Pitäisi tietysti kirjoittaa blogia soteuudistuksesta, mutta kesälomalla en viitsi.
Nyt minulla oli Stephen Kingin "Pet Sematary" lukuvuorossa. Tämä on ollut hyllyssäni pitkään, mutta vasta nyt kesäloman kunniaksi luin sen. King on erinomaisen taitava tarinankertoja. Usein hänellä on joku juttu, jonka ympärille tarina rakentuu, tässä se on Lasaruksen tarina Johanneksen evankeliumista. Muistaakseni King luonnehtii tätä kirjaansa kirjoittamisoppaassaan, että kyse on kuoleman merkityksestä ... voi olla.
Pet Semataryn tarina on aivan karmea, luin sitä välillä kirjaimellisesti tukka pystyssä. Takakannen mainostekstin mukaan tämä on kauheinta Kingiä, ja minusta tuntuu, että väite pitää edelleen paikkansa, vaikka King on kirjoittanut monia menestyskirjoja vuoden 1984 jälkeenkin. Tässä, kuten usein Kingillä, pahin kohta on jossakin keskellä, kun lukija arvaa, mitä on tulossa nurkan takana, mutta se ei ole ihan vielä varma. Sitten kun mörkö on tullut, on lukeminen jotenkin helpompaa. "Pet Sematary" oli siinä mielessä poikkeus säännöstä, että ilkeitä yllätyksiä tuli ihan loppuun saakka.
Innostuin Kingin teoksista muutamia vuosia sitten -- ne ovat jollakin tavalla aika samanlaisia, mutta silti minusta tuntuu, että hän ei toista itseään. Tai että hän toistaa itseään samalla tavalla kuin vaikkapa Christie tai Simenon tai Chandler toistavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti