Hägring 38

Kjell Westön romaani talvisotaa edeltävästä vuodesta 1938 on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Westön hieno teksti on löytänyt lukijoita myös pohjoismaiden ulkopuolelta. Romaanista on olemassa  suomenkielisen käännöksen (Kangastus 38) lisäksi ainakin  saksan (Das Trugbild), espanjan (Espejismo 38) ja englanninkieliset (Wednesday Club) käännökset. Itse innostuin vasta nyt lukemaan tämän, ostettuani sen Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta joitakin vuosia sitten.

Päähenkilö on helsinkiläinen varatuomari Claes Thune joka palkkaa konttoristikseen rouva Mathilda Wiikin, tietämättä, että Wiik on osallistunut punakapinaan ja ollut vankileirillä. Romaanin tarina on jännittävä, tai ei ehkä sillä tavalla jännittävä kuin jotkut dekkarit ovat, mutta viihdyttävällä tavalla mielenkiintoinen silti.

Varmaan Westö on tehnyt hyvin taustatyönsä, siitä kertovat lainaukset Hufvudstadsbladetista. Ajankuva tuntuu aidolta, vaikka ehkä joskus vähän alleviivatulta. Tietysti siihen kuuluu kansainvälisen jännityksen kiristyminen, Saksan juutalaisvainot ja Neuvostoliiton vuoden 1937  puhdistukset, joista päähenkilöt ovat kovasti hyvin selvillä.

Ajankuvaa ovat myös viittaukset uusiin suomalaisiin elokuviin. Toinen päähenkilö, rouva Wiik on elokuvahullu, joka käy vähintään viikoittain katsomassa joko suomalaisen, saksalaisen tai amerikkalaisen filmin. Hän ei pidä Jääkärinmorsiamesta, eikä Tauno Palosta ja Kullervo Kalskeesta. Sen sijaan Santeri Soihtu on ihana. "Santeri Soihtu" on tietenkin romaanihenkilö, jolla ehkä on todellinen esikuva -- tietysti Teuvo Tulio.

Kirjan ilmestyessä runsaasti keskustelua herätti tarina Stadionin avajaiskilpailusta, jossa juutalainen juoksija jätettiin selvästä voitostaan huolimatta neljänneksi. Harmi, että tarinaa ei syvennetä lisää, ratkaisun taustat jäävät selvittämättä.

Pidin kovasti.

Kjell Westö (2014) Hägring 38. Roman. Månpocket. (Alkup. 2013)

 

Siperian matkakirja

Andrej Amalrik oli  venäläinen historioitsija ja toisinajattelija, joka tuomittiin vuonna 1965 kolmeksi vuodeksi karkoitukseen Siperiaan, perusteena "pornografisen ja neuvostovastaisen" näytelmän kirjoittaminen. Näytelmää ei tosin oltu esitetty missään, eikä hän myöntänyt edes näyttäneensä sitä kenellekään, mutta tuomio tuli silti. Amalrik oli "loiseläjä", koska hänellä ei ollut vakinaista työpaikkaa, ja siksi hänet lähetettin maaseudulle oppimaan työntekoa. Itse hän väitti, ettei voinut ottaa vastaan vakinaista työtä, koska hoiti vakavasti sairasta isäänsä ja ikääntynyttä tätiään.

Vuonna 1938 Moskovassa syntynyt ja vuonna 1980 Espanjassa liikenneonnettomuudessa kuollut Amalrik kuvaa kirjassaan karkoitusaikaansa yksityiskohtaisesti ja objektiivisesti. Hän on tarkkanäköinen ja analyyttinen kuvatessaan siperialaiskylän arkipäivää. Aika ankeaa siperialaisessa kolhoosissa oli, ruoasta ja lämpimistä vaatteista oli puutetta ja työ raskasta. Jotenkin Amalrik kuitenkin selvisi ensimmäisen talven yli. Siperialaiset kolhoosin asukkaat olivat käytännössä maaorjan asemassa. Amalrik kuvasi Neuvostoliiton arkea kirjoittamishetkellä, eli 1960-luvun puolessavälissä, jolloin Stalinin pahimmista vainon vuosista oli jo kulunut aikaa. Silti hänen kuvaamansa todellisuus oli hyvin karua.

Hän onnistui saamaan itselleen hyvän puolustusasianajajan, joka ei jättänyt päämiestään pulaan, vaikka karkoitustuomio pantiin toimeen. Lopulta, noin vuoden kuluttua pidätyksestä Amalrikin tuomio purettiin ja hän saattoi palata Moskovaan jo alkusyksystä 1966 -- tähän teos päättyy.

Amalrik ei ottanut rangaistuksesta opikseen vaan julkaisi vuonna 1969 esseen "Kestääkö Neuvostoliitto vuoteen 1984 saakka", jossa ennusti yhtenä ensimmäisistä Neuvostoliiton hajoamisen. Essee käännettin monille kielille. Myöhemmin Amalrik oli (Wikipedian mukaan) aktiivisti mukana neuvostoliittolaisessa Helsinki-ryhmässä, ja aikanaan hänet karkotettiin monien muiden toisinajattelijoiden tavoin.

Ostin tämän saksankielisen käännöksen Jyväskylän Päijänne-kirjakaupasta kesälomani kynnyksellä. Kehtasin vielä tinkiä hiukan hinnasta, sellaisella argumentilla, että tätä kirjaa ei varmasti kukaan muu halua ostaa. -- Ostaessani en tiennyt Amalrikista mitään. Teos oli kaikella tavalla lukemisen arvoinen, ei tietenkään niin korkeakirjallinen kuin vaikkapa Brodsky tai Solzenitsyn, mutta oma kirjallinenkin arvonsa tällä minusta on.

Teos on ilmestynyt Rowoltin kustantamana ensimmäisen kerran 1970 ja tämä minun kappaleeni näyttää olevan kuudes painos vuodelta 1977.  Kirjan aikaisempi omistaja on ostanut sen samana vuonna. Englanninkielinen käännös näyttää olevan olemassa, mutta  en löytänyt ruotsin- tai suomenkielistä käännöstä. En tiedä, tunnettiinko tätä Suomessa 1970-luvulla.

Toisin kuin nykyään monasti ajatellaan,  1960- ja 1970-luvuilla Suomessa ilmestyi varsinkin Stalinin aikaan liittyvää kriittistä kirjallisuutta.  Lukiessani mietin, millaiselta tämän lukeminen 1970-luvun alussa olisi minusta tuntunut. Olisinko uskonut kuvauksen todeksi?


Andrej Amalrik (1977, 6. painos) Unfreiwillige Reise nach Sibirien.  Hamburg: Rowohlt.

Lemmikkien hatausmaa

Pitäisi tietysti kirjoittaa blogia soteuudistuksesta, mutta kesälomalla en viitsi.

Nyt minulla oli Stephen Kingin "Pet Sematary" lukuvuorossa. Tämä on ollut hyllyssäni pitkään, mutta vasta nyt kesäloman kunniaksi luin sen. King on erinomaisen taitava tarinankertoja. Usein hänellä on joku juttu, jonka ympärille tarina rakentuu, tässä se on Lasaruksen tarina Johanneksen evankeliumista. Muistaakseni King luonnehtii tätä kirjaansa kirjoittamisoppaassaan, että kyse on kuoleman merkityksestä ... voi olla.

Pet Semataryn tarina on aivan karmea, luin sitä välillä kirjaimellisesti tukka pystyssä. Takakannen mainostekstin mukaan tämä on  kauheinta Kingiä, ja minusta tuntuu, että väite pitää edelleen paikkansa, vaikka King on kirjoittanut monia menestyskirjoja vuoden 1984 jälkeenkin. Tässä, kuten usein Kingillä, pahin kohta on jossakin keskellä, kun lukija arvaa, mitä on tulossa nurkan takana, mutta se ei ole ihan vielä varma. Sitten kun mörkö on tullut, on lukeminen jotenkin helpompaa. "Pet Sematary" oli siinä mielessä poikkeus säännöstä, että ilkeitä yllätyksiä tuli ihan loppuun saakka.

Innostuin Kingin teoksista muutamia vuosia sitten -- ne ovat jollakin tavalla aika samanlaisia, mutta silti minusta tuntuu, että hän ei toista itseään. Tai että hän toistaa itseään samalla tavalla kuin vaikkapa  Christie tai  Simenon tai Chandler toistavat.

F.E. Sillanpää: Miehen tie

Olen lueskellut kesälomalla kaikenlaista, nyt viimeksi Sillanpään vuonna 1932 ilmestyneen romaanin "Miehen tie", varmaan siksi, että joku aika sitten tv:stä tuli Nyrki Tapiovaaran hieno, ohjaajan talvisodassa kaatumisen vuoksi hiukan keskenjäänyt elokuva. Tapiovaaran elokuva tuntui seuraavan aika tarkasti kirjan juonta, ja minusta saa kiinni jotenkin  kirjan hengestäkin. Hieno taideteos sekin.

Olen lukenut "Miehen tien" joskus nuorena, enkä voi millään muistaa, miltä se silloin tuntui, mutta nyt aikuisena miehenä en voi kuin ihmetellä ja ihailla kirjailijan kykyä kuvata päähenkilönsä kasvua. Kaikki Sillanpäätä lukeneet tietävät hänet mestarillisena luonnon kuvaajana, mutta hän on aivan taiturillinen kuvatessaan yhteisöään -- tai vaikka kieltolain aikaista Tamperetta ja Amurin kaupunginosaa. En tiedä, oliko Hannu Salamalla tämä Sillanpään romaani esikuvanaan esikoisessaan, Amurin kuvauksessa on jotakin samaa.

Sillanpää on kyllä käsittämättömän hyvä kirjailija. Joskus kuulee sellaistakin, että hänelle annettiin kirjallisuuden Nobel talvisodan vuoksi, ikään kuin solidaarisuuden osoitukseksi suomalaisille, ja miksi ei näin saata ollakin. Se ei kuitenkaan laisinkaan vähennä Sillanpään suuruutta.