Tuurin Talvisota ja Jüngerin Teräsmyrsky

Olen viime aikoina käynyt useita kertoja Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen kirjastossa. Yliopiston pääkirjastohan on remontissa ja lainauspalvelut on siirretty Mattilanniemen A-talon toiseen kerrokseen. [1] Poistuesssani nappasin Antti Tuurin Talvisodan ovenpielen poistohyllystä, jonka joku oli jättänyt kierrätettäväksi uudenveroisen kappaleen.  

Luin joskus 1990-luvun puolella monia Tuurin siihen asti julkaisemia kirjoja, en ehkä kaikkia koska niitä oli jo silloin paljon. Siinä yhteydessä tuli Talvisotakin luetuksi, vaikka en muista sen silloin erityisesti jääneen mieleen. Nyt sen sijaan Talvisota tuntui mahdottoman hienolta, varsinkin kun se vahvisti edellistä lukukokemusta: luin nimittäin syyskuun alussa Ernst Jüngerin ensimmäistä maailmansotaa saksalaisesta näkökulmasta kuvaavan In Stahlgewittern -teoksen suomenkielisen käännöksen Teräsmyrskyssä. Olin aiemmin lukenut sen saksaksi, mutta nyt suomennoksen myötä oli pakko todeta, että en osaa saksaa, en ainakaan tämän kaltaisen kirjan riittävään ymmärtämiseen vaadittavalla tasolla.  Markus Långin käännös on mahtavaa työtä.

Jüngerin Teräsmyrskyssä perustuu päiväkirjoihin, joita Jünger piti Saksan länsirintamalla vuosina 1914-1918. Kansalliskonservatiivi Jünger kuvaa toteavasti vuosia jatkunutta helvetillistä piinaa, johon rintamalle päätyneet miehet joutuivat. Jüngerin kuvauksen autenttisuutta luonnehtii se, että ainakin Niall Ferguson käyttää Julma sota teoksessaan Teräsmyrskyä lähdeteoksena. Fergusonin mukaan ensimmäisestä maailmansodasta on olemassa vain vähän luotettavia, laajoja silminnäkijäkuvauksia.   

Jüngerin poliittisista kannoista on keskusteltu paljon ja syystäkin. Hän oli konservatiivina vähintään lähellä natseja, mutta säilytti myös etäisyyden heihin. Toista Jüngerin suomennettua teosta Marmorijyrkänteillä on luettu myös Hitlerin ja natsismin kritiikkinä. 

Talvisotakin perustuu autenttisille tapahtumille, vaikkakaan ei kirjoittajan omille kokemuksille. Samankaltaisuutta silti on: myös Tuurin kirja perustuu autenttisille sotapäiväkirjoille ja haastatteluille. Mutta ennen kaikkea samankaltaisuutta on sisällössä: Jalkaväkirykmentti 23 koettelemukset ja kestäminen ylittävät käsityskyvyn. Länsirintaman kauheudet olivat samankaltaisia, mutta kestivät yli neljä vuotta. 

Talvisodasta on lukukokemuksena helpompi pitää kuin Teräsmyrskystä, sillä Tuurilla on kuvauksissaan myös hivenen huumoria mukana, Jüngerillä ei tippaakaan.  

------------------------------------------------------

Antti Tuuri (1989, 1. painos 1984): Talvisota. Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Ernst Jünger (2008, 46. Auflage, 1. Auflage 1920):  In Stahlgewittern. Stuttgart: Klett-Cotta. 

Ernst Jünger  (2008): Teräsmyrskyssä. (In Stahlgewittern). Suomentanut Markus Lång. Suomennettu vuoden 1978 laitoksesta. Helsinki: Ajatus Kirjat.

Niall Ferguson (2003) Julma sota. (The Pity of War, 1998). Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY.

[1]: On muuten mielenkiintoista, miten Mattilanniemen A- ja D-rakennukset ovat täydessä käytössä ja B- ja C-rakennukset seisovat tyhjillään.  Miten ihmeessä tähän on varaa. Eikö MaB ja MaC tulisi korjata käyttökuntoon? Varmaan maksaisi maltaita, mutta en usko, että periaatteessa hienon kampusalueen olennainen osa on tällä tavalla rapistumassa purkukuntoon. 

Hotakaisen "Tarina" koukuttaa

Syksyn 2020 kirjallinen tapaus on varmaan Hotakaisen fantasiaromaani tai allegoria Tarina. 

Pyysin kirjan itselleni syntymäpäivälahjaksi. Aluksi olin vähän harmissani ja ajattelin, että tämä taitaa jäädä kesken, mutta pienen totuttelun jälkeen Hotakaisen kehittelemä erikoinen tyyli ja rakenne alkoivat toimia ja vetää puoleensa. Kirja rakentuu lyhyistä tarinanpätkistä, jotka limittyvät toisiinsa ja rakentavat kuvaa nyky-Suomesta. Kuva on tyly, ehkä liiankin synkkä: maaseudusta on tehty Virkistysalue, yhteiskunta jakautunut menestyviin, pätkätyöläisiin ja syrjäytettyihin. Eläimet kärsivät, mutta naurettavia ovat vegaanitkin. Vastenmielisin tyyppi on vihervasemmistolainen Säätäjä ja sympaattisin luuseri naispuolinen nimettömäksi jätetty presidentti, joka lopulta puhuu suunsa puhtaaksi.

Päädyin tekemään pieniä merkintöjä sivun laitoihin. Sellainen aforismikokoelmahan tämä paljossa on, ja varmaan tulee jossakin vaiheessa luetuksi päivän mietelauseena YLE:n ykköskanavalla. 

Olen pitänyt monista Hotakaisen teksteistä (Bronks, Klassikko, Finnhits, Ihmisen osa), vaikka jotkut ovat jääneet kesken (Juoksuhaudantie). Tarina  oli minusta mainio ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjailijoilla on oma äänensä ja tyylinsä, mutta silti mietin, kannattaisiko Hotakaisen kokeilla joskus astetta  perinteisempää tyyliä ja katsoa, mitä siitä tulisi.    

--------------------------------------

Kari Hotakainen (2020) Tarina. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala. 

Hannu Uusitalo muistelee

Sosiologi ja sosiaalipoliitikko Hannu Uusitalo on julkaissut kiinnostavan muistelmateoksen. Vuonna 1947 syntynyt Uusitalo on suomalaisessa sosiaalitutkimuksen kentässä merkittävä vaikuttaja. Allardtin oppilas väitteli vuonna 1975 pohjoismaisella vertailevalla hyvinvointitutkimuksella. Väittelynsä jälkeen Uusitalo toimi sosiologian apulaisprofessorina Turun kauppakorkeakoulussa ja Helsingin kauppakorkeakoulussa.

Vuonna 1991 Hannu Uusitalo siirtyi hyvässä vauhdissa olleelta yliopistososiologin uralta juuri perustetun sosiaali- ja terveyshallituksen ylijohtajaksi. Joulukuussa 1992 sosiaali- ja terveyshallituksesta syntyi Stakes eli sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, jonka ylijohtajana ja pääjohtajan varahenkilönä Uusitalo toimi. Vuonna 2001 Uusitalo siirtyi Stakesista Eläketurvakeskukseen, mistä jäi eläkkeelle vuonna 2014.

Tekijä luonnehtii itseään kirjan ensimmäisessä lauseessa näin:

"Olen paitsi tutkija ja yhteiskuntapoliitikko myös intohimoinen tilasto- ja vuosikertomusmies".

Tuossa on tietty ironia mukana, mutta varmaan tottakin. Uusitalo on empiirisen sosiaalitutkimuksen innokas, ehkä jopa intohimoinen edistäjä ja puolustaja. "Tilasto- ja vuosikertomusmies" on aina halunnut katsoa, miten toisten yhteiskuntatieteilijöiden tai vaikkapa poliitikkojen väitteet kestävät empiirisen, mieluusti tilastollisen tarkastelun. 

 

Teoksessa on lajityyppinsä mukaisesti kuvausta kirjoittajan lapsuudesta ja nuoruudesta, sekä tietysti työuran eri vaiheista, mutta myös painavaa pohdintaa suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteesta, hyvinvointivaltiosta, tulonjaosta ja työeläkkeistä.  Tärkeää on myös keskustelu soveltavan yhteiskuntatutkimuksen merkityksestä, erityisesti sektoritutkimuslaitosten roolista siinä. Yliopistollisen tutkimuksen ja sektoritutkimuslaitosten tuottaman tutkimuksen välinen, joskus monimutkainen ja joskus jännitteinenkin suhde jäsentää kirjaa. 

Omalta kannaltani kirjan kiinnostavinta antia olivat Stakesin vuosien kuvaus, olinhan siellä itsekin: Uusitalo kuvaa osin varmaan kaikille stakeslaisille tuttua, mutta myös sellaista talon johdon sisäpiirin kokemusta, vääntöjä joista me tavalliset stakeslaiset emme  tienneet. Erinomaisen tärkeää, että tätä kokemusta on nyt julkaistu. 

Stakes oli monessa suhteessa onnistunut kokeilu päätöksentekoa palvelevan tutkimuksen tuottamiseksi. Kaikessa ei onnistuttu, silti paljossa kuitenkin. Hannu Uusitalolla oli onnistumisessa merkittävä rooli. Meille stakeslaisille Uusitalo oli esimiehenä mahdottoman hyvä: demokraattinen ja kannustava, mutta kyllä hän myös piti huolen siitä, että asiat etenivät. Vappu Taipaleen kanssa he täydensivät mainiosti toisiaan.

Lopuksi pieni henkilökohtainen muisto: kun Hannu Uusitalo siirtyi maaliskussa 2001 Eläketurvakeskukseen, hän jakoi tavaroitaan työtovereilleen. Minä sain Hannulta pääjohtajan työtuolin, jonka hän oli puolestaan saanut Vapulta. Tähän tuolin kierrätykseen ei liittynyt mitään sen kummempaa merkitystä, mutta työtuolina se oli minun urani paras.  Kauaa en ehtinyt siitä nauttia, sillä siirryin 1.8.2001 Jyväskylän yliopistoon.