Max Jakobsonin Paasikivi Tukholmassa (Otava 1978) on jännittävällä tavalla ajankohtainen kirja. Vuonna 1936 Kansallisosakepankista eläköitynyt, 66 vuotias J.K. Paasikivi oli kirjoittamassa muistelmiaan kun hänestä yhtäkkiä ja vähän vastentahtoisesti tehtiin suurlähettiläs Tukholmaan.
Paasikivelle Neuvostoliitto oli "Wenäjä", jonka suhteen kannatti olla varovainen. Paasikiven suuri idea oli luoda pohjoismaisuus eli käytännössä pyrkimys luoda Ruotsin kanssa sellaiset yhteistyösuhteet, että "Wenäjä" joutuisi tapahtuneen tosiasian eteen eikä haluaisi hyökätä Suomeen. Hyvästä yrityksestä huolimatta Paasikivi epäonnistui, Jakobsonin mukaan ainakin osittain siksi, että hän ei oikeastaan ollut diplomaatti vaan valtiomies, joka ei aina ehkä osannut lähestyä oikeita henkilöitä ja oikealla tavalla. Varsinainen syy oli kuitenkin se, että ruotsalaiset eivät oikeastaan halunneet millään olennaisella tavalla sitoa itseään Suomeen. Yhteistyöstä kyllä puhuttiin paljon ja lupailtiin kaikenlaista, mutta sitovasti ei juuri mitään.
Yhteistyösuhteiden synnyttämiseksi oli tärkeää saavuttaa ruotsalaisten luottamus siihen, että Suomessa suuntauduttiin pohjoismaisesti. Ruotsin kielen asema Suomessa oli tässä tärkeä vakuus, samoin ruotsinkielisten asema Suomessa.
Suomalaisista poliitikoista Paasikivi arvosti Tanneria ja erityisesti Mannerheimia. Toisten suomalaisten päättäjien sokeus ja usko kansainvälisen politiikan rationaalisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen raivostutti Paasikiveä. Tanner sai toimia viestinviejänä sekä oman maan että ruotsalaisten päättäjien suuntaan.
Mannerheim piti jo keväällä 1939 varmana, että sota on tulossa ja että Suomi tuskin voi jäädä siitä ulkopuolelle. Hän koetti saada hallitusta hakemaan Yhdysvalloilta suurta lainaa, jolla olisi voitu hankkia aseita ja varusteita. Hallitus ei suostunut, ajateltiin, että ei kesällä kuitenkaan mitään tapahtuisi. Kun Neuvostoliitto sitten hyökkäsi, USA ei neutraliteettiperiaatteensa vuoksi voinut enää myöntää lainaa.
Se Jakobsonin kirjan jännittävä ja vähän pelottavakin ajankohtaisuus tulee kolmesta seikasta: Ruotsin kanssa tehtävästä yhteistyöstä, kansallismielisen oikeiston etenemisestä ja Venäjän vahvistumisesta.
Viime vuosina Suomen ja Ruotsin välillä on tapahtunut yhä enemmän. Tavallinen kansalainen voi vain arvailla, millaiset päämäärät tällä yhteistyöllä on. Ovatko ruotsalaiset nyt yhtään halukkaampia sitoutumaan Suomen puolustamiseen?
1930-luvun lopulla parlamentaarinen demokratia oli yhä ahtaammalla Euroopassa -- sellaisesta saattoi puhua vain pohjoismaissa, Britanniassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Belgiassa. Ranskan tilanne oli Jakobsonin mukaan monitulkintainen. Muualla vallalla olivat eri asteiset ja -väriset diktatuurit, tyypillisesti äärioikeistolaiset. Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa vallassa olivat natsit ja fasistit. Näin pitkällä ei tietenkään olla, mutta suunta huolestuttaa. Nk. kansallisoikeistolaiset puolueet vahvistuvat monissa maissa.
Paasikivi oli neuvottelemassa Tarton rauhasta 1920 ja silloin venäläiset neuvottelijat olivat antaneet hänen ymmärtää, että Venäjä ottaa vielä takaisin hetkellisen heikkoutensa vuoksi menettämänsä alueet. Haaveillaanko Venäjällä äärioikeistolaisia piirejä laajemmin tsaarinajan rajojen palauttamisesta?
Jakobson on erittäin hyvä kirjoittaja. Hänen sympatiansa ovat selvästi suomettarelaisen realistin Paasikiven puolella, mutta ei hän kaihda kritiikkiä jos siihen tuntee tarvetta. Myös Kekkonen tuntuu olevan arvioinnin kohteena, vaikka ei nimeltä mainiten. Jakobsonin teos sopisi luettavaksi suomettuneisuuden ajan arvostelijoille. Kyllä Suomessa 1970-luvun lopulla voitiin Kekkosta tai Neuvostoliittoa pelkäämättä ihan vapaasti kirjoittaa ja julkaista kunnollista tekstiä.
--------------------------------------------
Max Jakobson (1978) Paasikivi Tukholmassa. J.K. Paasikiven toiminta Suomen suurlähettiläänä Tukholmassa 1936-39. Helsinki: Otava.
maanantai 16. joulukuuta 2019
lauantai 23. marraskuuta 2019
Lastensuojelua elokuvissa
Olimme eilen vaimon kanssa katsomassa Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla palkittua Nora Fingscheidtin Systemsprenger (engl System Crasher, ei suomenkielistä nimeä). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta Benni-nimisestä tytöstä, jonka perhe- ja laitossijoitukset toistuvasti epäonnistuvat.
Sekä Helsingin Sanomien, Aamulehden että Keskisuomalaisen elokuva-arvostelijat kehuivat filmiä. Ensi-illasta huolimatta vähänlaisesti oli väkeä. Kaikkien lastensuojelusta kiinnostuneiden kannattaa käydä katsomassa, sillä elokuva oli todella hyvä ja aiheen raskaudesta huolimatta taitavasti rakennetttua draamaa. Pääosan esittäjä Helena Zengel tekee aivan uskomattoman hienon roolityön. Jo sen vuoksi elokuva on näkemisen arvoinen.
Olen aikanani tehnyt lastensuojelutyötä itsekin ja muistan, miten hankalaa oli nopeasti löytää sijaisperhe tai laitospaikka lapselle. Siksi oli helppo samaistua filmissä yhden keskeisen roolihahmon, Bennin asioita hoitavan lastensuojelun sosiaalityöntekijän tuskaan. Kun en itse ole tutkinut lastensuojelua, mietin, miten suomalaiset lastensuojelututkijat filmin näkisivät. Itse olin näkevinäni eroja suomalaisen ja saksalaisen lastensuojelun käytäntöjen välillä.
Muuten erinomaisessa elokuvassa askarruttamaan jäi se, että Bennin äidin ja sisarusten koti vaikutti jotenkin keskiluokkaisen hyvinvoivalta (taloudellisesti). Työttömän, kolmen lapsen yksinhuoltajan koti voi tietysti olla siisti ja viihtyisä. Usein näin ei kuitenkaan ole. Ehkä elokuvassa haluttiin säästää katsojia pitkäaikaistyöttömyyteen Saksassakin liittyvän köyhyyden kuvaukselta?
Toinen viime aikojen lastensuojelua tai ehkä pikemmin julkisen lastensuojelun puutteita koskeva tärkeä elokuva löytyy YLE:n Areenasta: venäläisen ohjaajan Andrei Zvjagintsevin mainio Rakkautta vailla kuvaa avioeron synnyttämää tilannetta, jossa kumpikaan vanhemmista ei halua ottaa huoltajuutta pariskunnan pojasta. Tämä on minusta lohduttomampi kuin äsken näkemämme saksalaiselokuva ja nykyvenäläisestä kontekstistaan huolimatta kuvaa minusta aika universaalia illmiötä tämäkin. Tässä julkisen lastensuojelun sijasta toimijana on vapaaehtoisjärjestö, joka etsii kadonneita lapsia. Hyvin dokumentaarisen oloinen kuvaus uhrautuvasta työstä!
On todella hienoa, että uskottavan ja todellisen oloinen sosiaalityö lopultakin tulee elokuvissa esiin.
------------------------------------------
Tässä HS:n juttuun linkki Systemsprengeriin:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006316024.html
YLE:n uutinen:
https://yle.fi/uutiset/3-10831179
Tässä linkki Zvjagintsevin elokuviin Areenassa:
Kaikki Zvjagintsevin filmit Yle Areenassa
Sekä Helsingin Sanomien, Aamulehden että Keskisuomalaisen elokuva-arvostelijat kehuivat filmiä. Ensi-illasta huolimatta vähänlaisesti oli väkeä. Kaikkien lastensuojelusta kiinnostuneiden kannattaa käydä katsomassa, sillä elokuva oli todella hyvä ja aiheen raskaudesta huolimatta taitavasti rakennetttua draamaa. Pääosan esittäjä Helena Zengel tekee aivan uskomattoman hienon roolityön. Jo sen vuoksi elokuva on näkemisen arvoinen.
Olen aikanani tehnyt lastensuojelutyötä itsekin ja muistan, miten hankalaa oli nopeasti löytää sijaisperhe tai laitospaikka lapselle. Siksi oli helppo samaistua filmissä yhden keskeisen roolihahmon, Bennin asioita hoitavan lastensuojelun sosiaalityöntekijän tuskaan. Kun en itse ole tutkinut lastensuojelua, mietin, miten suomalaiset lastensuojelututkijat filmin näkisivät. Itse olin näkevinäni eroja suomalaisen ja saksalaisen lastensuojelun käytäntöjen välillä.
Muuten erinomaisessa elokuvassa askarruttamaan jäi se, että Bennin äidin ja sisarusten koti vaikutti jotenkin keskiluokkaisen hyvinvoivalta (taloudellisesti). Työttömän, kolmen lapsen yksinhuoltajan koti voi tietysti olla siisti ja viihtyisä. Usein näin ei kuitenkaan ole. Ehkä elokuvassa haluttiin säästää katsojia pitkäaikaistyöttömyyteen Saksassakin liittyvän köyhyyden kuvaukselta?
Toinen viime aikojen lastensuojelua tai ehkä pikemmin julkisen lastensuojelun puutteita koskeva tärkeä elokuva löytyy YLE:n Areenasta: venäläisen ohjaajan Andrei Zvjagintsevin mainio Rakkautta vailla kuvaa avioeron synnyttämää tilannetta, jossa kumpikaan vanhemmista ei halua ottaa huoltajuutta pariskunnan pojasta. Tämä on minusta lohduttomampi kuin äsken näkemämme saksalaiselokuva ja nykyvenäläisestä kontekstistaan huolimatta kuvaa minusta aika universaalia illmiötä tämäkin. Tässä julkisen lastensuojelun sijasta toimijana on vapaaehtoisjärjestö, joka etsii kadonneita lapsia. Hyvin dokumentaarisen oloinen kuvaus uhrautuvasta työstä!
On todella hienoa, että uskottavan ja todellisen oloinen sosiaalityö lopultakin tulee elokuvissa esiin.
------------------------------------------
Tässä HS:n juttuun linkki Systemsprengeriin:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006316024.html
YLE:n uutinen:
https://yle.fi/uutiset/3-10831179
Tässä linkki Zvjagintsevin elokuviin Areenassa:
Kaikki Zvjagintsevin filmit Yle Areenassa
maanantai 23. syyskuuta 2019
"Pelkään että ratkaisua ei ole"
Vesa Haapala on kirjoittanut erinomaisen runoteoksen. Haapalan runoelman "Hämärä ei tanssi enää" (2019) viittaa nimellään ja osin sisällölläänkin Pentti Saarikosken viimeiseksi jääneeseen "Hämärän tanssit (1983) teokseen. Luin vertailumielessä uudelleen Saarikoskenkin kirjan. Ehkä ei olisi kannattanut, sillä Haapalan teksti elää ihan itsekseenkin mainiosti. Tuli nyt kuitenkin varmistettua sekin, että Saarikoski oli ja on edelleenkin suuri runoilija. Uskon, että sitä on Haapalakin -- en tosin tunne hänen muuta tuotantoaan, mutta ainakin tämä teos vakuutti.
Vesa Haapala on dosentti Helsingin yliopistossa ja kirjoittanut mm. Edith Södergranin runoista. Tämä oppineisuus ei ole johtanut liian monimutkaiseen ja esoteeriseen kirjoittamiseen.
Vaikka teksti on huimaavan kaunista, on Haapalan teos silti aika lohduton. Luonnon tuhoutuminen ja väestökatastrofi uhkaavat meitä ja ennen kaikkea meidän jälkeemme tulevia sukupolvia. Tästä synkkyydestä huolimatta runoelma on hieno lukukokemus, ajattelemaan pakottava. "Pelkään, että ratkaisua ei ole", kirjoittaa Haapala, ja lukijan on vaikea olla vakuuttumatta.
Halutessaan voi lukija löytää samankaltaisuutta Haapalan ja Saarikosken tavasta liittää arjen askareiden kuvausta runoon, mutta ihan olennaisia erojakin minusta on. Saarikoski ei ole enää kovin yhteiskunnallinen vaan keskittyy itseensä ja antiikin muistumiin. Haapala puhuu luonnosta ja ihmispopulaatioista, mutta myös perheestään ja lapsistaan. Molemmilla viittaukset kristinuskoon ovat esillä.
Mietiskellä voi vaikkapa seuraavan tekstipätkän äärellä:
"Mitä edistys on
ja voisi olla
todellinen puhe
ei ole koskaan korrektia
vaan korjaavaa tai korjattavissa
ei koskaan korrektia
mutta korvattavissa
niin kuin sinä ja minä"
(s. 19)
Vesa Haapala on dosentti Helsingin yliopistossa ja kirjoittanut mm. Edith Södergranin runoista. Tämä oppineisuus ei ole johtanut liian monimutkaiseen ja esoteeriseen kirjoittamiseen.
Vaikka teksti on huimaavan kaunista, on Haapalan teos silti aika lohduton. Luonnon tuhoutuminen ja väestökatastrofi uhkaavat meitä ja ennen kaikkea meidän jälkeemme tulevia sukupolvia. Tästä synkkyydestä huolimatta runoelma on hieno lukukokemus, ajattelemaan pakottava. "Pelkään, että ratkaisua ei ole", kirjoittaa Haapala, ja lukijan on vaikea olla vakuuttumatta.Halutessaan voi lukija löytää samankaltaisuutta Haapalan ja Saarikosken tavasta liittää arjen askareiden kuvausta runoon, mutta ihan olennaisia erojakin minusta on. Saarikoski ei ole enää kovin yhteiskunnallinen vaan keskittyy itseensä ja antiikin muistumiin. Haapala puhuu luonnosta ja ihmispopulaatioista, mutta myös perheestään ja lapsistaan. Molemmilla viittaukset kristinuskoon ovat esillä.
Mietiskellä voi vaikkapa seuraavan tekstipätkän äärellä:
"Mitä edistys on
ja voisi olla
todellinen puhe
ei ole koskaan korrektia
vaan korjaavaa tai korjattavissa
ei koskaan korrektia
mutta korvattavissa
niin kuin sinä ja minä"
(s. 19)
Vesa Haapala (2019) Hämärä ei tanssi enää. Helsinki: Otava.
lauantai 16. helmikuuta 2019
Vorkutan hiilikaivoksissa
Periaatteessa hyvän kirjan ainekset olisivat olleet olemassa Inkerissä syntyneen Veikko Piiparisen elämästä kertovassa Olavi Lempisen kirjassa.
Piiparinen lähetettiin jatkosodan aikana Suomen rintamalle, hän jäi suomalaisten vangiksi ja päätyi vaihtamaan puolta. Suomen armeijassa hän osallistui kahteen kaukopartioretkeen. Sodan jälkeen hän jäi vakinaiseen väkeen ja palvelija miinanraivaajalla. Vuonna 1947 hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Edessä oli useiden vuosien vankeus Vorkutan hiilikaivoksilla. Joitakin vuosia Stalinin kuoleman jälkeen hän vapautui ja asui kuolemaansa saakka Virossa. Vorkutan kuvaus on kirjan kiinnostavinta antia. Valtaosa teoksesta käsittelee kuitenkin Viron vuosia, näillä osilla on varmaan elämänkerrallista merkitystä, mutta ainakin minulle niiden läpikäynti ei ollut kovin palkitsevaa.
Teos perustuu Piiparisen haastatteluihin, mutta mukana on jonkin verran yleistä Neuvostoliiton ja Viron lähihistorian kuvausta. Minämuodossa kirjoitettua tekstiä haittaa fiktiivisen aineksen ja Piiparisen kokeman sekoittuminen.
Lempisen teos olisi kaivannut Vorkutan jälkeiseltä ajalta tiivistämistä.
Olavi Lempinen (2016) Rautaesiripun takana. Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille. Helsinki: Otava.
Piiparinen lähetettiin jatkosodan aikana Suomen rintamalle, hän jäi suomalaisten vangiksi ja päätyi vaihtamaan puolta. Suomen armeijassa hän osallistui kahteen kaukopartioretkeen. Sodan jälkeen hän jäi vakinaiseen väkeen ja palvelija miinanraivaajalla. Vuonna 1947 hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Edessä oli useiden vuosien vankeus Vorkutan hiilikaivoksilla. Joitakin vuosia Stalinin kuoleman jälkeen hän vapautui ja asui kuolemaansa saakka Virossa. Vorkutan kuvaus on kirjan kiinnostavinta antia. Valtaosa teoksesta käsittelee kuitenkin Viron vuosia, näillä osilla on varmaan elämänkerrallista merkitystä, mutta ainakin minulle niiden läpikäynti ei ollut kovin palkitsevaa.
Teos perustuu Piiparisen haastatteluihin, mutta mukana on jonkin verran yleistä Neuvostoliiton ja Viron lähihistorian kuvausta. Minämuodossa kirjoitettua tekstiä haittaa fiktiivisen aineksen ja Piiparisen kokeman sekoittuminen.
Lempisen teos olisi kaivannut Vorkutan jälkeiseltä ajalta tiivistämistä.
Olavi Lempinen (2016) Rautaesiripun takana. Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille. Helsinki: Otava.
perjantai 15. helmikuuta 2019
Elvi Sinervon elämä
Jaana Torninoja-Latola on kirjoittanut erinomaisen elämänkerran Elvi Sinervosta.
Elvi Sinervo teki merkittävän uran kääntäjänä, runoilijana, näytelmä- ja romaanikirjailijana. Vuonna 1933 Elvi tutustui Mauri Ryömään, josta tuli hänen suuri rakkautensa. He avioituivat ja pariskunta osallistui aktiivisesti 1930-luvun poliittisiin kamppailuihin. Jatkosodan molemmat viettivät vankilassa, ja ainakin Maurille vaadittiin kuolemantuomiota. Vankilassa Elvistä vähitellen tuli kommunisti. 1950-luvun kuluessa hän monien muiden tavoin joutui arvioimaan uudelleen ideologiaansa ja lopulta hänet 1960-luvun alussa erotettiin SKP:stä.
Poliittinen sitoutuminen, ensin sosialidemokraatteihin ja sitten kommunisteihin, vaikutti Sinervon tuotantoon, tietysti, mutta myös sen vastaanottoon. Poliittinen tilapäisrunous ei taida kestää aikaa, mutta hänellä on paljon myös kestävää. Esimerkiksi Sinervon pääteoksenakin joskus pidetty romaani Viljami vaihdokas (alkup. 1946: viimeisin painos 1978) on hieno kirja ja on ihme, että sitä ei ole filmattu.
Torninoja-Latolan teos nostaa esiin Sinervon elämän tragediat ja osoittaa monien hänen teostensa pysyvän arvon, mutta ei siloittele kohdehenkilönsä erehdyksiä.
----------------
Jaana Torninoja-Latola (2017) Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Helsinki: Into.
Elvi Sinervo teki merkittävän uran kääntäjänä, runoilijana, näytelmä- ja romaanikirjailijana. Vuonna 1933 Elvi tutustui Mauri Ryömään, josta tuli hänen suuri rakkautensa. He avioituivat ja pariskunta osallistui aktiivisesti 1930-luvun poliittisiin kamppailuihin. Jatkosodan molemmat viettivät vankilassa, ja ainakin Maurille vaadittiin kuolemantuomiota. Vankilassa Elvistä vähitellen tuli kommunisti. 1950-luvun kuluessa hän monien muiden tavoin joutui arvioimaan uudelleen ideologiaansa ja lopulta hänet 1960-luvun alussa erotettiin SKP:stä.
Poliittinen sitoutuminen, ensin sosialidemokraatteihin ja sitten kommunisteihin, vaikutti Sinervon tuotantoon, tietysti, mutta myös sen vastaanottoon. Poliittinen tilapäisrunous ei taida kestää aikaa, mutta hänellä on paljon myös kestävää. Esimerkiksi Sinervon pääteoksenakin joskus pidetty romaani Viljami vaihdokas (alkup. 1946: viimeisin painos 1978) on hieno kirja ja on ihme, että sitä ei ole filmattu.
Torninoja-Latolan teos nostaa esiin Sinervon elämän tragediat ja osoittaa monien hänen teostensa pysyvän arvon, mutta ei siloittele kohdehenkilönsä erehdyksiä.
----------------
Jaana Torninoja-Latola (2017) Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Helsinki: Into.
keskiviikko 6. helmikuuta 2019
Vanhanakin voi ajatella ---
todistaa Antti Eskola postuumisti ilmestyneessä kirjassaan. Eskolan esseekirja on erinomainen teksti. Eskola rakentaa kehyskertomukseksi päivän kulun aamusta iltaan ja kutoo mietteensä yhteiskunnasta ja ihmisestä puheenomaisesti kertomukseksi. Ehkä tämä kirja kertoo hänestä enemmän kuin muutamia vuosia sitten ilmestyneet muistelmat?
Kirjan ilmestymisen aikoihin Aamulehdessä julkaistu Matti Kuuselan erinomainen arvostelu poimi rusinat pullasta nostamalla tekstistä esiin joukon teemoja, jotka saattaisivat kohahduttaa. Viinin ylenmääräinen juonti, vanhenevan miehen intiimit vaivat, seksuaalisuus ja muu sellainen ryydittävät juttuja, mutta hienointa on kuitenkin taidolla rakennettu kokonaisuus.
Eskola tiesi aikansa olevan vähissä kun hän sai kirjansa valmiiksi. Eräässä mielessä tässä on siten jotakin henkisen testamentin omaista.
Eskola ei ollut minun opettajani, koska en tullut opiskelleeksi sosiaalipsykologiaa, vaikka myöhemmän urani kannalta juuri sitä olisi tietysti pitänyt opiskella. Tunsin hänet sillä tavalla kuin yliopistolla pidemmälle ehtineen työtoverin etäisesti tuntee. Joskus juttelimme Tampereen yliopistolla kahvilassa, joitakin kertoja puhelimessakin. Ne harvat kerrat jäivät mieleen ... Tätä miettiessäni en voi kuin todeta, että Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteet olivat 1980 -luvulla erinomaisen kiinnostavassa vaiheessa. Jorma Sipilä ja Briitta Koskiaho omalla laitoksellani, mutta myös kaikki muut (nopeasti ulkomuistista sen aikaisia professoreita: Nordestreng ja Hemanus, Apunen ja Borg, Eskola ja Randel).
Luin kirjan yhdeltä istumalta (makuuasennossa tosin). Aika harva kirja saa sellaista aikaan.
Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta.
Tampere: Vastapaino.
Kirjan ilmestymisen aikoihin Aamulehdessä julkaistu Matti Kuuselan erinomainen arvostelu poimi rusinat pullasta nostamalla tekstistä esiin joukon teemoja, jotka saattaisivat kohahduttaa. Viinin ylenmääräinen juonti, vanhenevan miehen intiimit vaivat, seksuaalisuus ja muu sellainen ryydittävät juttuja, mutta hienointa on kuitenkin taidolla rakennettu kokonaisuus.
Eskola tiesi aikansa olevan vähissä kun hän sai kirjansa valmiiksi. Eräässä mielessä tässä on siten jotakin henkisen testamentin omaista.
Eskola ei ollut minun opettajani, koska en tullut opiskelleeksi sosiaalipsykologiaa, vaikka myöhemmän urani kannalta juuri sitä olisi tietysti pitänyt opiskella. Tunsin hänet sillä tavalla kuin yliopistolla pidemmälle ehtineen työtoverin etäisesti tuntee. Joskus juttelimme Tampereen yliopistolla kahvilassa, joitakin kertoja puhelimessakin. Ne harvat kerrat jäivät mieleen ... Tätä miettiessäni en voi kuin todeta, että Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteet olivat 1980 -luvulla erinomaisen kiinnostavassa vaiheessa. Jorma Sipilä ja Briitta Koskiaho omalla laitoksellani, mutta myös kaikki muut (nopeasti ulkomuistista sen aikaisia professoreita: Nordestreng ja Hemanus, Apunen ja Borg, Eskola ja Randel).
Luin kirjan yhdeltä istumalta (makuuasennossa tosin). Aika harva kirja saa sellaista aikaan.
Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta.
Tampere: Vastapaino.
torstai 31. tammikuuta 2019
Bob Dylan - Chronicles: Volume One
Ostin tämän heinäkuussa 2005, luin silloin ja pidin kovasti. Nyt luin Dylanin "muistelmat" uudelleen, mutta nyt hitaasti ja nauttien. Kirja on erinomainen, vaikka ei perinteisessä mielessä elämänkerta olekaan. Dylan poimii vain joitakin vaiheita elämästään ja kommentoi koko ajan musiikkia, joka häneen on vaikuttanut. Bertold Brechtin ja Hanns Eislerin Kerjäläisoopperan Merirosvo Jennyn laulu sekä erityisesti Woody Guthrien ja Robert Johnsonin tuotannot mainitaan usein.
Dylan kirjoittaa kaunista englantia. Välillä teksti etenee dialogina vaikka kyse on muistelusta, siis monologista.
Eppu Normaalin "Akun tehtaassa" irvistellään Dylanin palvonnalle ja palvojille. Kuka mistäkin pitää, minusta Dylan on hieno runoilija ja ihan kelvollinen rockmuusikkokin.
Dylan kirjoittaa kaunista englantia. Välillä teksti etenee dialogina vaikka kyse on muistelusta, siis monologista.
Eppu Normaalin "Akun tehtaassa" irvistellään Dylanin palvonnalle ja palvojille. Kuka mistäkin pitää, minusta Dylan on hieno runoilija ja ihan kelvollinen rockmuusikkokin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)