Antti Vesalan vastaus

Antti Vesala lähetti minun kirjakritiikkiini seuraavan vastineen, jonka tässä julkaisen, koska tämä blogi-alustani ei näytä sallivan kuin muutaman rivin mittaisen viestin:

--------------------------------------------------


Tervehdys, ja kiitokset ensinnäkin vaivannäöstä - kritiikki on aina mielekkäämmän tuntuista sellaiselta henkilöltä, joka on selvästi lukenut kirjan. Otan kantaa muutamiin kohtiin lyhyesti.

Olemme varmasti joutuneet tekemään kompromisseja lukukelpoisuuden ja akateemisen vakuuttavuuden välillä, ja oikeastaan melkein kaikki edellä esitetty kritiikki on aiheellista nimenomaan akateemisen vakuuttavuuden näkökulmasta. Tämä toki on jo esipuheessa ennakoitu (mm. s. 9, painettu versio, johon jatkossakin viittaan).

Samaan vetoan suhteessa valtio-opillisen käsittelyn ohkaisuuteen mm. käsitteiden analysoinnin osalta. Liberalismin ja konservatiivisuuden väitetyn ristiriidan pyrimme ratkaisemaan selkeällä oikos-polis -jaottelulla, ja arvostelemme vapauden käsitteen laventamista siten, että se on tullut tarkoittamaan myös erilaisia ulkopuolisten kustannuksella saatavia etuisuuksia. Vapauskäsitteen laventamisen kritiikki liittyy kirjassa suoraan oikeisto-vasemmisto -jaotteluun, joka mielestämme on huonosti mitään todellisia ristiriitaulottuvuuksia kuvaava (s.13-14.). Lisäksi pyrimme argumentoimaan, että taloudellisen vapauden erottaminen muusta vapaudesta on keinotekoista, eikä sellaiselle erottelulle ole muita kuin tarkoitushakuisia perusteita.

Kirjassa kautta linjan annetaan suurtakin arvoa erilaisille kansalaisyhteiskunnan instituutioille. Valtion, yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan erot eivät ole meille lainkaan epäselviä, mutta ehkä tuon tematiikan olisi voinut vaikka esipuheessa käsitelläkin, myönnettäköön.

Verovaroilla opiskelusta; "Näissä keskusteluissa törmää hämmästyttävän usein jopa koulutettujen ja älykkäiden ihmisten taholta sellaiseen ajatteluun, että verotusta tai julkisen sektorin kokoa ei saisi lainkaan arvostella, mikäli on jossain elämänsä vaiheessa ollut tekemisissä julkisen sektorin kanssa. Ottaen huomioon, että Suomessa esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat jo vuosikymmenien ajan olleet julkisen sektorin kautta järjestettyjä, montakohan jäävitöntä mahtaisi löytyä keskustelua käymään?" (s. 207) Vaaditaanko esimerkiksi minulta tiettyjen poliittisten mielipiteiden omaksumista silkasta kiitollisuudesta valtiota kohtaan? En suostu myöntymään sellaisiin vaatimuksiin.

Emme vastusta maahanmuuttoa vaan päinvastoin kannatamme liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ja käsittelemme vapaan maahanmuuttopolitiikan edellytyksiä melko laajastikin (s. 88-91). Pessimistinen totemus toki on, että nuo mielestämme perustellut ehdot eivät liene täyttymässä.

Kerjäläisyyttä käsittelevä luku menee tyylilajin puolesta kieltämättä astetta pidemmälle ja poikkeaa jonkin verran yleisestä linjasta. Sen kärki on kuitenkin suunnattu poliittisiin päätöksentekijöihin (s. 100-101). On totta, että tuossa kappaleessa mainitaan joitakin turvallisuussäännöksiä ja pidetään niitä tarpeellisina. Jos tätä oudoksuu, joutuu tekemään paikkansapitämättömiä oletuksia. Se, että ei pidä tähtisadetikkujen K-18 -merkintää järkevänä, ei tarkoita, että vastustaisi myös kaikkia paloturvallisuus- ja hygieniamääräyksiä. Julkiselle vallalle olemme jättämässä paljonkin perusteltuja ja sille luontevasti sopivia tehtäviä. Me emme suinkaan pidä kaikkia säädöksiä turhina, emme ole esim. lakkauttamassa valtiota tai kieltämässä ay-liikettä (s. 208).

Totta, olen humanisti (takakansi) - en kuitenkaan voi allekirjoittaa monien muiden humanistien viljelemää näkemystä, että vain siksi, että olemme päättäneet ryhtyä humanisteiksi, tästä syntyisi muille velvollisuus kustantaa minulle ja muille humanisteille siistit sisätyöt. Kirjammekin on tehty täysin omin voimin ja itse kerätyllä rahoituksella ilman mitään apurahoja tai oletusta kenenkään velvollisuudesta maksaa meille sellaisia.

Emme niinkään syytä työttömiä työttömyydestä. Yksi keskeisimmistä viesteistämme on, että luomalla yhteiskuntaan jäykkiä ja raskaita rakenteita valtio samalla vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Kannustinloukut ovat oma lukunsa. Toisaalta on tosiasia, että "vahingolliset elämäntapavalinnat ja tuhoisa terveyskäyttäytyminen kasautuvat samoille kansanosille" (s. 131). Nämä ovat sosiaalisten ryhmien välisten terveyserojen syitä eivätkä seurauksia.

Omaa vastuuta korostavissa kohdissa kritiikki on ensisijaisesti suunnattu edellä mainittuihin rakenne- ja kannustinongelmiin ja erilaisiin työllistämisen esteisiin. Totta on, että kirjassa puhutellaan melko suoraan myös sellaisia, joiden ei mielestään tarvitse ottaa vastaan muita kuin "oman alan töitä". Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa nirsoilla tarjottujen töiden suhteen aivan vapaasti niin paljon kuin haluaa, mutta omalla kustannuksellaan.

Myönnämme auliisti, että yhteiskunnassa on paljon väkeä, joka ei kykene pärjäämään omin avuin vaan tarvitsee monenlaista apua ja tukea. Se osa tuesta, jonka edelleen jättäisimme julkisen sektorin kautta hoidettavaksi, pitää mielestämme suunnata niille, jotka ovat todellisessa avun tarpeessa. "Yhteiskunnan turvaverkko on hyvä olla olemassa, mutta vain niille, jotka sitä aiosti työkyvyttöminä tarvitsevat." (s. 134)

Tilastokritiikkiämme koskeva viimeinen kappale tässä kirja-arvostelussa jäi minulle hiukan avautumatta. Tilastojen varjoon jääviä harmaan sävyjä juuri kaipaamme. Toisaalta pyrimme korostamaan, että kun poliittinen päätöksenteko nojaa tilastoihin, se nojaa samalla niiden valintoihin, jotka ovat päättäneet, mitä tilastoidaan ja mitä ei. (s. 65) Näkyvän ja näkymättömän ongelma on myös talousajattelun puolelta tuttu (esim. Hazlitt, Bastiat). Talouspoliittinen ajattelu ja päätöksenteko suuntautuu sellaisiin välittömiin seurauksiin kuin jonkin elvytyshankkeena rakennetun tienpätkän synnyttämät työpaikat mutta jättää huomiotta ne työpaikat, jotka jäivät syntymättä, kun tienpätkän vaatimat varat poistettiin talouden tuottavista osista.