Lillrankin pamfletti

Professori Paul Lillrank on julkaissut kiinnostavan pamfletin "Maailman parantaja" --- Matti Apunen viittaa tähän YP:n viime numeroon kirjoittamassaan esseessä. Lillrankin kirja on vapaassa jaossa EVA:n sivuilta. (www.eva.fi) Lillrank on hyvä kirjoittaja ja hänellä on paljon sellaista sanottavaa, jota yhteiskuntatieteilijöiden kannattaa tykönään pohtia, vaikka ei olisikaan samaa mieltä. En tiedä, onko Lillrankilla ns. taistolaistaustaa kuten monet väittävät B. Wahlroosilla olleen, mutta tämän pamfletin alun perusteella se voisi hyvin olla mahdollista. Siksi ponnekkaasti hän käy totalitarismiksi kutsumansa ajatteluperinteen kimppuun. On aika kiinnostavaa, kuinka nopeasti porvarillinen aate nousee esiin. Kokoomuksen kasvu suurimmaksi puolueeksi, Niinistön valinta presidentiksi --- kaikki näyttää puhuvan oikeistolaisen poliittisen ajattelun uudesta tulemisesta. Professori Jarmo Virmavirran Kanava-lehden viime numerossa julkaisema kirjoitus argumentoi konservativismin puolesta. Virmavirran mukaan kaikki suuret suomalaiset valtiomiehet ovat olleet konservatiiveja (myös Kekkonen ja Koivisto). Lillrank väittää, että kyse on porvarillisen aatteen / idean puolustamisesta, mutta minusta hän puhuu kyllä enemmän itsestään kuin keskivertoporvareista, joita itse kukin on tavannut riittämiin, jotta vertailuaineistoa on tarpeeksi. Argumentti menee jotenkin niin, että kaikki Lillrankin järkevänä pitämä liberiaali ajattelu ja toiminta nimetään porvarillisuudeksi ja sen vastakohtana oleva ajattelu ja toiminta totalitarismiksi. Tässä suhteessa kirja ei minusta ollut kovin analyyttinen. Jos hän olisi malttanut keskustella vaikkapa Mauno Koiviston tai Ele Aleniuksen kaltaisten kirjoittajien vanhojen ja uusien tekstien kanssa, (tai Kalevi Sorsan, tai Väinö Tannerin) vain joitakin suomalaisia vasemmistolaisia mainitakseni, olisi Lillrankin pamfletti ollut ehkä vähemmän iskevä, mutta ainakin omissa silmissäni uskottavampi. Näin mennään -- saa nähdä, vastaako heille kukaan, syntyykö keskustelua.

Kariston muistelmia

Prof. Antti Karisto Helsingin yliopistosta täytti juuri 60 vuotta. Hauskat juhlat joiden aikana vierailtiin mm. Kariston kylässä tutustumassa Antin isän lapsuudenkotiin. Tämä kirja perustuu Etelä-Suomen Sanomien kolumneihin. Osa jutuista on niin pitkiä, että Antin on tarvinnut kirjoittaa paljon lisää, osa taas niin lyhyitä että voivat hyvin vastata alkuperäisiä lehtijuttuja.

Jutuissa on paljon kiinnostavaa, ja anttimaisen hauskaa kerrontaa, mutta lyhentäminen olisi ehkä ollut paikallaan. Yllätys oli, että Antti on innostunut Lahden amk:n valokuvauslinjan ihmisten kalentereista; niistä, joissa Aliisakin on kuvaamassa.

Antti Karisto (2010) Yksi piano vai kymmenen lehmää? Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Helsinki: Gaudeamus.

Tähän on tultu

Forssan lehden entinen toimittaja fil.kand. Kauko Kare kirjoitti kekkosvastaisen mielipidekirjan 1967. Kirja kai julkaistiin ensin omakustanteena, mutta tämä lukemani 9. painos vuodelta 1987 on Alea-Kirjan kustantama.

Teos on oikeastaan lehtijuttujen kokoelma, eikä kirjoittajan omien vaan toisten kirjoittamien. Nuorempien on vaikea varmaan ymmärtää, mistä kirjasta aikanaan syntynyt kohu oikein syntyi. Kekkonen oli varmaan raivoissaan.

Minun oli hiukan vaikea paikallistaa kirjoittajaa poliittisella kartalla. Jostakin sosialidemokraattien oikean laidan ja kokoomuksen välistä kai.

Kulttuuriradikaalien kritiikki on tunkkainen tuulahdus suoraan lapsuudestani. Erityisen harmin kohde tuntuu olevan Pekka Lounela, mutta myös Saarikoski, Salama ja Tuomas Anhava tuntuvat kirjoittajaa harmittavan.

Kauko Kare (1987) Tähän on tultu. Paasikiven linjalta K-rintamaan. 9. painos. Helsinki: Alea-kirja.

Pjongjangin akvaariot

Lapsena keskitysleirille joutuneen Kangin haastatteluihin perustuva kirja. Järkyttäviä juttuja nälästä ja hakkaamisista, mutta jotenkin muistuttaa enemmän Papillonia kuin Solzenitsynia tai vaikkapa Herta Müllerin Atemschaukelia. Ehkä tämä fiilis johtuu kirjan päättävästä loikkaamisen kuvauksesta, joka vakavasta teemasta huolimatta on vähän veijarimainen Papillonin tyyliin.

Silti on sanottava, että pohjoiskorealaisen todellisuuden kuvaus on karmaisevaa luettavaa ja täysin uskottavaa.

Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot (2011) Pjongjangin akvaariot. Helsinki: Siltala.

Sillanpää: Kerron ja kuvailen

Sillanpää sai nobelin ansiosta, ei armosta. Tämä ei tietenkään kuulu hänen keskeiseen tuotantoonsa, mutta silti kannatti lukea.

Lyhyitä lastuja ja novelleja. Varmaan tämä on kirjoitettu paikkaamaan kirjailijan velkoja kustantajalle, mutta ei vähennä kirjan arvoa. Kuluneisuudesta päätellen tämä on ollut äidille rakas -- vaikka en muista hänen koskaan tästä sanoneen mitään.

Mukana on lyhyitä novelleja, ehkä aikaisemmin julkaistujakin. Kirjan päättää osasto, johon on koottu Sillanpään radiolle pitämiä joulusaarnoja.

F.E.Sillanpää (1954) Kerron ja kuvailen. Helsinki: Otava.

Keijo Korhosen elämänkertaa

Korhosen katkera tilitys. Parhaimmillaan kuvatessaan ulkoasiainministeriön sisäistä elämää, ehkä myös 1960-luvun omaelämänkerrallisissa jaksoissa. Kirjoittaja osoittaa ällistyttävää kykyä pitää itseään ainoana asiantuntijana ulkopolitiikassa, ja erityisesti paljon parempana ulkopolitiikan taitajana kuin presidentit Koivisto ja Ahtisaari. Varsinkin Ahtisaaren suuntaan hän lähettää kipeitä kommentteja. Tarja Halonen ei esiinny kirjassa lainkaan.

Korhosen suhde Kekkoseen on merkillinen sekoitus ihailua ja pelonsekaista kunnioitusta. 1980-luvun taitteessa Kekkosen sairastuminen alkaa jo haitata viranhoitoa. Korhonen tuntuu hiukan moittivan presidentin "henkilääkäreitä" siitä, että ongelmiin ei puututtu ajoissa. Varmaan hän on oikeassa sanoessaan, että lääkäreiden on ollut vaikea päätellä, missä vaiheessa sairaus on edennyt niin pitkälle, että on ollut pakko tehdä jotakin. Olisi todella kummallista ja vaarallistakin, jos lääkärit alkaisivat valvoa poliitikkojen kykyä päätöksentekoon.

Vaikka Korhonen on ollut Helsingin yliopiston professori, on kirjassa varsin vähän yliopistoelämään liittyviä muisteluita. Mieleen jäi kuitenkin, että Korhosen alainen UM:ssa, Osmo Apunen, voitti Korhosen Tampereen yliopiston valtio-opin professuurin haussa. Korhosern tavoin Apunenkin on taustaltaan historioitsija. Korhonen sanoo, että hän on kiitollinen niille kahdelle Tampereen yliopiston professorille, jotka totesivat hänet epäpäteväksi ja pitivät Apusta pätevänä, koska näin hän sai mahdollisuuden tulla valituksi Helsingin yliopiston professoriksi. Tämä on vähän turhaa venkoilua, sillä tottahan hän olisi voinut Tampereeltakin hakea tuota Helsingin virkaa. Totta tietysti on, että Apunen ei ehkä hakenut tultuaan valituksi Tampereelle, ja siten tarjosi Korhoselle uuden mahdollisuuden. Oliko näin, en tiedä. Epäilen lisäksi, että asiantuntijoina on tuolloinkin käytetty toisen yliopiston professoreita, ei siis tamperelaisia. Korhonen haluaa (ehkä asiaa miettimättä) heittää varjon Tampereen yliopiston ylle.

Keijo Korhonen (1999) Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Helsinki: Otava.

Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino?

Yrjö Leino oli lyhyen aikaa sosiaaliministeri ja sitten useita vuosia sisäministerinä ns vaaran vuosin 1945-1948. Olle Leino kirjoittaa isästään sympaattisen kriittisellä ja ymmärtävällä tavalla. Kirjan mukaan Leino oli isänmaallinen, "titolainen" kommunisti, joka pelasti Suomen itä-Euroopan maiden kohtalolta. Satunnaisia toistoja lukuunottamatta ihan kiinnostavaa luettavaa. En muistanut, että Tammi jätti julkaisematta ja sittemmin hävitti Leinon 1958 kirjoittamat muistelmat "Kommunisti sisäministerinä", ilmeisesti Neuvostoliiton vaatimuksesta. Olisi varmaan hyväksi, jos teos nyt näin jälkikäteen annettaisiin kansan luettavaksi.

Hertta Kuusisesta tulee peruspositiivinen kuva, vaikka Yrjö Leino oli ex-vaimolleen erittäin vihainen sekä henkilökohtaisista että poliittisista syistä.

Olle Leino (1973) Kuka oli Yrjö Leino (alkup. Vem tackar Yrjö Leino). 5. painos. Helsinki: Tammi.