Vorkutan hiilikaivoksissa

Periaatteessa hyvän kirjan ainekset olisivat olleet olemassa Inkerissä syntyneen Veikko Piiparisen elämästä kertovassa Olavi Lempisen kirjassa.

Piiparinen lähetettiin jatkosodan aikana Suomen rintamalle, hän jäi suomalaisten vangiksi ja päätyi vaihtamaan puolta. Suomen armeijassa hän osallistui kahteen kaukopartioretkeen. Sodan jälkeen hän jäi vakinaiseen väkeen ja palvelija miinanraivaajalla. Vuonna 1947 hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Edessä oli useiden vuosien vankeus Vorkutan hiilikaivoksilla. Joitakin vuosia Stalinin kuoleman jälkeen hän vapautui ja asui kuolemaansa saakka Virossa. Vorkutan kuvaus on kirjan kiinnostavinta antia. Valtaosa teoksesta käsittelee kuitenkin Viron vuosia, näillä osilla on varmaan elämänkerrallista merkitystä, mutta ainakin minulle niiden läpikäynti ei ollut kovin palkitsevaa.

Teos perustuu Piiparisen haastatteluihin, mutta mukana on jonkin verran yleistä Neuvostoliiton ja Viron lähihistorian kuvausta.   Minämuodossa kirjoitettua tekstiä haittaa fiktiivisen aineksen ja Piiparisen kokeman sekoittuminen.

Lempisen teos olisi kaivannut Vorkutan jälkeiseltä ajalta tiivistämistä. 

Olavi Lempinen (2016) Rautaesiripun takana. Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille. Helsinki: Otava.

Elvi Sinervon elämä

Jaana Torninoja-Latola on kirjoittanut erinomaisen elämänkerran Elvi Sinervosta. 

Elvi Sinervo teki merkittävän uran kääntäjänä, runoilijana, näytelmä- ja romaanikirjailijana.  Vuonna 1933 Elvi tutustui Mauri Ryömään, josta tuli hänen suuri rakkautensa. He avioituivat ja pariskunta osallistui aktiivisesti 1930-luvun poliittisiin kamppailuihin.  Jatkosodan  molemmat viettivät vankilassa, ja ainakin Maurille vaadittiin kuolemantuomiota. Vankilassa Elvistä vähitellen tuli kommunisti.  1950-luvun kuluessa hän monien muiden tavoin joutui arvioimaan uudelleen ideologiaansa ja lopulta hänet 1960-luvun alussa erotettiin SKP:stä.

Poliittinen sitoutuminen, ensin sosialidemokraatteihin ja sitten kommunisteihin, vaikutti Sinervon  tuotantoon, tietysti, mutta myös sen vastaanottoon.  Poliittinen tilapäisrunous ei taida kestää aikaa,  mutta hänellä on paljon myös kestävää.  Esimerkiksi Sinervon pääteoksenakin joskus pidetty romaani Viljami vaihdokas (alkup. 1946: viimeisin painos 1978) on hieno kirja ja on ihme, että sitä ei ole filmattu.

Torninoja-Latolan teos nostaa esiin Sinervon elämän tragediat ja osoittaa monien hänen teostensa pysyvän arvon, mutta ei siloittele kohdehenkilönsä erehdyksiä.

----------------

Jaana Torninoja-Latola (2017) Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Helsinki: Into.

Vanhanakin voi ajatella ---

todistaa Antti Eskola postuumisti ilmestyneessä kirjassaan. Eskolan esseekirja on erinomainen teksti. Eskola rakentaa kehyskertomukseksi päivän kulun aamusta iltaan ja kutoo mietteensä yhteiskunnasta ja ihmisestä puheenomaisesti kertomukseksi. Ehkä tämä kirja kertoo hänestä enemmän kuin muutamia vuosia sitten ilmestyneet muistelmat?

Kirjan ilmestymisen aikoihin Aamulehdessä julkaistu Matti Kuuselan erinomainen arvostelu poimi rusinat pullasta nostamalla tekstistä esiin joukon teemoja, jotka saattaisivat kohahduttaa. Viinin ylenmääräinen juonti, vanhenevan miehen intiimit vaivat, seksuaalisuus ja muu sellainen ryydittävät juttuja, mutta hienointa on kuitenkin taidolla rakennettu kokonaisuus.

Eskola tiesi aikansa olevan vähissä kun hän sai kirjansa valmiiksi. Eräässä mielessä tässä on siten jotakin henkisen testamentin omaista.

Eskola ei ollut minun opettajani, koska en tullut opiskelleeksi sosiaalipsykologiaa, vaikka myöhemmän urani kannalta juuri sitä olisi tietysti pitänyt opiskella. Tunsin hänet sillä tavalla kuin yliopistolla pidemmälle ehtineen työtoverin etäisesti tuntee. Joskus juttelimme Tampereen yliopistolla kahvilassa, joitakin kertoja puhelimessakin. Ne harvat kerrat jäivät mieleen ...  Tätä miettiessäni en voi kuin todeta, että Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteet olivat 1980 -luvulla erinomaisen kiinnostavassa vaiheessa. Jorma Sipilä ja Briitta Koskiaho omalla laitoksellani, mutta myös kaikki muut (nopeasti ulkomuistista sen aikaisia professoreita: Nordestreng ja Hemanus, Apunen ja Borg, Eskola ja Randel).

Luin kirjan yhdeltä istumalta (makuuasennossa tosin). Aika harva kirja saa sellaista aikaan.

Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta.
Tampere: Vastapaino. 

Bob Dylan - Chronicles: Volume One

Ostin tämän heinäkuussa 2005, luin silloin ja pidin kovasti. Nyt luin Dylanin "muistelmat" uudelleen, mutta nyt hitaasti ja nauttien. Kirja on erinomainen, vaikka ei perinteisessä mielessä elämänkerta olekaan. Dylan poimii vain joitakin vaiheita elämästään ja kommentoi koko ajan musiikkia, joka häneen on vaikuttanut. Bertold Brechtin ja Hanns Eislerin Kerjäläisoopperan Merirosvo Jennyn laulu sekä erityisesti Woody Guthrien ja Robert Johnsonin tuotannot mainitaan usein.

Dylan kirjoittaa kaunista englantia. Välillä teksti etenee dialogina vaikka kyse on muistelusta, siis monologista.

Eppu Normaalin "Akun tehtaassa" irvistellään Dylanin palvonnalle ja palvojille.  Kuka mistäkin pitää,  minusta Dylan on hieno runoilija ja ihan kelvollinen rockmuusikkokin.

Hägring 38

Kjell Westön romaani talvisotaa edeltävästä vuodesta 1938 on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Westön hieno teksti on löytänyt lukijoita myös pohjoismaiden ulkopuolelta. Romaanista on olemassa  suomenkielisen käännöksen (Kangastus 38) lisäksi ainakin  saksan (Das Trugbild), espanjan (Espejismo 38) ja englanninkieliset (Wednesday Club) käännökset. Itse innostuin vasta nyt lukemaan tämän, ostettuani sen Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta joitakin vuosia sitten.

Päähenkilö on helsinkiläinen varatuomari Claes Thune joka palkkaa konttoristikseen rouva Mathilda Wiikin, tietämättä, että Wiik on osallistunut punakapinaan ja ollut vankileirillä. Romaanin tarina on jännittävä, tai ei ehkä sillä tavalla jännittävä kuin jotkut dekkarit ovat, mutta viihdyttävällä tavalla mielenkiintoinen silti.

Varmaan Westö on tehnyt hyvin taustatyönsä, siitä kertovat lainaukset Hufvudstadsbladetista. Ajankuva tuntuu aidolta, vaikka ehkä joskus vähän alleviivatulta. Tietysti siihen kuuluu kansainvälisen jännityksen kiristyminen, Saksan juutalaisvainot ja Neuvostoliiton vuoden 1937  puhdistukset, joista päähenkilöt ovat kovasti hyvin selvillä.

Ajankuvaa ovat myös viittaukset uusiin suomalaisiin elokuviin. Toinen päähenkilö, rouva Wiik on elokuvahullu, joka käy vähintään viikoittain katsomassa joko suomalaisen, saksalaisen tai amerikkalaisen filmin. Hän ei pidä Jääkärinmorsiamesta, eikä Tauno Palosta ja Kullervo Kalskeesta. Sen sijaan Santeri Soihtu on ihana. "Santeri Soihtu" on tietenkin romaanihenkilö, jolla ehkä on todellinen esikuva -- tietysti Teuvo Tulio.

Kirjan ilmestyessä runsaasti keskustelua herätti tarina Stadionin avajaiskilpailusta, jossa juutalainen juoksija jätettiin selvästä voitostaan huolimatta neljänneksi. Harmi, että tarinaa ei syvennetä lisää, ratkaisun taustat jäävät selvittämättä.

Pidin kovasti.

Kjell Westö (2014) Hägring 38. Roman. Månpocket. (Alkup. 2013)

 

Siperian matkakirja

Andrej Amalrik oli  venäläinen historioitsija ja toisinajattelija, joka tuomittiin vuonna 1965 kolmeksi vuodeksi karkoitukseen Siperiaan, perusteena "pornografisen ja neuvostovastaisen" näytelmän kirjoittaminen. Näytelmää ei tosin oltu esitetty missään, eikä hän myöntänyt edes näyttäneensä sitä kenellekään, mutta tuomio tuli silti. Amalrik oli "loiseläjä", koska hänellä ei ollut vakinaista työpaikkaa, ja siksi hänet lähetettin maaseudulle oppimaan työntekoa. Itse hän väitti, ettei voinut ottaa vastaan vakinaista työtä, koska hoiti vakavasti sairasta isäänsä ja ikääntynyttä tätiään.

Vuonna 1938 Moskovassa syntynyt ja vuonna 1980 Espanjassa liikenneonnettomuudessa kuollut Amalrik kuvaa kirjassaan karkoitusaikaansa yksityiskohtaisesti ja objektiivisesti. Hän on tarkkanäköinen ja analyyttinen kuvatessaan siperialaiskylän arkipäivää. Aika ankeaa siperialaisessa kolhoosissa oli, ruoasta ja lämpimistä vaatteista oli puutetta ja työ raskasta. Jotenkin Amalrik kuitenkin selvisi ensimmäisen talven yli. Siperialaiset kolhoosin asukkaat olivat käytännössä maaorjan asemassa. Amalrik kuvasi Neuvostoliiton arkea kirjoittamishetkellä, eli 1960-luvun puolessavälissä, jolloin Stalinin pahimmista vainon vuosista oli jo kulunut aikaa. Silti hänen kuvaamansa todellisuus oli hyvin karua.

Hän onnistui saamaan itselleen hyvän puolustusasianajajan, joka ei jättänyt päämiestään pulaan, vaikka karkoitustuomio pantiin toimeen. Lopulta, noin vuoden kuluttua pidätyksestä Amalrikin tuomio purettiin ja hän saattoi palata Moskovaan jo alkusyksystä 1966 -- tähän teos päättyy.

Amalrik ei ottanut rangaistuksesta opikseen vaan julkaisi vuonna 1969 esseen "Kestääkö Neuvostoliitto vuoteen 1984 saakka", jossa ennusti yhtenä ensimmäisistä Neuvostoliiton hajoamisen. Essee käännettin monille kielille. Myöhemmin Amalrik oli (Wikipedian mukaan) aktiivisti mukana neuvostoliittolaisessa Helsinki-ryhmässä, ja aikanaan hänet karkotettiin monien muiden toisinajattelijoiden tavoin.

Ostin tämän saksankielisen käännöksen Jyväskylän Päijänne-kirjakaupasta kesälomani kynnyksellä. Kehtasin vielä tinkiä hiukan hinnasta, sellaisella argumentilla, että tätä kirjaa ei varmasti kukaan muu halua ostaa. -- Ostaessani en tiennyt Amalrikista mitään. Teos oli kaikella tavalla lukemisen arvoinen, ei tietenkään niin korkeakirjallinen kuin vaikkapa Brodsky tai Solzenitsyn, mutta oma kirjallinenkin arvonsa tällä minusta on.

Teos on ilmestynyt Rowoltin kustantamana ensimmäisen kerran 1970 ja tämä minun kappaleeni näyttää olevan kuudes painos vuodelta 1977.  Kirjan aikaisempi omistaja on ostanut sen samana vuonna. Englanninkielinen käännös näyttää olevan olemassa, mutta  en löytänyt ruotsin- tai suomenkielistä käännöstä. En tiedä, tunnettiinko tätä Suomessa 1970-luvulla.

Toisin kuin nykyään monasti ajatellaan,  1960- ja 1970-luvuilla Suomessa ilmestyi varsinkin Stalinin aikaan liittyvää kriittistä kirjallisuutta.  Lukiessani mietin, millaiselta tämän lukeminen 1970-luvun alussa olisi minusta tuntunut. Olisinko uskonut kuvauksen todeksi?


Andrej Amalrik (1977, 6. painos) Unfreiwillige Reise nach Sibirien.  Hamburg: Rowohlt.

Lemmikkien hatausmaa

Pitäisi tietysti kirjoittaa blogia soteuudistuksesta, mutta kesälomalla en viitsi.

Nyt minulla oli Stephen Kingin "Pet Sematary" lukuvuorossa. Tämä on ollut hyllyssäni pitkään, mutta vasta nyt kesäloman kunniaksi luin sen. King on erinomaisen taitava tarinankertoja. Usein hänellä on joku juttu, jonka ympärille tarina rakentuu, tässä se on Lasaruksen tarina Johanneksen evankeliumista. Muistaakseni King luonnehtii tätä kirjaansa kirjoittamisoppaassaan, että kyse on kuoleman merkityksestä ... voi olla.

Pet Semataryn tarina on aivan karmea, luin sitä välillä kirjaimellisesti tukka pystyssä. Takakannen mainostekstin mukaan tämä on  kauheinta Kingiä, ja minusta tuntuu, että väite pitää edelleen paikkansa, vaikka King on kirjoittanut monia menestyskirjoja vuoden 1984 jälkeenkin. Tässä, kuten usein Kingillä, pahin kohta on jossakin keskellä, kun lukija arvaa, mitä on tulossa nurkan takana, mutta se ei ole ihan vielä varma. Sitten kun mörkö on tullut, on lukeminen jotenkin helpompaa. "Pet Sematary" oli siinä mielessä poikkeus säännöstä, että ilkeitä yllätyksiä tuli ihan loppuun saakka.

Innostuin Kingin teoksista muutamia vuosia sitten -- ne ovat jollakin tavalla aika samanlaisia, mutta silti minusta tuntuu, että hän ei toista itseään. Tai että hän toistaa itseään samalla tavalla kuin vaikkapa  Christie tai  Simenon tai Chandler toistavat.