Olen ostanut tämän jouluna 1996 ja lukenut keväällä 1997 aika huonolla saksan lukutaidolla.Nyt luin teoksen toiseen kertaan, ja sain siitä irti huomattavasti enemmän.
Lothar-Günther Büchheim syntyi 1918 ja kuoli 2007. Hän oli saksalainen kuvaamataiteilija, valokuvaaja, kirjailija ja taiteen keräilijä, joka aloitti taidemaalarina ja kirjailijana jo vuonna 1935.
Buchheimin ensimmäinen reportaasiromaani on ilmestynyt jo ennen sotia, mutta kuuluisaksi hänet teki sukellusveneromaani Das Boot (1973, elokuva 1981). Das Boot teki hänestä tunnetun Suomessakin. Die Festung on kirjailijan suurteos, “suuri saksalainen sotaromaani” toisesta maailmansodasta. Sivuja on 1464 eli aika paljon siihen nähden, että kirjan käsittelemä ajanjakso on noin 4 kuukautta. Painoakin tällä järkäleellä on häkellyttävät 1,5 kg minkä vuoksi kirjan lukeminen on fyysistä työtä. Das Boot, Die Festung ja vuonna 2000 ilmestynyt pitkää laivamatkaa kuvaava Der Abschied muodostavat trilogian.
Omaelämänkerrallinen “Linnoitus” pyrkii kuvaamaan sodan mahdollisimman autenttisesti niin kuin kirjailija on sen itse kokenut. Teoksen laajuus liittyy tähän pyrkimykseen mahdollisimman yksityiskohtaisesta kuvauksesta.
Teoksen rakenne
Romaanin minä-päähenkilö on sotakirjeenvaihtaja luutnantti Buchheim. Teos alkaa sukellusvene U 97:n paluulla satamaan. Veneen päällikkö “der Alte” oli mukana jo “Das Boot” romaanissa, päätyy Brestin sukellusvenetukikohdan laivueenpäälliköksi ja lopulta Brestin linnoituksen puolustajaksi. Buchheim komennetaan Berliiniin merivoimien esikuntaan ja tapaamaan propagandaministeri Goebbelsia.
Brestin sukellusvenesatamasta (linnoituksesta) käynnistyy lähes puolentoistatuhatta sivun mittainen roadstory. Luutnantti Buchheimin odysseia kulkee ensin Brestistä Pariisiin, sieltä Berliiniin ja Müncheniin. Berliinissä hän joutuu ilmapommitukseen ja kuulee kustantajansa Peter Suhrkampin joutuneen keskitysleirille. Münchenistä hän palaa Pariisiin josta hänet komennetaan Normandiaan, Le Havreen. Hän todistaa liittoutuneiden maihinnousua ja osallistuu myös lyhyeen taisteluun, joka jää kirjan yhdeksi harvoista perinteisistä taistelukuvauksista.
Le Havresta hän seikkailee Brestiin, jossa saa kuulla rakastettunsa Simonen tulleen vangituksi. Ranskalaisen Simonen kohtalo onkin yksi kirjan teemoista, jota kelataan, välillä liiaksikin. Brest saarretaan, ja Buchheim päätyy lopulta yhteen viimeisistä tukikohdasta lähteneistä sukellusveneistä. Snorkkeliin avulla lähes koko matkan sukelluksissa ollut täyteenahdettu vene pääsee lopulta La Palliceen. Satoja sivuja kestävä kuvaus oli paikoin piinaavaa luettavaa. En ole koskaan lukenut näin perusteellista kuvausta ulostamisen ongelmista. Sukellusveneessä ei voitu käyttää vessaa, koska se olisi pitänyt liian kovaa ääntä, minkä vuoksi sata miestä käytti matkan pottuja. Lisäksi alkumatkasta tarjoiltu kanalihapullaruoka synnytti mahatautiepidemian, jonka vuoksi kaikki matkalaiset olivat ripulilla.Tuntikausia kestävien syvyyspommitusten keskellä mahatautiset miehet kompastelevat puolitäysiin pottiin.
La Pallicesta Buchheim ja hänen seuralaisensa pursimies Bartl saavat ajoneuvokseen käytöstä poistetun puukaasulla toimivan auton, amerikkalaisen Lincolnin jota he kutsuvat “Arkiksi”. Alkaa pitkä vaellus kohti Pariisia, minnne kirjan lopulla päästäänkin. Sieltä he pakenevat kohti Saksaa. Vaellus ja kirja päättyy Elsassiin.
Pelko pääosassa
“Linnoitus” on kuvaus pelosta. Syvyyspommit sukellusveneissä, ilmapommitukset saksalaisissa kaupungeissa, lentohyökkäykset maanteillä, vastarintamiesten iskut ranskalaisissa kaupungeissa tuntuvat pelottavilta myös lukijasta. Amerikkalaisten taloudellinen ja tekninen ylivoima tuntuu murskaavalla. Ajomatkalla Loire-joen varren pikkukylän kadulla löytyy purukumitahra joka todistaa, että jenkit ovat jo ollut siellä, ja itse asiassa peli on jo menetetty.Kirjassa ei sodita, eli saksalaiset päähenkilöt eivät juuri ammu tai tapa ketään, mutta ovat usein ampumisen kohteita.
Politiikasta
Juutalaisvainoista ei varsinaisesti puhuta, mutta päähenkilö näkee Pariisissa juutalainen jolla on Davidin tähti. Kohtaus on lyhyt, mutta johtaa uskottavan tuntuiseen konfliktiin päähenkilön ja hänen esimiehensä välillä. Kirjailija kuvaa päähenkilönsä antifasistina, joka ei kuitenkaan julkisesti protestoi. Protestoiviakin henkilöhahmoja teoksesta löytyy: Brestin linnoituksessa on hammaslääkäri, joka haastaa keskustelukumppaninsa yhä avoimemmin natsismia vastaan. Ihan niin pitkälle Buchheim ei itse mene, mutta päätyy ystävättärensä vuoksi salaisen poliisin kuulusteluihin.Kirjan kuvaus vaikuttaa uskottavalta: koulutetut, sivistyneet saksalaiset varmaan monet kääntyivät natseja vastaan muutaman sotavuoden jälkeen. Kun sotaonni kääntyi, kritiikki ja vastenmielisyys kasvoi, tästä on olemassa aika paljon raportteja. Silti kirjassa ei ole kovin oleellista avointa kritiikkiä Saksan sodan päämääriä kohtaan, vaan sellaista yleistä purnausta.Tätä voi pitää aika arveluttavanakin juttuna, mutta minusta Buchheim ei ole pyrkinyt revisioimaan historiaa ja esittämään saksalaisia viattomina uhreina. Ehkä Buchheim ja hänen toverinsa ovat ottaneet sodan onnettomuutena, johon eivät voi itse paljoa vaikuttaa.
Saksan Linna ja Päätalo?
Muutama sana teoksen luonteesta. Romaani on kieltämättä suurteos, jos sotakirjallisuus tuntuu kiinnostavalla. Esikuvansa kirjailija hakee Remarquelta pikemminkin kuin Ernst Jungerilta. Kun Jungerin “Teräsmyrsky” on sotaromaani, jossa ammuntaan, kuollaan ja ollaan sankareita, “Linnoitus” ei pidä sisällään tällaista kuvausta. Parasta on sen dokumentaarinen luonne. Kirja ei ole yhden kiinteän ryhmän kuvaus (Linnan "tuntemattoman" tapaan), vaan paremminkin päähenkilön kokemusten ja ajatusten varassa etenevä tarina.
Arkipäivän tarkka kuvaaminen tuo monasti miehen Päätalon. Ehkä tekstissä on muutakin yhteyttä Päätaloon kuin pyrkimys kielen, tapojen ja tapahtumien huolelliseen säilömiseen. Buchheim ei pyri Linnan tai Tolstoin tavoin historiallisen totuuden löytämiseen tulkinnan kautta. Pikemminkin kyse on luottamuksesta yksityiskohtia runsaaseen kuvaamiseen. Onko tällainen mimesis oikeasti mahdollista, on toinen kysymys. Kirjoittaja tuntuu oikeasti koettavan tuottaa ikäänkuin ajantasaista tekstiä. Buchheim muistuttaa Kalle Päätaloa pyrkiessään kuvaamaan ruumiinsa toiminnot, havaitsemisen ja ajatuksensa mahdollisimman tarkoin.
Kirjaa kiitettiin ilmestymisenaikoina sodanaikaisen kielen säilyttämisestä. Tekstissä kirjailija pyrkii viljelemään “alkuperäistä” laivaston slangia, jonka vuoksi kirjan liitteenä on sanasto. Tässä kiitoksessa on perää, mutta paikoin erityisesti rivimiessotilaiden oma kieli, karheudet ym. tuntuvat päälleliimatuilta. Näkökulma on selkeästi keskiluokkaisten upseerien näkökulma, ja muistuttaa hiukan suomalaisten 1950-luvun sotakirjailijoiden tapaa käsitellä sotilaita. Rivimiehet ovat karkeita, hiukan yksinkertaisia kavereita, vähän lapsenomaisiakin. Linnan Tuntemattoman kanssa samaan aikaan ilmestynyt Jussi Talven romaani “Ystäviä ja vihollisia” (1954) keräsi aikanaan paljon kiitosta, mutta minusta jää aika kalpeaksi Linnan suurteoksen rinnalla. Talven ja Buchheimin teosten asenteessa on minusta samanlaista ylenkatsetta tavallisten ihmisten elämää kohtaan.
Päähenkilön, hänen tyttönsä ja sukellusveneen komentajan lisäksi kirjassa ei ole kovin monta henkilöä, jolla olisi nimi. Kirjan sadat henkilöt esiintyvät usein sotilasarvoillaan tai heitä kutsutaan tehtävän mukaisella nimiväännöksellä. Esimerkiksi satoja sivuja pitkä kuvaus puukaasuttimella varustetulla autolla tehdystä matkasta tapahtuu kolmen miehen kesken, mutta vain toisella heistä on nimi. Toista tekijä kutsuu kuskiksi. Tämä nimettömyys tuntuu oudolta ratkaisulta, jota kirjoittaja ei perustele mitenkään.
Kirja on oudolla tavalla jännittävä, vaikka se on täydellinen vastakohta amerikkalaisten sotafilmien saksalaiskuvalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti