuvuuksia kuvaava (s.13-14.). Lisäksi pyrimme argumentoimaan, että taloudellisen vapauden erottaminen muusta vapaudesta on keinotekoista, eikä sellaiselle erottelulle ole muita kuin tarkoitushakuisia perusteita.

Kirjassa kautta linjan annetaan suurtakin arvoa erilaisille kansalaisyhteiskunnan instituutioille. Valtion, yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan erot eivät ole meille lainkaan epäselviä, mutta ehkä tuon tematiikan olisi voinut vaikka esipuheessa käsitelläkin, myönnettäköön.

Verovaroilla opiskelusta; "Näissä keskusteluissa törmää hämmästyttävän usein jopa koulutettujen ja älykkäiden ihmisten taholta sellaiseen ajatteluun, että verotusta tai julkisen sektorin kokoa ei saisi lainkaan arvostella, mikäli on jossain elämänsä vaiheessa ollut tekemisissä julkisen sektorin kanssa. Ottaen huomioon, että Suomessa esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat jo vuosikymmenien ajan olleet julkisen sektorin kautta järjestettyjä, montakohan jäävitöntä mahtaisi löytyä keskustelua käymään?" (s. 207) Vaaditaanko esimerkiksi minulta tiettyjen poliittisten mielipiteiden omaksumista silkasta kiitollisuudesta valtiota kohtaan? En suostu myöntymään sellaisiin vaatimuksiin.

Emme vastusta maahanmuuttoa vaan päinvastoin kannatamme liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ja käsittelemme vapaan maahanmuuttopolitiikan edellytyksiä melko laajastikin (s. 88-91). Pessimistinen totemus toki on, että nuo mielestämme perustellut ehdot eivät liene täyttymässä.

Kerjäläisyyttä käsittelevä luku menee tyylilajin puolesta kieltämättä astetta pidemmälle ja poikkeaa jonkin verran yleisestä linjasta. Sen kärki on kuitenkin suunnattu poliittisiin päätöksentekijöihin (s. 100-101). On totta, että tuossa kappaleessa mainitaan joitakin turvallisuussäännöksiä ja pidetään niitä tarpeellisina. Jos tätä oudoksuu, joutuu tekemään paikkansapitämättömiä oletuksia. Se, että ei pidä tähtisadetikkujen K-18 -merkintää järkevänä, ei tarkoita, että vastustaisi myös kaikkia paloturvallisuus- ja hygieniamääräyksiä. Julkiselle vallalle olemme jättämässä paljonkin perusteltuja ja sille luontevasti sopivia tehtäviä. Me emme suinkaan pidä kaikkia säädöksiä turhina, emme ole esim. lakkauttamassa valtiota tai kieltämässä ay-liikettä (s. 208).

Totta, olen humanisti (takakansi) - en kuitenkaan voi allekirjoittaa monien muiden humanistien viljelemää näkemystä, että vain siksi, että olemme päättäneet ryhtyä humanisteiksi, tästä syntyisi muille velvollisuus kustantaa minulle ja muille humanisteille siistit sisätyöt. Kirjammekin on tehty täysin omin voimin ja itse kerätyllä rahoituksella ilman mitään apurahoja tai oletusta kenenkään velvollisuudesta maksaa meille sellaisia.

Emme niinkään syytä työttömiä työttömyydestä. Yksi keskeisimmistä viesteistämme on, että luomalla yhteiskuntaan jäykkiä ja raskaita rakenteita valtio samalla vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Kannustinloukut ovat oma lukunsa. Toisaalta on tosiasia, että "vahingolliset elämäntapavalinnat ja tuhoisa terveyskäyttäytyminen kasautuvat samoille kansanosille" (s. 131). Nämä ovat sosiaalisten ryhmien välisten terveyserojen syitä eivätkä seurauksia.

Omaa vastuuta korostavissa kohdissa kritiikki on ensisijaisesti suunnattu edellä mainittuihin rakenne- ja kannustinongelmiin ja erilaisiin työllistämisen esteisiin. Totta on, että kirjassa puhutellaan melko suoraan myös sellaisia, joiden ei mielestään tarvitse ottaa vastaan muita kuin "oman alan töitä". Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa nirsoilla tarjottujen töiden suhteen aivan vapaasti niin paljon kuin haluaa, mutta omalla kustannuksellaan.

Myönnämme auliisti, että yhteiskunnassa on paljon väkeä, joka ei kykene pärjäämään omin avuin vaan tarvitsee monenlaista apua ja tukea. Se osa tuesta, jonka edelleen jättäisimme julkisen sektorin kautta hoidettavaksi, pitää mielestämme suunnata niille, jotka ovat todellisessa avun tarpeessa. "Yhteiskunnan turvaverkko on hyvä olla olemassa, mutta vain niille, jotka sitä aiosti työkyvyttöminä tarvitsevat." (s. 134)

Tilastokritiikkiämme koskeva viimeinen kappale tässä kirja-arvostelussa jäi minulle hiukan avautumatta. Tilastojen varjoon jääviä harmaan sävyjä juuri kaipaamme. Toisaalta pyrimme korostamaan, että kun poliittinen päätöksenteko nojaa tilastoihin, se nojaa samalla niiden valintoihin, jotka ovat päättäneet, mitä tilastoidaan ja mitä ei. (s. 65) Näkyvän ja näkymättömän ongelma on myös talousajattelun puolelta tuttu (esim. Hazlitt, Bastiat). Talouspoliittinen ajattelu ja päätöksenteko suuntautuu sellaisiin välittömiin seurauksiin kuin jonkin elvytyshankkeena rakennetun tienpätkän synnyttämät työpaikat mutta jättää huomiotta ne työpaikat, jotka jäivät syntymättä, kun tienpätkän vaatimat varat poistettiin talouden tuottavista osista.

Nuorkokoomuslaisten hyvinvointivaltionäkemys

Henri Heikkinen ja Antti Vesala ystävineen ovat kirjoittaneet pamfletin, jossa he arvostelevat suomalaista yhteiskuntaa kovin sanoin. Tästä kirjasta Eero Paloheimo oli kovasti innostunut Helsingin Sanomissa. Epäilen, että viime aikoina kohutussa Kokoomuksen nuortenliiton ohjelmassa on ollut taustalla samoja kirjoittajia kuin tässä, mutta tarkan vertailun tekemisen jätän politiikantutkijoille.

Heikkisen ja Vesalan kirja ei ole huono. Se on sujuvasti kirjoitettu, riittävän ärsyttävä pitämään mielenkiinnon yllä, ja argumentoi paikoin ihan vakuuttavasti. Tekijät kannattavat poliittista ja taloudellista liberalismia, sitä samaa lajia jota Matti Apunen, Björn Wahlroos ja tiedemaailmasta Paul Lillrank ja Risto Harisalo ovat aiemmin esitelleet. Kirja on saatavissa internetistä, ja siitä on myös ilmaisversio (tekijöitä lainaten: "Köyhille vittuillaksemme tämän version fontti on Comic Sans"). Ainakaan itseäni sarjakuvafontti ei suinkaan häirinnyt, vaan vastasi paikoin mainiosti tekstin sisältöä!

Tekstin tyylilaji (siis sisältö, ei fontti) heittelee poliittisesti värittyneestä teekkarihuumorista vakavasti otettavaksi tarkoitettuun politikointiin. Parasta ja terävintä kritiikkiä kirjoittajat esittivät kirjan loppupuolella eurooppalaiseen rahapolitiikkaan liittyen. Mukana on aika lailla kohellusta, josta itselleni palautui vahvasti mieleen 1970-luvun alun väittelyt oppikouluni kokoomusnuorten kanssa.  Uskon silti, että tekijät ovat tarkoittaneet kirjan vakavaksi keskustelupuheenvuoroksi.

Tässä joitakin väitteitä ja vastakommentteja.

Valtion vastaisuus

Kirjan alun liberalismia koskeva keskustelu on aika ohut, mitä en nyt vakavissani esitä moitteeksi, koska tämä on pamfletti eikä valtio-opillinen tutkimus.

Kirjoittajat katsovat, että valtion tehtävänä on vain ns. negatiivisten vapausoikeuksien turvaaminen, ja positiivisista vapausoikeuksista puhumisesta tulisi luopua, koska positiivisista vapauksista puhuminen on vain sosialidemokratian valkopesua (s. 14-17).

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden välinen suhde on mutkikas, eikä Isaiah Berlin, jonka nimiin negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelu joskus pannaan, ollut tässä kovin yksioikoinen. Berlinistä mainion elämänkerran kirjoittanut Michael Ignatieff väittää, että Berlin ei ollut konservatiivi tai laissez faire-individualisti, vaan pikemminkin New Deal -liberalisti, joka kyllä ymmärsi, että vapausoikeudet voivat toteutua vain yhteiskunnassa, jossa on myös jossakin määrin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. John Rawls on jatkanut tätä keskustelua, ja hänkin on kai liberalisti.

Pamfletti tai ei, silti minua yhteiskuntatietelijänä  häiritsi, että kirjoittajat eivät erota valtiota ja yhteiskuntaa toisistaan. Tämä näkyy tekstissä kautta linjan. Valtio, kunta ja kansalaisyhteiskunta tarkoittavat eri asioita, vaikka poliittisessa keskustelussa onkin tavallista, että näiden käsitteiden välillä ei tehdä eroa. Kun kirjan teema on se mikä on, olisi eron tekeminen valtionhallinnon ja yhteiskunnan välillä ollut eduksi.

Tehtävien ohella sama epämääräisyys koskee byrokratiakritiikkiä. Kirjoittajien mukaan valtion tai kunnan palveluksessa olevia virkamiehiä on yli puoli miljoonaa. Byrokraattien määrä kuulostaa suurelta, mutta tekijät eivät kerro, että näistä "virkamiehistä" valtaosa on sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ( noin 265 500), opettajia (peruskouluissa ja lukioissa n. 50 000), sotilaita ja meitä tutkijoitakin.

Valtio valvoo ja kontrolloi. Tämän vastustamisessa kirjoittajat ovat aika leniniläisiä, ehkä he tuntevatkin Leninin "Valtion ja vallankumouksen". Leninhän oli myös tiukka valtiokriitikko -- jäljelle on jätettävä vaan postitoimiston kaltaisia pieniä valvontayksiköitä, muut valtion tehtävät hoituvat kyllä melkein itsestään. No tiedämme, miten siinä hankkeessa kävi.

Erityisesti vapauden puolustajien kritiikki kohdistuu valtiovallan toteuttamaan terveyden edistämiseen. Valvira, Stakes ja THL ovat väärillä linjoilla edistäessään kansanterveyttä. Valvira on kuulemma "Valtakunnan holhouksesta vastaava isovelivirasto" (s. 54).  Suomalaiset juovat noin 10 litraa absoluuttista alkoholia (s.61) ja jos joku elintavoillaan sairastuttaa itsensä, oma vika. Niinpä (s. 58) kirjoittajat väittävät, että  "(R)ationaalisesti ajatellen tupakan pitäisi olla ilmaista ja ruokaseteleitä vastaan tulisi saada ainoastaan grilliruokaa". (Ilmeisesti jotta elinikä lyhenisi ja eläkepommi poistuisi). Tämä on kai ironiaa.

Mutta: eivät THL ja kumppanit pyri vaikuttamaan suomalaisten juomiseen, polttamiseen ja rasvaisten ruokien syömiseen piruuttaan, vaan muun muassa ihan niistä vanhoista kunnon kustannussyistä.

Verotus

Queen  laulaa "I want it all, and I want it now".  Tekijät haluavat pitää mahdollisimman suuren osan palkastaan itsellään.

Kirjoittajat pitävät verotusta varkautena, joka perustuu valtion väkivallan monopoliin. Verotus pitäisi saada mahdollisimman alhaiseksi, jotta jokainen voisi itse käyttää oman ja perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi joka ainoan tienaamansa euron. He väittävät mm. että:

• Yli puolet tekemästään työajasta veronmaksaja työskentelee rahoittaakseen jonkun muun kuin itsensä ja perheensä elämää. (s. 19)

• (Arhinmäki) "käytännössä ehdottaa, että valtion pitäisi väkivallalla uhaten varastaa muutamilta, voidakseen jakaa sen eteenpäin haluamallaan tavalla." (s. 78)

Tekijöiltä jää huomaamatta, että hekin ovat käyneet syntymässä verovaroilla, käyneet koulunsa verovaroilla, ainakin Vesala on myös opiskellut verovaroilla … Heidän turvallisuutensa perustuu verovaroilla rahoitetun poliisin ja puolustusvoimien olemassaoloon. Alhaisimman mahdollisen  verorasituksen määrittely on tietysti hyvin hankala juttu.

Sosialismi ja ay-liike

Kirjoittajat pitävät sosialistista liikehdintää ihmiskunnan pahimpana vitsauksena. (s. 86) Sosialismi on tosiaankin kirjoittajille kaiken pahan äärimmäinen muoto. Kirjoittajat samaistavat sosialismin ja Itä-Euroopassa vaikuttaneen kommunismin toisiinsa. Sosialismista, samoin kuin liberalismista on olemassa erilaisia tulkintoja ja sovellutuksia, ja niiden kaikkien niputtaminen yhteen on aika alkeellista kritiikkiä.

Mutta ei sosialidemokratiakaan saa kirjoittajilta päänsilitystä. Erityisen pahana kirjoittajat tuntuvat pitävän sitä, että eduskunnan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sosialidemokratisoituneita. Ilmeisesti he tarkoittavat tällä sitä, että parlamentissa vaan keskustellaan eikä osata tehdä sellaisia päätöksiä, joita siellä tulisi tehdä. (s.38)

Poliittisen työväenliikkeen sisar ay-liike on sekin haitaksi, koska se aiheuttaa työttömyyttä:

"Tuskin lainkaan kärjistäen voi hyvin sanoa että ammattiyhdistys- eli ay-liike on yksi merkittävimmistä työttömyyden aiheuttajista modernissa yhteiskunnassa".

Jäljempänä tekijät ovat kyllä valmiita antamaan ay-liikkeelle tehtäviä, kunhan ensin poistetaan työsuojelu- yms. paikallisilta viranomaisilta valtuutus puuttua yrittäjien asioihin ja ansioihin.
Tekijät ovat myös huolestuneita ay-liikkeen lakkoja lisäävästä vaikutuksesta. He eivät ehkä osaa suhteuttaa nykytilaa menneeseen aiemmin lakkoja on toki ollut paljon enemmän.

Maahanmuutto ja vähemmistöt

Liberalismin näkökulmasta työvoiman vapaa liikkuvuus olisi tietysti hyvä asia, mutta ongelmana on, että kaikki saavat liikkua, myös aivan köyhät ihmiset.

Harri Heikkisen äiti on kirjan mukaan syntyjään brasilialainen. Tämä ei ole vaikuttanut lieventävästi kirjoittajien maahanmuutto- ja kehitysyhteistyökritiikkiin.

Kirjoittajat suhtautuvat erityisen nuivasti Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen tulleisiin romaneihin. Tässä kohdin kirjoittajien sisäinen kritiikki on minusta pettänyt ja tekstiin tulee aika ilkeä sävy. Esimerkiksi käyköön kirjoittajien ironisointi:

"Suomalaiset eivät osaa arvostaa romanien kerjäämisen osaamista, vaan pahimmat ilkimykset pyrkivät jopa kieltämään heidän ikiaikaisen perinteensä".

Karu suhtautuminen romaneihin vähän yllättää, sillä kyse ei toki ole suomalaisen yhteiskunnan kannalta taloudellisesti kovin merkittävästä ongelmasta. Tässä kohdin tekijät ovat valmiita hyväksymään jopa julkisen vallan valvonnan, sillä heidän mukaansa romanien leirit on perustettu kaikkia sähköturvallisuus - ja hygieniamääräyksiä rikkoen paikoille, joiden käyttötarkoitus "on aivan muuta kuin leiriytymiskaatopaikan pito". (s. 107)

Oma syy jos olet köyhä ja työtön

Muitakin pikantteja yksityiskohtia kirjasta löytyy. Kun esimerkiksi työttömyydestä on tullut vakava ongelma, on kirjoittajien mukaan syytä myös työttömissä itsessään. Jos esimerkiksi on opiskellut naistutkimusta 8 vuotta ja tehnyt siitä väitöskirjan ja saanut sitten työtä vain McDonaldsilla, on syytä niellä ylpeytensä ja hankkia jotakin sellaista osaamista, josta työnantajat ovat valmiita maksamaan (s. 173-174). Tällaista kirjoittavat kaverit, joista toinen eli Antti Vesala on kirjan takakannen tietojen mukaan taloushistorian maisteri ja humanisti. Vähän maltillisempi toisten humanistien osaamisen mollaaminen voisi olla paikallaan.

Kirjoittajat eivät pidä tilastoista, koska ne peittävät asioiden monimutkaisuuden. Tilastot saavat monimutkaiset asiat näyttämään yksinkertaisilta.

"Todellisuudessa asioita ei voida ratkaista eikä päätöksiä tehdä tuijottamalla sokeasti tilastoja, vaan myös tilastojen ulkopuoliset asiat täytyy kyetä näkemään." (s. 69-70) 

Tällainen "tilastokritiikki" on minusta yllättävää mutta sitten muistin, että Thatcher ja ehkä muutkin konservatiivijohtajat ovat melkein ensitöikseen tarttuneet soveltavaan tutkimukseen, koska tutkimustiedolla on sellainen hankala ominaisuus, että toisin kuin tekijät ajattelevat - se säilyttää asioiden monimutkaisuuden ja harmaan sävyt.

-------------

Henri Heikkinen ja Antti Vesala: Elämää hyvinvointivaltiossa. Viestintätoimisto CRE8 oy. Helsinki 2013 

Paloheimo vaatii kuria sosiaalitoimeen

Eero Paloheimo arvosteli Helsingin Sanomissa 22.9.2013 Henri Heikkisen ja Antti Vesalan teoksen "Elämää hyvinvointivaltiossa". En ole vielä lukenut Heikkisen ja Vesalan kirjaa, joten kirjoitan nyt vain Paloheimon arviosta. Paloheimon mukaan kirjoittajat ovat kokoomusnuoria. Paloheimo itse on eläkkeellä professorin virasta Teknisestä korkeakoulusta, eli nykyisestä Aalto-yliopistosta. Hän on myös aiemmin ollut vihreiden kansanedustaja.

Paloheimon mukaan olemme vaipuneet kollektiivisen valheen ja vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun. Vaikeneminen ja valehtelu koskee ennen kaikkea sosiaalipolitiikkaa. Entinen kansanedustaja ei tunnu löytävän riittävan vahvaa retoriikkaa Suomen ja Euroopan rappion kuvauksessaan. Sen sijaan konkretia ja faktat paljolti puuttuvat. Arvostelusta ei oikein selviä, mitä salaisuuksia julkinen keskustelu pitää piilossa ja mistä valheita ladellaan. Paloheimo tosin mainitsee, että kirjan mukaan kunnille on annettu 535 tehtävää. Varmaan kuntien tehtäviä voitaisiinkin karsia, mutta luulen, että Paloheimon ja ehkä kokoomusnuortenkin kiinnostus kohdistuu lähinnä sosiaalitoimen asioihin, kutsuuhan Paloheimo eduskuntaakin suureksi Sosiaalitoimistoksi.

Paloheimo ei enää lukeudu Vihreän liiton kannattajiin. Tässä onkin kyse perusoikeistolaisesta retoriikasta, joka tuntuu koko ajan vahvistuvan, samalla kun perinteinen vasemmisto menettää puhtiaan. Siksi Paloheimon ja myös Kokoomuksen Nuortenliiton periaateohjelman kannanotot ovat kiinnostavia. Ne kertovat kulttuurikeskustelun oikeistolaistumisesta, mutta myös siitä, mitä poliittisen kentän oikealla laidalla suunnitellaan sosiaalipolitiikan seuraaviksi käänteiksi. Ja se on taas kuta kuinkin vastakkaista menoa sille, millä pohjoismaiset yhteiskunnat ovat luoneet menestyksensä. Rikkaat rikastukoot, köyhät kuolkoot jos eivät omillaan pärjää.

Siitähän Paloheimon vuodatus väestönkasvusta kertoo. Globaalit ympäristöongelmat eivät taatusti riipu siitä, millaista sosiaalipolitiikkaa Suomessa harjoitetaan, ts. onko sosiaaliturvan taso meillä nyt liian korkea, ja onko vähävaraisillakin edes jonkinlaiset mahdollisuudet kohtuullisiin asumiseen, koulutukseen ja terveydenhoitoon. Kaikki nämä riippuvat sosiaalipolitiikan suunnasta, joka siis on Paloheimon mukaan väärä ja sitä suojelee tuo valehtelemisen ja vaikenemisen poliittisen korrektiuden kulttuuri.

Paloheimo päättää kirjoituksensa perinteisen autoritaarisen laitaoikeiston suosimiin vaatimuksiin: suunnan kääntäminen pois huonosta nykymenosta vaatii  "määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia".

Aika karua.

Pahoittelut väärinkäsityksestä

Kansan Uutisten verkkolehti julkaisi viime viikolla kirjoituksen, jossa käsiteltiin akateemisten alojen koulutuspaikkoja. Toisin kuin blogissani tulin väittäneeksi, jutussa esitetty viittaus sosiaalityön kelpoisuuksiin puuttumiseen oli jutun kirjoittaneen toimittajan kannanotto, eikä perustunut haastateltavien lainaamiseen.

Esitän pahoitteluni.