Löysin sittenkin oman puheenvuoroni Lempäälän seurakunnan 15.9.1997 pitämässä Hiljaisuus-seminaarissa. (ks. edellinen postaus Linkolan puheenvuorosta.) Liitän sen nyt tähän vähän niin kuin historiallisesta mielenkiinnosta.
---------------------------------
Hiljaisuudesta
Mikko Mäntysaari
15.9.1997
Hiljaisuus-asketismi
Askeettinen hiljaisuuden tavoittelu on ollut hyvin kauan tärkeä keino löytää yhteys tuonpuoleiseen maailmaan, ja löytää merkitys elämälle. Vastaavasti on aika tavallista ajatella, että ihmiset ympäröivät itseään äänillä suojautuakseen.
Äänet peittävät merkityksettömyyttä ja ne viihdyttävät. Ihmisen ei tarvitse syventyä itseensä tai maailmaansa, kun meteli estää ajattelun. Meteli, olipa se musiikkia tai mainontaa, tuudittaa ja luo turvallisen jatkuuden tunnetta. Rockmusiikin takova rytmi on valloittanut koko maailman koska se muistuttanee meitä kohdun seinämän läpi kuuluvista äidin sydämenlyönneistä.
Hiljaisuuden vastakohta on tässä todellakin äänekkyys eikä meteli, joka voi olla mitä hyvänsä, mutta tyypillisesti ympäristömme meille aiheuttamaa. Äänekkyys on taas jotakin, jonka itse synnytämme, joka aiheutetaan tietoisesti. Äänekkyys voi olla puhetta tai musiikkia, mutta siinä on aina mukana kommunikaatioelementti.
Hiljaisuuden askeesia voidaan perustella kahdella tavalla: äänekkyys voi olla resurssien haaskaamista tai sitten kyse on keskittymisen esteestä.
Mee Tse
Näistä ensimmäinen perustelu oli Mee-Tsellä.
Mee-Tse (470 eKr. - 371 eKr.), oli kiinalainen uskonnon perustaja ja filosofi. Mee-Tsen ja hänen koulukuntansa ulkoinainen elämä oli askeettista. Meetseläiset elivät askeettista elämää, pukeutuivat karkeaan pukuun, tekivät raskasta ruumiillista työtä, harjoittivat itsekieltäymystä, tuomitsivat soiton ja musiikin sekä hylkäsivät monimutkaiset hautajais- ja surumenot. (Koskikallio 1964, 7) Mee-Tse oli itse saanut konfutselaisen kasvatuksen, mutta suhtautui tähän vallitsevaan oppiin hyvin torjuvasti. Hän ei voinut hyväksyä konfutselaisten esi-isäin palvontaa eikä hautajaisten loistavia ja kalliita juhlamenoja. Ennen kaikkea hän ei voinut hyväksyä konfutselaisten predestinaatio-oppia jonka mukaan ihmisten elämä ja kuolema olisivat ennalta määrättyjä. Mee-Tse korosti yleismaailmallista rakkautta eikä hän voinut hyväksyä sotaa. Hän sai laajan kannattajakunnan, ja noin kahdensadan vuoden ajan hänen opillaan oli paljon seuraajia. Mee-Tsen kuoleman jälkeen hänen koulukuntansa jakaantui kahtia: uskonnolliseen ja loogis-tieteelliseen kouluun. Uskonnollinen koulusuunta vaali erityisesti Mee-Tsen opin eetillisiä ja uskonnollisia arvoja, kuten yleismaailmallista rakkautta, uskoa henkiin ja aaveisiin, asketismia, taiteen halveuksuntaa ja sodan vastustamista. Tieteellinen koulukunta taas kehitti logiikkaa, mm. induktiivisen ja deduktiivisen päättelyn sääntöjä. Kolmannella vuosisadalla eKr. Mee-Tsen oppien leviäminen pysähtyi, pysähtymistä seurasi taantuminen ja vuosisadan kuluessa Mee-Tse kouluineen hävisi olemattomiin. Opin häviämiselle oli paljon syitä, mutta olennaista ehkä oli, että antimilitarismi ja yleismaailmallinen rakkaus eivät sopineet yhteen ajan hengen kanssa. (Koskikallio 1964, 10–11).
Se Mee-Tsen elämästä ja hänen oppinsa kohtalosta. Vielä lainaus hänen opistaan:
“Mee-Tse lausui: Jalon ihmisen velvollisuus on edistää maailman hyvinvointia ja poistaa maailman turmiota ja siten asettaa maailmalle ohjeet ihmiskunnan hyödyttämiseksi. Ihmiskuntaa vahingoittavat seikat tulee poistaa. Näin jalosta ihmisestä tulee maailman ojennusnuora.
Ei tule etsiä sitä, mikä on kaunista silmälle, suloista korvalle, makeaa suulle ja ruumiille mukavaa, ja sitä varten kiskoa kansalta sen ruokaan ja vaatteisiin tarvittavia varat. Sellaista jalo ihminen ei tee. – Siitä syystä minä, Mee-Tse, vastustan musiikkia.
Ei tarvitse tehdä suuria kelloja, rumpuja, luuttuja, sitroja, huiluja ja pillejä saadakseen iloa. (...) Musiikin harrastaminen on väärää. (...) Kansalla on kolme ahdistusta: se on nälkäinen, mutta ei saa ruokaa, se on viluinen, mutta se ei saa vaatetta, se on väsynyt, mutta ei saa lepoa. Ne ovat kansan kolme suurta ahdistusta. Jos näiden kolmen ahdistuksen poistamiseksi soitetaan suuria kelloja, lyödään rumpuja, soitetaan luuttuja ja sitroja, puhalletaan huiluja ja pillejä ja heilutetaan sota-aseita, niin saako kansa siitä varoja ruokaan ja vaatteisiin, jotta se voisi elää rauhassa ja levossa? En ainakaan minä voi uskoa sitä mahdolliseksi.” (Mee-Tse 1964, 213–15)
Musiikin harjoittaminen johtaa laiskuuteen ja vähäisten resurssien haaskaamiseen ? Onko tässä mitään samaa kuin Linkolan ajatuksissa?
Sanotaan, että suuren luokan rock-konsertin energiamäärällä lämmittäisi ja valaisisi pitkään Lempäälän kokoisen yhdyskunnan. Voi olla liioittelua, mutta selvää on, että virtaa kuluu päivittäin paljon musiikin soittamiseen radioista, levyiltä, tv:stä. Suuri osa tästä äänekkyyden tuottamisesta perustuu passiiviseen vastaanottamiseen, jota tuskin voi kutsua kuunteluksi. Kukaan ei jaksa keskittyneesti kuunnella musiikkia muutamaa tuntia pitempään. Tämän voi jokainen testata käymällä vaikkapa oopperassa tai konsertissa. Itse yleensä nukahdan puolen tunnin sisällä ja vasta pienten torkkujen jälkeen jaksan seurata keskittyneesti esityksen loppuun. Äänekkyyden tuottamisen passiivisuus tekee siitä energian käytön kannalta vieläkin tuomittavampaa.
En ole kuitenkaan varma siitä, että tällaisessa musiikin tuomitsemisessa on mitään järkeä. Mee-Tsen oppi kaikesta rationaalisuudestaan huolimatta unohdettiin, ja soitto jatkui. Syynä on kai se, että musiikilla on tavattoman suuri kyky kommunikoida ihmisten välillä, yli aikakausien ja kulttuurirajojen. Kaikesta passiivisuudesta ja energian tuhlailusta huolimatta ihmiset ovat valmiita panostamaan musiikin kuunteluun. Shostakovits sävelsi piiritetyssä Leningradissa ja ihmiset tulivat nälkäkuoleman partaalla kuuntelemaan seitsemättä sinfoniaa, koska se oli tärkeää, eikä musiikin tavoitteena ollut tuudittaa kuuntelijoita uneen, vaan puhua juuri siitä kaameudesta mitä oli tapahtumassa, sekä saksalaisten toimesta että venäläisten omasta ... Toinen esimerkki ja samasta sodasta: kun venäläiset jo kolkuttivat Berliinin porteilla, esitti joku kaupungin suurista orkestereista Wagnerin “Götterdämmerungin”, jumalten tuhon, eikä kuuntelutilanteen traagisuutta ole oikein mahdollista kuvitella. Sanotaan, että viimeisen yön ennen pakenemistaan Helsingistä Pietariin keväällä 1918, Otto Wille Kuusinen soitteli pianolla Bellmanin lauluja, yksikseen.
Tuomas Kempiläinen
Hiljaisuuden askeesia voi perustella myös toisesta näkökulmasta: vaikka kyse ei olisikaan yhteiskunnan vähäisten resurssien tuhlaamisesta, on hiljaisuus äänekkyyttä parempi.
Hiljaisuuden arvostaminen voi merkitä myös puheesta luopumista. Tuomas Kempiläisen kirjoittaja suree sitä, että hän on puhunut turhaan:
“1. Varo ihmisten melua niin paljon kuin voit. Maallisista asioista puhuminen tuottaa nimittäin suurta haittaa silloinkin, kun se tapahtuu vilpittömässä mielessä. Pian näet turhuus meidät tahraa ja vangitsee. Kunpa olisin vaiennut useammin ja ollut harvemmin ihmisten seurassa! Mutta minkä vuoksi niin mielellämme puhelemme ja juttelemme keskenämme, kun kuitenkin niin harvoin palaamme hiljaisuuteen ilman omantunnon loukkausta? Puhumme niin mielellämme sen vuoksi, että haluamme saada keskusteluista keskinäistä lohdutusta ja huojennusta sydämellemme, jota erilaiset ajatukset rasittavat. Haluamme sangen kernaasti vaihtaa ajatuksia asioista, joita pidämme suuressa arvossa ja haluttavina tai jotka meistä tuntuvat vastenmielisiltä.
2. Mutta valitettavasti tämä on usein tyhjää ja turhaa. Tällainen ulkoinen lohdutus on näet suurena esteenä Jumalan sisäiselle lohdutukselle. Sen vuoksi on valvottava ja rukoiltava, ettei aika kuluisi hukkaan. Jos on sallittua ja hyödyllistä puhua, puhu sellaista, mikä on rakennukseksi.” (Kempiläinen 1988, 34)
Vaikuttaa järkevältä, mutta onko todellakin sitä? Minusta tässä voi yhtä hyvin olla kysymys olennaiseen keskittymisestä kuin sen vastakohdastakin. Luostarissa hiljaisuuden askeesi mahdollistaa ehkä syventymisen ja keskittymisen, ja ehkä kurinalaisella hiljaisuudella todellakin voidaan saavuttaa sellaista tietoa jota yhteydenpidolla toisten ihmisten kanssa ei voi saavuttaa. Menihän Jeesuskin erämaahan ja oli siellä 30 päivää.Hiljaisuus olisi jotenkin sakraalia.
Silti ihmisenä oleminen on mahdollista vain kommunikaation kautta, samoin sakraalitkin kokemukset edellyttävät kommunikatiivisuutta. Hiljaisuus puhumattomuuden merkityksessä voi olla korvien sulkemista, vetäytymistä kommunikaatiosta, suojautumista. Tällaiseen vetäytyvään suojautumiseen on yhä helpompi tuntea vetoa. Voi esimerkiksi jättää lehdet lukematta ja tv:n katsomatta, koska sieltä tulee syntiä, äänekkyyttä jota ei voi kontrolloida kommunikatiivisesti. Tai ulkomaailma on liian masentava, koskaan ei tule hyviä uutisia vaan aina vaan huonompia. Hiljaisuuden korostaminen voikin tarkoittaa juuri tätä. Olisiko siinä sittenkin kyse suojautumista pahalta maailmalta ja uhkaavalta maailmanlopulta.
Vastakohta: dialogisuus. Kommunikaatiota voi tietysti olla olemassa hiljaisuudessakin. Sisäiset äänet puhuvat Kempiläiselle. Dialogiseen kommunikaatioon kuuluu myös vaikutusmahdollisuus siihen mitä puhutaan ja kuinka. Bahtinille dialogisuus oli sitä että kahden kohdatessa on aina kolmas läsnä, joka on Jeesus. Kirkkojen kovin rankaisu (tietysti hengen riiston ohella) oli yhteydestä sulkeminen, exkommunikaatio. Yhteyden ulkopuolelle sulkeminen onkin tavattoman kova rankaisun muoto, mistä koululaisetkin tietävät kertoa.
Lopuksi
Toisaalta on selvää, että se huuto ja meteli, jolla me kustannuksista välittämättä itsemme ympäröimme, ei ole hyvä sekään. Kun nyt puhutaan tupakansavun haitallisuudesta ja vaaditaan allergikoille oikeutta suojautua parfyymeilta, tuntuisi perustellulta, että ihmisellä olisi oikeus hiljaisuuteen esimerkiksi junissa ja busseissa. Ihmisellä tulee siis olla oikeus suojautua äänekkyydeltä.
Hiljaisuuden askeesi voi merkitä keskittymistä olennaisiin asioihin, mutta kyse voi yhtä hyvin olla kommunikaatiolta suojautumisesta. Keskitie on tässäkin varmasti se, mitä tulisi tavoitella. Hiljaisuuden askeesi ei ehkä ole niin itsestään selvästi hyve kuin ensin voisi ajatella. Hyveestä on kyse vain, jos hiljaisuuden askeesi tekee ihmisestä valmiimman toimimaan muuten oikein. Sen sijaan hiljaisuus kommunikaatiosta vetäytymisen merkityksessä ei voi olla hyve.
-----------------
Viitteet
Kempiläinen, Tuomas. 1988. Kristuksen Seuraamisesta. Helsinki: Kirjaneliö.
Koskikallio, Toivo. 1964. “Kaksitoista Kirjaa. Kiinan Kielestä Suomentanut Ja Johdannon Kirjoittanut Toivo Koskikallio.” In. Porvoo-Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Mee-Tse. 1964. Kaksitoista Kirjaa. Kiinan Kielestä Suomentanut Ja Johdannon Kirjoittanut Toivo Koskikallio. Porvoo-Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
