Nuorkokoomuslaisten hyvinvointivaltionäkemys

Henri Heikkinen ja Antti Vesala ystävineen ovat kirjoittaneet pamfletin, jossa he arvostelevat suomalaista yhteiskuntaa kovin sanoin. Tästä kirjasta Eero Paloheimo oli kovasti innostunut Helsingin Sanomissa. Epäilen, että viime aikoina kohutussa Kokoomuksen nuortenliiton ohjelmassa on ollut taustalla samoja kirjoittajia kuin tässä, mutta tarkan vertailun tekemisen jätän politiikantutkijoille.

Heikkisen ja Vesalan kirja ei ole huono. Se on sujuvasti kirjoitettu, riittävän ärsyttävä pitämään mielenkiinnon yllä, ja argumentoi paikoin ihan vakuuttavasti. Tekijät kannattavat poliittista ja taloudellista liberalismia, sitä samaa lajia jota Matti Apunen, Björn Wahlroos ja tiedemaailmasta Paul Lillrank ja Risto Harisalo ovat aiemmin esitelleet. Kirja on saatavissa internetistä, ja siitä on myös ilmaisversio (tekijöitä lainaten: "Köyhille vittuillaksemme tämän version fontti on Comic Sans"). Ainakaan itseäni sarjakuvafontti ei suinkaan häirinnyt, vaan vastasi paikoin mainiosti tekstin sisältöä!

Tekstin tyylilaji (siis sisältö, ei fontti) heittelee poliittisesti värittyneestä teekkarihuumorista vakavasti otettavaksi tarkoitettuun politikointiin. Parasta ja terävintä kritiikkiä kirjoittajat esittivät kirjan loppupuolella eurooppalaiseen rahapolitiikkaan liittyen. Mukana on aika lailla kohellusta, josta itselleni palautui vahvasti mieleen 1970-luvun alun väittelyt oppikouluni kokoomusnuorten kanssa.  Uskon silti, että tekijät ovat tarkoittaneet kirjan vakavaksi keskustelupuheenvuoroksi.

Tässä joitakin väitteitä ja vastakommentteja.

Valtion vastaisuus

Kirjan alun liberalismia koskeva keskustelu on aika ohut, mitä en nyt vakavissani esitä moitteeksi, koska tämä on pamfletti eikä valtio-opillinen tutkimus.

Kirjoittajat katsovat, että valtion tehtävänä on vain ns. negatiivisten vapausoikeuksien turvaaminen, ja positiivisista vapausoikeuksista puhumisesta tulisi luopua, koska positiivisista vapauksista puhuminen on vain sosialidemokratian valkopesua (s. 14-17).

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden välinen suhde on mutkikas, eikä Isaiah Berlin, jonka nimiin negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelu joskus pannaan, ollut tässä kovin yksioikoinen. Berlinistä mainion elämänkerran kirjoittanut Michael Ignatieff väittää, että Berlin ei ollut konservatiivi tai laissez faire-individualisti, vaan pikemminkin New Deal -liberalisti, joka kyllä ymmärsi, että vapausoikeudet voivat toteutua vain yhteiskunnassa, jossa on myös jossakin määrin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. John Rawls on jatkanut tätä keskustelua, ja hänkin on kai liberalisti.

Pamfletti tai ei, silti minua yhteiskuntatietelijänä  häiritsi, että kirjoittajat eivät erota valtiota ja yhteiskuntaa toisistaan. Tämä näkyy tekstissä kautta linjan. Valtio, kunta ja kansalaisyhteiskunta tarkoittavat eri asioita, vaikka poliittisessa keskustelussa onkin tavallista, että näiden käsitteiden välillä ei tehdä eroa. Kun kirjan teema on se mikä on, olisi eron tekeminen valtionhallinnon ja yhteiskunnan välillä ollut eduksi.

Tehtävien ohella sama epämääräisyys koskee byrokratiakritiikkiä. Kirjoittajien mukaan valtion tai kunnan palveluksessa olevia virkamiehiä on yli puoli miljoonaa. Byrokraattien määrä kuulostaa suurelta, mutta tekijät eivät kerro, että näistä "virkamiehistä" valtaosa on sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ( noin 265 500), opettajia (peruskouluissa ja lukioissa n. 50 000), sotilaita ja meitä tutkijoitakin.

Valtio valvoo ja kontrolloi. Tämän vastustamisessa kirjoittajat ovat aika leniniläisiä, ehkä he tuntevatkin Leninin "Valtion ja vallankumouksen". Leninhän oli myös tiukka valtiokriitikko -- jäljelle on jätettävä vaan postitoimiston kaltaisia pieniä valvontayksiköitä, muut valtion tehtävät hoituvat kyllä melkein itsestään. No tiedämme, miten siinä hankkeessa kävi.

Erityisesti vapauden puolustajien kritiikki kohdistuu valtiovallan toteuttamaan terveyden edistämiseen. Valvira, Stakes ja THL ovat väärillä linjoilla edistäessään kansanterveyttä. Valvira on kuulemma "Valtakunnan holhouksesta vastaava isovelivirasto" (s. 54).  Suomalaiset juovat noin 10 litraa absoluuttista alkoholia (s.61) ja jos joku elintavoillaan sairastuttaa itsensä, oma vika. Niinpä (s. 58) kirjoittajat väittävät, että  "(R)ationaalisesti ajatellen tupakan pitäisi olla ilmaista ja ruokaseteleitä vastaan tulisi saada ainoastaan grilliruokaa". (Ilmeisesti jotta elinikä lyhenisi ja eläkepommi poistuisi). Tämä on kai ironiaa.

Mutta: eivät THL ja kumppanit pyri vaikuttamaan suomalaisten juomiseen, polttamiseen ja rasvaisten ruokien syömiseen piruuttaan, vaan muun muassa ihan niistä vanhoista kunnon kustannussyistä.

Verotus

Queen  laulaa "I want it all, and I want it now".  Tekijät haluavat pitää mahdollisimman suuren osan palkastaan itsellään.

Kirjoittajat pitävät verotusta varkautena, joka perustuu valtion väkivallan monopoliin. Verotus pitäisi saada mahdollisimman alhaiseksi, jotta jokainen voisi itse käyttää oman ja perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi joka ainoan tienaamansa euron. He väittävät mm. että:

• Yli puolet tekemästään työajasta veronmaksaja työskentelee rahoittaakseen jonkun muun kuin itsensä ja perheensä elämää. (s. 19)

• (Arhinmäki) "käytännössä ehdottaa, että valtion pitäisi väkivallalla uhaten varastaa muutamilta, voidakseen jakaa sen eteenpäin haluamallaan tavalla." (s. 78)

Tekijöiltä jää huomaamatta, että hekin ovat käyneet syntymässä verovaroilla, käyneet koulunsa verovaroilla, ainakin Vesala on myös opiskellut verovaroilla … Heidän turvallisuutensa perustuu verovaroilla rahoitetun poliisin ja puolustusvoimien olemassaoloon. Alhaisimman mahdollisen  verorasituksen määrittely on tietysti hyvin hankala juttu.

Sosialismi ja ay-liike

Kirjoittajat pitävät sosialistista liikehdintää ihmiskunnan pahimpana vitsauksena. (s. 86) Sosialismi on tosiaankin kirjoittajille kaiken pahan äärimmäinen muoto. Kirjoittajat samaistavat sosialismin ja Itä-Euroopassa vaikuttaneen kommunismin toisiinsa. Sosialismista, samoin kuin liberalismista on olemassa erilaisia tulkintoja ja sovellutuksia, ja niiden kaikkien niputtaminen yhteen on aika alkeellista kritiikkiä.

Mutta ei sosialidemokratiakaan saa kirjoittajilta päänsilitystä. Erityisen pahana kirjoittajat tuntuvat pitävän sitä, että eduskunnan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sosialidemokratisoituneita. Ilmeisesti he tarkoittavat tällä sitä, että parlamentissa vaan keskustellaan eikä osata tehdä sellaisia päätöksiä, joita siellä tulisi tehdä. (s.38)

Poliittisen työväenliikkeen sisar ay-liike on sekin haitaksi, koska se aiheuttaa työttömyyttä:

"Tuskin lainkaan kärjistäen voi hyvin sanoa että ammattiyhdistys- eli ay-liike on yksi merkittävimmistä työttömyyden aiheuttajista modernissa yhteiskunnassa".

Jäljempänä tekijät ovat kyllä valmiita antamaan ay-liikkeelle tehtäviä, kunhan ensin poistetaan työsuojelu- yms. paikallisilta viranomaisilta valtuutus puuttua yrittäjien asioihin ja ansioihin.
Tekijät ovat myös huolestuneita ay-liikkeen lakkoja lisäävästä vaikutuksesta. He eivät ehkä osaa suhteuttaa nykytilaa menneeseen aiemmin lakkoja on toki ollut paljon enemmän.

Maahanmuutto ja vähemmistöt

Liberalismin näkökulmasta työvoiman vapaa liikkuvuus olisi tietysti hyvä asia, mutta ongelmana on, että kaikki saavat liikkua, myös aivan köyhät ihmiset.

Harri Heikkisen äiti on kirjan mukaan syntyjään brasilialainen. Tämä ei ole vaikuttanut lieventävästi kirjoittajien maahanmuutto- ja kehitysyhteistyökritiikkiin.

Kirjoittajat suhtautuvat erityisen nuivasti Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen tulleisiin romaneihin. Tässä kohdin kirjoittajien sisäinen kritiikki on minusta pettänyt ja tekstiin tulee aika ilkeä sävy. Esimerkiksi käyköön kirjoittajien ironisointi:

"Suomalaiset eivät osaa arvostaa romanien kerjäämisen osaamista, vaan pahimmat ilkimykset pyrkivät jopa kieltämään heidän ikiaikaisen perinteensä".

Karu suhtautuminen romaneihin vähän yllättää, sillä kyse ei toki ole suomalaisen yhteiskunnan kannalta taloudellisesti kovin merkittävästä ongelmasta. Tässä kohdin tekijät ovat valmiita hyväksymään jopa julkisen vallan valvonnan, sillä heidän mukaansa romanien leirit on perustettu kaikkia sähköturvallisuus - ja hygieniamääräyksiä rikkoen paikoille, joiden käyttötarkoitus "on aivan muuta kuin leiriytymiskaatopaikan pito". (s. 107)

Oma syy jos olet köyhä ja työtön

Muitakin pikantteja yksityiskohtia kirjasta löytyy. Kun esimerkiksi työttömyydestä on tullut vakava ongelma, on kirjoittajien mukaan syytä myös työttömissä itsessään. Jos esimerkiksi on opiskellut naistutkimusta 8 vuotta ja tehnyt siitä väitöskirjan ja saanut sitten työtä vain McDonaldsilla, on syytä niellä ylpeytensä ja hankkia jotakin sellaista osaamista, josta työnantajat ovat valmiita maksamaan (s. 173-174). Tällaista kirjoittavat kaverit, joista toinen eli Antti Vesala on kirjan takakannen tietojen mukaan taloushistorian maisteri ja humanisti. Vähän maltillisempi toisten humanistien osaamisen mollaaminen voisi olla paikallaan.

Kirjoittajat eivät pidä tilastoista, koska ne peittävät asioiden monimutkaisuuden. Tilastot saavat monimutkaiset asiat näyttämään yksinkertaisilta.

"Todellisuudessa asioita ei voida ratkaista eikä päätöksiä tehdä tuijottamalla sokeasti tilastoja, vaan myös tilastojen ulkopuoliset asiat täytyy kyetä näkemään." (s. 69-70) 

Tällainen "tilastokritiikki" on minusta yllättävää mutta sitten muistin, että Thatcher ja ehkä muutkin konservatiivijohtajat ovat melkein ensitöikseen tarttuneet soveltavaan tutkimukseen, koska tutkimustiedolla on sellainen hankala ominaisuus, että toisin kuin tekijät ajattelevat - se säilyttää asioiden monimutkaisuuden ja harmaan sävyt.

-------------

Henri Heikkinen ja Antti Vesala: Elämää hyvinvointivaltiossa. Viestintätoimisto CRE8 oy. Helsinki 2013